Pidä tunkkis, Jumala!

Posted by | No Tags | Uncategorized | Kommentit pois päältä artikkelissa Pidä tunkkis, Jumala!

Niin kuuntelin minäkin Antti Tuiskun uuden albumin ja päätin rustata ajatukset ihan ruudulle asti. Tieni Tuiskun uuden musiikin luo kävi sen kautta, että helluntaipiireissä alettiin kuhista tästä uutukaisesta ja reaktiot kävivät (ja käyvät nyt tälläkin hetkellä) puolesta ja vastaan. Sääli sinänsä, että kuten kaikki muutkin nykymaailman ilmiöt ja niiden aiheuttamat tunnereaktiot, tästä tuskin jää pysyvää muistijälkeä kovin monelle… Saisi kyllä jäädä, jos minulta kysytään. Informaatiotsunamien maailmassa on harmillista juuri se, miten reaktioita syntyy ja sammuu, niihin turtuu ja tämän päivän raivostuttava uutinen on huomisen dementia.


Mutta takaisin asiaan eli Tuiskuun. Luin Facebookin ihmemaan kommentteja siellä täällä ja monessa paistoi selkeä pettymys siihen, miten Antti Tuisku kuvaa Jumalaa. ”Tämän Antin pitäisi löytää se oikea Jumala, rukoillaan siis!” Miten väärää Jumalaa Antti julistaakaan ja ehkä saa jonkun sitä kautta astumaan harhaan tässä Jumala-asiassa. Itselleni tuli kuitenkin ennen kaikkea mieleen se, että levy on kuin päiväkirja yksilöihmisen ajatuksista uskoon, seurakuntiin ja Jumalaan liittyen. Siinä kysellään, että ”Jumala, missä sä olet, miksi et vastaa!!!!” Toisaalta ihmetellään ja ihastellaan seurakunnan yhteisöllistä tunnelmaa ja sitä varmuutta elämän suunnasta (“Kahvia ja pullaa” -biisi). Monissa kappaleissa kritisoidaan halpa armo -uskovaisuutta, pappien ja seurakunnan vastuunkantajen vastuutonta käytöstä ja myös nykyajan bailabaila -uskovaisuuskin saa osansa. Seuraavissa (pitkissä) kommenteissa jaan omaa analyysiäni levystä ja se on tietenkin omaa tulkintaani, Antti Tuiskua kun en henkilökohtaisesti tunne.


Nämä levyn pohdinnat ovat juuri sitä varsinaista mullanmakuisinta ainesta. Tämän ihmisemmäksi ei enää pääse.  Ja sitä kautta levy voi toimia monelle sielunhoitajana tai käden ojennuksena. Otetaan esimerkiksi kärsimys ja Jumalan kuurous. Laulussa “Pidä tunkkis” lauletaan:

Ihan kuule tiedoks suuri johtaja
Mulla alkaa vähitellen usko loppua
Helvetisti täällä koitan rukoilla
Mut sulla ei oo koskaan aikaa kuunnella

Ehk et tahdo mua neuvoa
Ku hauskempaa on kattoa vaan ku tunaroin


Tai “Häitä ja hautajaisii” -kappaleessa:

Olen kiertäny jo kaikki baarit
Kaikki Torreviejan bakkanaalit
Kolunnu mun koko lääkekaapin
Mutta silti mä en löydä sua

Olen ajanut mun kehon loppuun
Jalat pakottanut silti juoksuun
Oksennuksesta vain uuteen nousuun

Mä oon hakenu sua luostareista
Instagrameista ja Youtubeista
Koraaneista sekä Talmudeista
Mutta ikinä en löydä sua

Olen kokeillu jo aivan kaikkee
Terapeuteilla käyny itkee
Voiko olla etten tehny tarpeeks


Ei lisättävää. Tässä on tavoitettu jotakin tosi syvää.


Jollekin tämä on ilmeisesti liikaa. Silti Raamatussa, esimerkiksi Psalmeissa, kehdataan kuvata tilanteita, joissa tuntuu, että on pelkkää tyhjyyttä ja Jumala on jättänyt. Jumalan Sana ei näytä kavahtavan ihmisen rajuja tunteenpurkauksia, syviä pettymyksiä, tukahduttavaa yksinäisyyttä ja viiltävää kipua. Silti pieni ihminen, uskovainen, kokee, että suuri Jumala ei pärjää ilman minun pieniä nyrkkejäni, joilla voin puolustaa hänen suuruuttaan maailman laajassa kehässä. Tuntuu uhkaavalta. Ehkä pelottaa, koska mitä jos Jumala ei näytäkään suuruuttaan siten kuin me ihmiset haluamme, esimerkiksi siten että joka ainoaan rukoukseen vastataan. Ja mitä jos kärsimys ei lopukaan ja kaikki eivät paranekaan, vaikka rukoillaan väkevästi Jeesuksen nimessä? Meneekö uskolta ja näin koko elämältä pohja? 


Jumala itse kestää puhua kivusta ja asioista niin kuin ne ovat. Miksi siis hänen kansansa ei voisi tehdä sitä samaa? Kun en vielä ollut seurakuntakuvioissa mukana ja olin syvästi masentunut, psykiatriseen hoitoon matkalla, eräs luterilainen pappi polvistui rukoilemaan puolestani silmät kyyneliä täynnä. Hän sanoi, että ”Jumala ei mene rikki. Jumala ei mene rikki, vaikka kyselisit, epäilisit tai vaikka vihastuisit hänelle”. Nuo sanat ovat jääneet mieleeni ainiaaksi. En ollut vihainen Jumalalle traumoistani ja epäoikeudenmukaisuudesta, jota olin kokenut elämässäni. Olin pettynyt ensisijaisesti ihmisiin. Raivota ei siis tarvinnut, minulla oli muita ongelmia. Mutta nuo sanat jäivät evääksi myöhempää elämää varten ja siksi ne olivat niin tärkeät. Eniten nuo sanat ovat koskettaneet, kun olen kulkenut tätä matkaa termiitti-mustavalko-uskovaisesta ymmärtäväisemmäksi ihmiseksi, joka kestää puhua ääneen heikkoudesta ja pystyy käsitellä elämän ja uskon jännitteitä. Pystyy olla ihminen ja kestämään muiden ihmisten ihmisyyden.

”Jumala ei mene rikki” on ollut lause, johon olen palannut, kun olen kuunnellut ihmisiä, jotka ovat rikki. He ovat tarvinneet tilan, jossa voi raivota ja kyseenalaistaa Jumalaa, joka ei mene rikki heidän rikkinäisyydestään. He ovat tarvinneet todellisen Jumalan, joka on niin vahva, että hän kestää kuin kallio. 


On tilanteita, kun elämästä katoaa kaikki ilo ja silloin ihminen kysyy aina “miksi”. Jos on Jumala, joka on Luoja, hyvä ja kaikkivaltias, onhan se täysin selvää, että miksi-kysymys osoitetaan hänelle, hänhän tästä koko universumin systeemistä vastaa. Jumala on itse ilmaissut olevansa asioiden takana, mikä on kutsu puhua hänelle ja ”ottaa yhteyttä” myös silloin, kun asiat eivät mene putkeen. Jumala taitaa tietää, että elämään kuuluu tilanteita, kun pelkkä ”kiitos” ei ole riittävä verbaalinen ilmaisu kuvaamaan kaikkea sitä, mitä ihmisolio sisällään kantaa.


Sitten muihin näkökulmiin. Kulttimaisuus ja pappien sikailu otetaan käsittelyyn esimerkiksi “Valittu kansa” -kappaleessa. 

Valittu kansani kuunnelkaa
Antti Tapani teidät pelastaa
Teidän ei tarvi ku polvistuu
Avata napit ja avata suu

Synnit on annettu anteeksi
Lääkkeet on maksettu valmiiksi
Vapaasti sen kun nyt sähläätte
Antti ei helvettiin tuomitse


Ja:

Vaik tosi törkeesti käyttäydyit
Kukaan ei kuitenkaan kuole nyt
Juu että annapa mennä vaan
Kaiken sun sikailun anteeks saat
Lampaani olette turvassa
Antti Tapaninne polvella


Ehkä tämä on se albumin ”loukkaavin” ja ”rienaavin” kappale — siitäkin syystä, että musiikkivideo on provosoiva. Mutta se osuu maaliin. On olemassa lahkoja, joissa harrastetaan tällaista aivotonta toimintaa, johon kuuluvat valitettavan usein seksi ja huijaus. Toisaalta biisissä on kritiikkiä, joka sopii muuhunkin kuin lahko ja seksi -osastolle. Kritiikki osuu esimerkiksi meihin herätyskristittyihin: me odotamme uutta Niilo Yli-Vainiota tai kiertävää evankelistaa, messiaan kaltaista hahmoa, joka pelastaisi kansan. Ei liene tarpeen muistuttaa viime vuosien skandaaleista, kuinka ensin porukka kerääntyy fanittamaan (lähes palvomaan) yhtä ihmistä ja toisessa hetkessä hylkää, koska henkilö ei ollut ihan sitä mitä piti tai mitä hän sanoi olevansa. Nämä ilmiöt kumpuavat nykypäivän stara-julkkis-kulttuurista, joka on omaksuttu kristillisissä piireissä mutta vain hengellisin maustein. Sama mies, eri verkkarit. Tietyt kristilliset yhteisöt mahdollistavat kulttuurillaan tällaisten ilmiöiden olemassaolon.


Mitä tulee irstaaseen tai shokeeraavaan kuvaukseen, suosittelen lukemaan Vanhan testamentin profeettakirjoja, jossa puhutaan Israelista huorana, joka paljastelee jalkoväliään tien poskessa ja on valmis harrastamaan seksiä kaikkien ohikulkijoiden kanssa. En tiedä voiko puhe enää rajummaksi mennä. Siinä on uskonnollisen yhteisön rajua kritiikkiä par excellence ja se tulee Jumalan omasta suusta. Hän on siis valmis puhumaan kansansa irstailuista ja vääryyksistä. Esimerkiksi siitä, miten seurakunnissakin tapahtuu sitä, että lapsia käytetään seksuaalisesti hyväksi tai pastorit, jotka opettavat lampaitaan elämään Jumalan kunniaksi, lähettävät pervoja viestejä varatuille ja käyvät vieraissa.


Papillisen osaston lisäksi myös hurskaat nimikristityt savat osansa kritiikistä. Levyn ensimmäisen biisin sanat osuvat naulan kantaan:

Mä meen kerran vuodes kirkkoon
Huudan herran huonees bingo
Otan sen verran mitä mahtuu omatuntoon
On tää laiffi vaan niin helppoo


Toisaalta tässä voitaisiin nähdä halvan armon kritiikkiä: elämä se on helppoa, kun vaan otetaan se ilmainen armo vastaan silloin tällöin, that’s it.


Ja sitten se “Bailantai”. Antti Tuiskuhan tekee itse bailumusikkia ja onkin mielenkiintoista, miten bailaus kritisoi bailausta. Toisaalta “Bailantaissa” on kaksi puolta: se on positiivinen kuvaus siitä, miten hienoa seurakunnassa voi olla, toisaalta se on kritiikkiä siitä, miten kaikki on vain pelkkää bailaamista, unohda huolesi, nyt bailataan!

Jos huoli on niin eipä huolta
Me sutkin kuntoon hoidetaan
Jos surku on niin eipä surra
Sä kohta pääset tanssimaan


Bailaus-kristillisyys on pehmeitä, hunajaa tihkuvia sloganeita, jossa kärsimykselle ei välttämättä löydy sijaa. Suomalaisten (herätys)kristittyjen kysymys on kuulunut jo jonkun aikaa, että onko jumalanpalvelusten pakko olla hautajaisia, mutta samaan aikaan Hillsong tuntuu monien mielestä yökerholta. Mitä me siis oikein haluamme? Ehkä suuri osa meistä suomalaisista (ainakin +30-vuotiaista) melankoliasieluista lopulta vain yksinkertaisesti kokee, että hillitympi ja hartaampi meno ilmentää syviä tuntojamme ja kaipauksiamme paremmin kuin biletys, ja me koemme tulevamme kohdatuiksi ja selväpäisemmiksi rauhallisuudessa. Mene ja tiedä. Ja lisäksi ainakin osa nuoremmista opiskelijoistani Isossa Kirjassa suhtautuu kriittisesti siihen, mitä ja miten seurakunnassa lauletaan. Moni parikymppinen on ilmeisen huolissaan suurtapahtumien aivottomasta menosta, jossa saadaan dopamiiniannostuksia ja jäädään tiettyyn musiikilla ja spiikeillä luotuun tunnetilaan koukkuun. Ollaan vakavissaan siinä, että touhu olisi aitoa ja kestävää nimenomaan arkielämän kannalta.


Lisäksi seurakunta on kautta aikojen ollut tekemisissä suuren kärsimyksen ja elämän ja kuoleman kysymysten kanssa ja jo se saattaa aiheuttaa sen, ettei bailaaminen aina maistu. ”Tässon prosessit viälä niin kesken, lapset viätiin laitokseen ja hain ittelle masennuslääkkeet, kun tekis miäli tappaa itteni, ehkä se pailaaminen kerkiää”, voisi tokaista sarkastisesti joku yh-äiti tuolta jostakin päin Etelä-Pohjanmaata. Ei siinä välttämättä huvita nousta seisomaan, kohottaa käsiä ylös ja alkaa hyppiä. Totta kai evankeliumissa on kyse ilosanomasta, mutta paradoksaalisesti uskossa ja evankeliumissa on aina kaksi puolta: risti ja glooria. Me saamme täällä maailmassa osamme molemmista, nämä kaksi ulottuvuutta ovat totta, ikään kuin päällekkäin joka hetki.


Bailaus-teemaa jatkaa ”Jesse on mun frendi” -kappale, jossa minä kuulen hyvää kritiikkiä menestysteologiaa ja bailabaila-kristillisyyttä kohtaan.

Jesse on mun frendi, la-lalla-lalla-laa
Ja siksi mä voin tehdä aivan niin kuin huvittaa
Voin tuhoo yhden planeetan ja jatkaa juhlintaa
Kun Jesse meikämandoliinin kyllä back-uppaa


Kunnon vaatteet on tietenkin oltava näissä bailuissa, mitään luusereita ei bileisiin päästetä. Tuisku olisi vielä voinut lisätä, kuinka röttelöautot vaihtuvat Mersuihin ja Bemareihin kun tullaan uskoon. Nimitys ”Jesse” on oivallinen, koska näissä piireissä Jeesuksesta tulee bestis, jonka kanssa hengataan coolisti. Maailman herra kutistuu naapurin Jesseksi, joka kuskaa bileisiin ja hakee matkalla viinat. Hyvä meininki!


”Pyhä kosketus” on siitä mielenkiintoinen laulu, että samalla sen voi ajatella olevan kappale ihmisten välisestä rakkaudesta ja fyysisestä kosketuksesta, mikä on Luojan suuri lahja ihmiskunnalle — taivaallinen kyky rakkauteen, hellään kosketukseen ja seksuaaliseen kanssakäymiseen. En kuitenkaan voi olla miettimättä, miten kyseinen kappale voisi toimia myös ironisena versiona siirappisista ja kiusallisista ”Jeesus olet mun läheisin, rakas, poikaystävä, koskettele mua” -lauluista.


Levyn viimeinen kappale liittyy myös bailaukseen ja on siinä ripaus ”kärsimystäkin”. Kappale on aika ironinen:  

Elämä on tuskaa, tuskaa, tuskaa
Syliin piti nääkin maidot kaataa
Sinappia töhrin kauluspaitaan
Mitä pskaa, tajutonta pskaa
Mut se helpottaa kun aatella voi

Kuolemaa
Oi en malta oottaa et mut haudataan
Kuoppaan pääsen vihdoin viimein maatumaan
Kunnon bailut alkaa sit ku me kuollaan


Tässä ilmenee se ironia siitä, miltä kuolemisen jumaloiminen joskus todellisuudessa kuulostaa joidenkin korvissa. Samalla tässä näkyy mielestäni myös se, miten hyvinvointivaltion kristityt noukkivat elämän pienet vastoinkäymiset ja niitä käytetään keskustelutilanteissa. ”Oli mullakin pari viikkoa joskus bulimia mut Jeesus pelasti, mä ymmärrän sua kato.” ”Mäkin olin joskus hetken vähän maissa, melkeen niinku masentunut mut en ihan, mut Jeesus autto ja mä tajuun siis sua et sullon vaikeeta.” ”Mullakin oli joskus kurjaa mun ehjässä perheessä, kun äiti ja iskä kinasteli, että isä ei siivoa tarpeeksi.” 

En halua nyt vähätellä sitä, että joillakin ihmisillä on oikeasti tuskaa ja he haikailevat kuolemaa. Se on ymmärrettävää. Ja kyllä uskovaisten perheiden lapsilla on ongelmia ja perheolosuhteet voivat olla todella karut. Liian usein olen kuitenkin saanut olla itse todistamassa kiusallisia tilanteita. Esimerkiksi kun kaksikymmentä vuotta syömishäiriön kanssa kamppaillut ei-uskovainen ihminen kuulee seurakunnan saarnapöntöstä, miten tämä todistuspuheenvuoron antaja on käynyt ”syvällä” ja Jeesus veti pinnalle. Eli tällä oli pari kuukautta itsetunto-ongelmia ja oksensi joitakin kertoja. Tai todistuspuheenvuorossa kerrotaan, miten oltiin syvällä, kun joskus nuorena juotiin ravintolassa vähän kaljaa tai poltettiin tupakkia. Mutta joillekin kuulijoille se syvällä käyminen on toista luokkaa. Se on sitä, että oma mies yrittää hukuttaa sinut tai miehesi käyttää lapsiasi seksuaalisesti hyväksi. Tai että olet sairastanut syömishäiriötä kolmekymmentä vuotta eli aina sieltä kahdeksanvuotiaasta saakka, tai lapsesi on juuri kuollut tai muuta kauheaa. Parilla kaljalla tai oksennuskokeilulla ei vielä rakenneta syvää ymmärryksen siltaa, eikä toisen ymmärtämiseen edes aina tarvitse samoja kokemuksia. Empatiakyky vie pitkälle.

Summa summarum:


Nuorempi sukupolvi, joka ei tiedä helluntai- tai herätyskristillisten yhteisöjen menneistä kauhuista, kuhisee Tuiskusta (toki me muistamme Nuoret hihhulit -dokkarin Yleltä). Samaan aikaan Ison Kirjan eli helluntaiherätyksen raamattukoulun järjestämä Retro-seminaari on saanut ihmiset liikkeelle ja Facebookissa on nyt tuhansien jäsenten yhteisö, jossa puretaan omia kokemuksia 70- ja 80-luvuilta. Näyttää siis, että nyt on jostakin syystä aika tällaisille avauksille, pettymysten ilmaisulle ja ehkä jopa haavojen puhdistukselle. Se on tärkeää ja tervettä. Ehkä aika on otollinen. Ehkä jotakin positiivista on tapahtunut, kun asioista voi puhua suoraan. Ehkä.

Toki hengelliset yhteisöt tulevat aina olemaan inhimillisiä ja värikkäitä, mukaan mahtuu. Ihmisiähän me olemme, mutta ei se ihmisyys ja vajavuus saisi koskaan olla luuta, jolla kipeät asiat lakaistaan paksun maton alle unohduksiin ikään kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Koska kyllä ne olivat ja samat mekanismit (olivatpa ne kiusauksia, perkeleen työtä, riippuvuuksia tai heikkouksia) hakevat uusia muotoja ja väyliä tässä muuttuvassa maailmassa jatkuvasti. Tämä ei ole historiaa.


-Sara


No Comments

Comments are closed.