Minä olen kasvanut keittiöpsykologisoinnissa ja analysoinnissa. Nyt en tarkoita kotioloja, vaan sitä ympäristön luomaa laajempaa tilaa ja ilmapiiriä, jossa kaikelle tapahtuneelle ja ei-tapahtuneelle löytyy psykologinen selitys tai selitysvaihtoehtoja. Uskon, että moni muukin ikäiseni voi allekirjoittaa että on kasvanut tässä samassa ilmapiirissä. Meistä kaikista tuli jossakin vaiheessa psykologeja, kuraattoreja ja parantajia, mestarianalysoijia, joiden käsissä diagnoosit syntyvät tuosta noin.
Siinä, että yrittää ymmärtää ihmismielen toimintaa, ei ole mitään pahaa. Päinvastoin. On helpottavaa, kun itseymmärrys kasvaa ja omalle toiminnalle tai tunteille löytyy loogisia syitä. Mutta jotenkin sitä vain näyttää yhä uudelleen sotkeentuvan siihen analyysin ja teorioiden verkkoon. Kaikelle löytyy aina selitys — selitys, joka voi pahimmassa tapauksessa kutistaa yksilön pelkäksi traumojen, impulssien ja kokemusten summaksi. Selitän hieman.
Koska en voi kertoa muiden tarinoita, on aina turvallisinta ja helpointa käyttää omaa elämääni esimerkkinä. Tässäpä siis tulee.
Olen nyt tänä vuonna (post-kolmekymmentävuotisjuhlahumu) pohdiskellut jälleen sitä, kuka olen, ja tällä kertaa itse asiassa ilman varsinaista tarkoitusta pohtia minuutta tai persoonaani. Osaan minuus-analyysipelin, jota voin pelata loputtomiin ja juosta siinä kuin hamsteri juoksupyörässä, mutta nykyään en jotenkin jaksa enää ryhtyä siihen peliin aivan niin antaumuksella kuin ennen. Nämä harvat tämänvuotiset pohdinnat ja oivallukset on tuotu itselleni kuin tarjottimella luultavasti muuttuvien elämäntilanteiden vuoksi, ei niinkään siksi, että niitä erityisemmin etsin.
Oivallus: ymmärsin taas, kuinka vahvasti ihminen kykeneekään tarkastelemaan itseään traumalinssien läpi ja tulkitsemaan oman persoonansa osasia traumojen aiheuttamiksi. Tästä päästää siihen, mitä olen tainnut joskus kirjoituksissani tai varmaan sielunhoitokeskusteluissakin sanoa: joskus me saatamme analyysi- ja terapiainnossamme käydä vahingossa kiinni sellaiseen sisimpämme ainekseen, johon ei saisi käydä käsiksi.
Omalla kohdallani tämä näkyy siinä, kuinka paljon olen aikoinani sättinyt itseäni kaikesta, mitä en ole onnistunut kuuraamaan ja työstämään itsestäni pois — lopulta työstämisinnossani aloin työstää jo sellaisia piirteitä, jotka on todennäköisimmin syntymässä saatuja persoonallisuuden lahjoja. Konkreettinen esimerkki on se, miten koin vuosia ahdistusta siitä, että ahdistuin työstäni kaupan kassatätinä tai otin hirveitä paineita siitä, kun saarnasin tai opetin ihmisten edessä (ja otin paineita koska otin paineita). Koska olen hieman perfektionismiin taipuvainen ja haluan, että minusta pidetään, luulin pitkään, että ongelmani on se, että stressaan kun en aina onnistu kaikessa täydellisesti ja sitten pelkään, että minusta ei pidetä eli minut hylätään. Ehkäpä perfektionismi ja hylkäämisen pelko näyttelivätkin jossakin vaiheessa suhteellisen isoa roolia näissä eri tilanteissa. Ajattelin, että perfektionismikin on traumoissa saatu kylkiäinen, jota pitää hävetä ja josta pitää oppia pois ja heti. Koin olevani siinäkin suhteessa huono ihminen. Hyvä ihminen pystyy joko hallita perfektionismia täydellisesti tai kitkeä sen pois perusteellisesti ja olla siten täydellinen.
Kuitenkin oli olemassa yksi iso selitysmalli, jota en koskaan ymmärtänyt harkita, koska itsetuntemus taisi olla sittenkin hieman hukassa. Yksinkertainen ja tylsä selitys olisi ollut se, että olen introvertti, ja siksi suuret annokset ihmisten kanssa toimimista, uusia tilanteita ja ihmisten edessä työn ahertamista (he siis tuijottavat mitä teen, miten työni teen, kommentoivat, minun on reagoitava nopeasti kaikkeen tapahtuvaan jne.) olivat — ja ovat — psyykeelle liikaa. Introvertillä on olemassa rajat, paljonko sosiaalisuutta ja ärsykkeitä hän kestää. Mutta minun ja monen muun mielestä trauma-hypoteesi oli niin paljon selitysvoimaisempi, aikalailla varma selitys.
Kerrankin eräs tokaisi minulle, että ”no se selittääkin!” kun kerroin hänelle, että koin seksuaalista hyväksikäyttöä lapsuudessani (mikä ei ole salaisuus, koska olenhan siitä joskus julkisuudessa puhunut). ”No sehän selittääkin, miksi tykkäät sellaisista miesmäisistä asioita kuin voimanosto, ja olet muutenkin niin vahvatahtoinen, päämäärätietoinen ja kunnianhimoinen ja teet ei-niin-feminiinisiä asioita.” Ei ollut kai ainoa kommentti laatuaan. Ja joskus kai uskoin näihin itsekin, olin hukassa, että kuka on trauma ja kuka on minä. Mitä kaikkea minusta pitää vielä ajaa pois.
Perfektionismin kanssakin oli hankalaa. Oli aika hankala elää silloin, kun kanniskeli mukanaan suurta häpeää, kun ei onnistunut kuuraamaan näitä häpeällisiä piirteitä itsestään vaikka kuinka yritti.
Kerron tämän tietenkin siksi, että moni muukin on kokenut saman kohtalon. Uniikki yksilö kutistuu selitykseksi ja ilonaiheesta tulee projekti, joka pitää työstää pois. Psykologia on hyvä apu, mutta psykologisoinnista voi tulla myös mitätöinnin väline.
Rauha löytyi siitä, kun lopulta jossakin välissä hitaasti ymmärsin, että ne ”tahrat”, jotka eivät lähde, ovatkin minä. Ja että eivät ne ole tahroja, vaan lahjoja, joiden pitää saada sellainen rauha ja kasvualusta, jossa ne kukoistavat. Mutta että ahtaalle ajettuaan ne tekevät ihmisestä ärtyisän ja piikikkään, ahdistuneen.
Näin siis ihminen on enemmän kuin trauma. Traumat ja kokemukset pitää purkaa, ja prosessit ovat hyvä asia. Jossakin välissä kuitenkin tulee vastaan se pyhä raja, jota ei saa ylittää. Uniikin yksilön yli ei saa talloa.
<3: Sara