Välitilassa

Posted by | No Tags | Uncategorized | Kommentit pois päältä artikkelissa Välitilassa

Vuosia sitten tuskailin, kun elämä tuntui odotustilalta: kuin olisit lääkärin vastaanotolla, selailisit lehtiä ja odottaisit, että jossakin vaiheessa nimesi huudetaan. Ja odotat, että vielä joskus pääset sekä tuosta odotustilasta että koko rakennuksesta eteenpäin. Tuskailu on oikea sana, koska elämä tuntui tuskaiselta. Tuntui kuin minä olisin paussilla tai minua ei edes vielä olisi, ja mietin, koska oikein pääsen elämään elämääni. Minulla oli ajatuksia siitä, mitä elämän tulisi olla ja jonkinlainen vainu siitä, mitä se tulisi olemaan (ja vuosia myöhemmin voin todeta, että olin oikeassa monessa asiassa mitä polkuuni ja elämäntyöhöni tulee). Jälkikäteen voin todeta aika huojentuneena, että onneksi en jäänyt tuossa välitilassa vain sohvalle makaamaan, vaan tein asioita, muun muassa julkaisin pari kirjaa, tein vapaaehtoistyötä seurakunnassa monenlaisissa hommissa, aloin kirjoittaa artikkeleita, kolumneja ja kirja-arvioita lehtiin sekä opiskelin.

Mutta en silti voi sanoa, että olisin osannut elää välitilassa. Vaikka olin toimelias ja arvostin tekemiäni asioita—pidin niitä etuoikeutena, en halpana—koin olevani jumissa ja en-vielä-siellä-missä-pitäisi. Joillekin tämä voi tulla yllätyksenä, ja selvennettäköön se, että olen aina ollut ihminen, joka puuhailee juttuja, eikä odottele että joku hakisi jonnekin kotoa tai tulisi sana taivaasta, jotta voisi tehdä jotakin. 

Jälkikäteen olisi helppo sanoa, että turhaan stressasin, kuljinhan minä kuitenkin usein päämäärää kohti. Tai voisin torua itseäni siitä, kun tuhlasin iltoja ja energiaa itkemiseen, moniin aloitettuihin projekteihin, joista ei mitään tullut sekä yksinkertaisesti vain valittamiseen. Sen verran armolliseksi olen itseäni kohtaan tullut, etten kuitenkaan soimaa itseäni. Se suru piti surra. En tiedä, voinko sanoa, että vieläkään osaisin elää välitilassa.

Välitilassa voi tuntua, kuin et löytäisi itseäsi, sinua ei olisi olemassa. Lisäksi voi olla suunnattoman turhauttavaa tietää, että jotakin tulee olemaan tulevaisuudessa, mutta sen aika ei ole vielä. ”Odottavan aika on pitkä” on varsin osuva sanonta. Odottavan aika on myös raastava. Tuntuu kuin ei olisi hyödyksi kellekään tai elämä valuisi hukkaan (niinpä niin, tässä jää itse itselleen kiinni hyötyajattelusta—aivan kuin elämä muka olisi pelkkää hyödyn ja tuloksen tavoittelua ja minä olisin koneiston osa).

Olen lueskellut viime viikkoina kirjoja Vanhasta testamentista, laista ja etiikasta. Yksi mieluisa lukuelämys oli Carmen Joy Imesin ”Bearing God’s Name: Why Sinai Still Matters”. Imes tiivistää kirjassa selkeästi ja tiiviisti Israelin kertomuksen ytimen ja miten kertomus jatkuu Uuteen testamenttiin. Pysähdyin kirjassa pariin otteeseen hieman pidemmäksi aikaa, kun Imes kirjoitti liminal spacesta eli ”välitilasta”, eri vaiheiden välillä elämisestä. Et ole siellä, mistä lähdit, muttet ole vielä perilläkään. Toisin sanoen kyse on prosessissa olemisesta. Israelin kansa (eli heprealaiset) eli tällaisessa tilassa esimerkiksi erämaassa, ja yksi hyvin konkreettinen esimerkki välitilasta on Siinai-vuoren juurella oleskelu: siinä seisoo sekalainen joukko, jotka on juuri vapautettu Egyptin orjuudesta, mutta vielä ei ole käynyt täysin selväksi, mitä vapautus pitää sisällään, keitä he ovat ja mitä tuleman pitää. Tarkemmin ajateltuna tuossa välitilassa heprealaiset ovat hyvin suojattomia. Haavoittuvassa asemassa. 

Lisäksi kun Mooses kiipeää vuorelle Jumalaa tapaamaan, hän viipyy siellä neljäkymmentä päivää ja prosessi on vielä kesken. Ehkä on aika ymmärrettävää, että tässä vaiheessa yksi jos toinenkin vuoren juurella oleskelija alkaa hieman huolestua. Varmasti jo muutaman päivän kuluttua alkaa ihmetyttää, mutta entäs kun kolmekymmentä päivää on kulunut. Miksi meidät tuotiin tänne? Minne se Mooses katosi? Turhaako tämä kaikki olikin, ensin ne vitsaukset ja voimateot, sitten meri jakautuu ja kaikki näyttää lupaavalta—kunnes nyt olemme keskellä kuumaa autiomaata ja miestä ei näy eikä kuulu! Onkohan sitä vapauttaja-Jumala-Jahveakaan edes olemassa.




Tunnistan tämän. Tässä saattaa myös kiteytyä jotakin kutsumuksesta ja siihen liittyvien asioiden aktualisoitumisen odottamisesta. Olen ainakin itse heittänyt hanskat parikin kertaa tiskiin, enkä nyt tarkoita sitä, että olisin vain hieman uhkaillut Jumalaa tai huokaillut olohuoneessa. Kyse on ehkä osittain ollut siitä, että en ole jaksanut odottaa, mutta toisaalta vieläkin enemmän kyse on ollut siitä, että olen ajatellut olleeni väärässä: mitään siitä, mitä kuvittelin, että minut on kutsuttu tekemään, ei tulekaan tapahtumaan. Minä olen väärä, tehtävä on väärä, kaikki tässä on väärää. Olen jumittunut odotustilaan, vuoren juurelle, eikä Jumalaa, Moosesta tai muutakaan näy eikä kuulu. Kyllähän sellaisessa tilassa tulee luovuttaminen mieleen.

Myös myöhemmin Israelin kertomuksessa eletään välitilassa ns. välitestamentillisena aikana. Pakkosiirtolaisuudesta palanneet, muiden valtojen hallinnan alla elävät juutalaiset odottavat messiasta ja uutta aikakautta, toisin sanoen siis vapautusta eli uutta eksodusta. Osa odottajista ei koskaan nähnyt lupauksen toteutumista, osa sen sijaan näki sen ensimmäisellä vuosisadalla ja toiset tunnistivat kun se tapahtui, toiset eivät. Uusi eksodus, lupauksen täyttymys, ei näyttänyt siltä, miltä juutalaiset odottivat sen näyttävän. 

Näinkin voi käydä, eikä tällaiselle tragedialle oikein löydy sopivia sanoja, koska kyseessä on paljon enemmän kuin oman henkilökohtaisen, esimerkiksi työhön liittyvän, kutsumuksen kanssa kamppailu. Kyseessä on koko elämän kutsumus, koko elämä. Kuitenkin varhaisjuutalaisten elämä puhuttelee myös pienemmissä ihmispoloisen arkiasioissa, kun ajattelee odotusta, kärsivällisyyttä ja kestävyyttä.

Elän nytkin parasta aikaa jonkinlaisessa aika konkreettisessa välitilassa, vaikka samaan aikaan elämä on täyttynyt ja täyttyy hienoista jutuista, jotka koen kutsumuksekseni. Toivottavasti olen oppinut elämään välitilaelämää hieman paremmin vuosien kuluessa. Ainakin tämä on tällä kertaa (tässä vaiheessa prosessia) huomattavan erilaista, ja juuri vaiheen tunnistaminen helpottaa. On rauha. Joskus totta tosiaan se yksinkertainen neuvo siitä, että asialle pitää antaa nimi jotta se konkretisoituu ja siitä “saa otteen”, toimii erinomaisesti.

Tarkemmin ajateltuna useasti niissäkin hetkissä, kun olen kokenut olevani odotusvaiheen tuolla puolen, olen ollut siinä itsessään. Keskellä prosessia. En vain ole tajunnut sitä silloin, mutta koska olen tehnyt jotakin, jonka kautta koen merkityksellisyyttä ja saan syvää iloa (esim. opiskelut ja tutkiminen), olen ajatellut olevani lähestulkoon perillä. Toisaalta olen ollutkin ”perillä”. Esimerkiksi Kanadassa asuminen ja yliopistossa opiskelu oli vuosien valmistelun ja säästämisen kliimaksi ja näin olin tullut perille siinä vaiheessa, kun lentokone laskeutui YVR:n kentälle. Telos eli päämäärä oli saavutettu. Mutta olin saapunut kaukaiseen maahan varsinaisesti siksi, että se valmistaisi minua johonkin eli ei, päätepiste se ei lopulta sittenkään ollut. Ei ollut valmistujaisjuhlakaan vuosien uurastuksen jälkeen, vaikka se on opiskelun telos (itse asiassa juuri valmistuminen sysäsi minut uuteen välitilaan). Paradoksaalista.

Välitilassa ihmisen luonnetta punnitaan ja se voi parhaimmillaan kasvattaa hyveitä. En tarkoita, että kaikesta pitää saada hyötyä irti, mutta juuri tämä prosessissa oleminen on se, missä kasvu usein tapahtuu tai selkärangan vankkuus otetaan käyttöön. Kypsä ihminen kestää välitiloja, eikä pakota kaiken olevan valmista tai sorru sen tosiasian edessä, että elämä on rakentamista ja työmaa, jossa asiat eivät aina etene progressiivisesti. Ja välitilassa saa myös surra, kokea tyhjyyttä tai ahdistusta. Ei tarvitse kiirehtiä iloitsemaan tai olemaan ”valmis”.

Toinen nimi välitilalle taitaapi olla elämä. Se on vaikea laji, ja joskus tekisi mieli ottaa erätaukoja tai tehdä sitä intervalleissa. Jotkut asiat elämässä tapahtuvatkin intervalleissa, ja olen aika kiitollinen oman elämän intervalli-asioista, jotka eivät ole maratooneja, vaan juurikin erityisen intensiivisiä mutta lyhyitä sprinttejä. Onneksi elämässä on erilaisia vaiheita. Ja jos välitila on erityisen synkkä ja ahdistava, välitilakonkari tietää, että se ei ole pysyvä tila.

Israel tuli Siinain juurelle sekalaisena joukkona vailla täydellisen selkeää kuvaa siitä, miten kaikki luvatut asiat tulisivat tapahtumaan. Israel lähti Siinailta joukkona, jolla oli selkeä identiteetti, kutsu ja elämänsuunta. Kansa oli järjestäytynyt. Se lähti kohti tulevaisuuttaan — kansana, jolla olisi pian oma maa, ja heidän kanssaan kulki Jumala, joka piti heistä huolen jokaisena päivänä.

<3: Sara
 


No Comments

Comments are closed.