NMU:n julkaisusta on nyt vajaa kaksi viikkoa. Jos summaan, mitä tähän kahteen viikkoon on kuulunut, niin: stressiä, paketointia, tulostamista, kirjoittamista, hymyilemistä (myös kameran edessä), lukemista, kuuntelemista, puhumista, kauniita viestejä, kyyneleitä, oman nimen googlaamista, nettikauppojen kyttäämistä, sähköpostin kyttäämistä, Facebookin kyttäämistä. Kyllä se myynti stressaa kirjailijaa, koska kukapa ei haluaisi, että omaa kirjaa myytäisiin PALJON. Sen stressin aika on siis nyt. Mutta elämä ei ole suinkaan pelkkää stressiä, vaan paljon iloa. Olen saanut tavata ihania ihmisiä, syödä hyvin (kiitos rakas äiti, kun koko ajan haluat juhlia kaikkea ja viedä syömään!) ja lukea ihania ja koskettavia tarinoita lukijoilta. Suuri ilonaihe on myös tietenkin se, että komeilin tänään Ilkan ja Pohjalaisen kannessa, ja molempien lehtien sisäsivuilla oli minusta isot jutut.

Mutta mennäänpä itse asiaan. Nyt jos koskaan on korkea aika tunnustaa, että kirjat eivät ole koskaan 100% yhden ihmisen töitä. Vaikka kirjan kannessa lukee yksi nimi, kirja kokonaisuudessaan on monien ihmisten työn ja avun tulos. Avaan asiaa hieman alla, mutta sitä ennen käyn ensin tärkeimmät asiat läpi, nimittäin kiitokset. Nämä kiitoksen koskevat nimenomaan Nimeä minut uudelleen -kirjaa.

KIITOS

Päivi Haanpää (Tiedät kyllä, eli kaikesta. Tuesta, palautteesta ja kannustuksesta. Ja itsestäsi.)

Kristiina Wallin (Proosarunojen palautteesta ja korjausehdotuksista. Olet huippu opettaja!)

Äiti (Terapioinnista ja oikolukemisesta)

Khariksen Heikki ja Jari

Merja Larkkonen (Pilkunviilauksesta ja rohkaisusta)

Matti (Mm. siitä, että pidit minut järjissäni)

Ja kiitos Jannelle oikolukemisesta sekä ymmärtämisestä. Kiitos Anneli ja Tapsa, kun olette olleet ja olette nytkin minua varten.

Moni haluaa ajatella, että kirjallinen tuotos on vain ja ainoastaan yhden kynttilän valossa työskentelevän neron aivotoiminnan tulos. Että kirjailija luo tyhjästä, keksii kaiken ihan täysin itse. Minäkin ajattelin näin aika kauan, kunnes tajusin kuinka hassu ajatus tuollainen on. Ihan kuin me ihmiset emme lukisi, kuulisi ja näkisi mitä ympärillämme tapahtuu. Me olemme yhteiskuntamme osa ja tuotos, joten ne luovat tarinat, joita kirjoitamme, ovat aina jollakin tavalla myös yhteiskuntamme, historiamme yms. tuotetta. Joku on sanonut, että kaikki on jo keksitty ja kirjoitettu. Ainakin kaikki teemat. Me vain muovailemme jo olemassaolevista aineksista jotakin hieman erilaista, ja näin syntyy uusia tarinoita. Uutuuden tarinoihin tuo kirjailijan oma ääni ja tapa käsitellä asioita. Me olemme jatkumoa, ihmiskunnan jatkumoa ja kirjallisuuden jatkumoa. En tarkoita etteikö kirjallisuus kokisi uudistuksia tai että se olisi vain sitä samaa vuosisadasta toiseen, mutta jatkumoa kuitenkin.

Kun pitelemme kirjaa kädessä, moni ei ehkä tule ajatelleeksi, että sen matka on ollut suunnilleen tällainen:

– Kirjoittaja on kirjoittanut sen (Mistä kirjoittaja on saanut ideoita, kavereilta, lehdistä, elokuvista, jonkun toisen elämästä? Onko aihetta suunniteltu jonkun toisen kanssa?)

– Joku on antanut kirjoittajalle palautetta, jonka pohjalta tekstiä on muokattu. Vähintäänkin kustannustoimittaja antaa palautetta, jonka pohjalta tekstiä työstetään (joskus hyvinkin kauan), mutta usein joku lukee tekstin jo ennen kustantamoon lähettämistä ja antaa ehdotuksia, miten tekstiä voisi parantaa.

– Joku on taittanut kirjan, eli laittanut sen sisällön kuntoon (fontit, marginaalit, muut asettelut)

– Joku on tehnyt kirjalle kannet (yleensä graafikko taittaa ja tekee kirjalle kannet, toki joskus kirjailija tekee tämän itse)

– Joku on kirjoittanut takakansitekstin (toki kirjailija voi tehdä tämänkin itse, mutta usein isoissa kustantamoissa käsittääkseni ei)

– Joku suunnittelee ja tekee markkinointimateriaalin

Kummankin romaanini kohdalla minulla on ollut vähintään viisi ihmistä lukemassa tekstiä. Ennen kustantamoon lähettämistä luetutan kässärin yhdellä tai kahdella ihmisellä, sen jälkeen kustannustoimittaja lukee sen (ja joku muu kustantamon työntekijä, esim. ensimmäisen kirjan kohdalla sen luki markkinointipäällikkö), oikolukija lukee ja tarkistaa sen ja joskus tarvittaessa sitä on lukenut pari muutakin ihmistä. En pärjäisi ilman palautetta. Ensimmäisen romaanin aikaan eräs kirjailijaystäväni tulosti käsikirjoituksen, kävi jokaisen sanan tarkasti läpi ja antoi todella tarkkaa palautetta, jonka pohjalta työstin tekstiä. Kaikki kummallisuudet, jotka tekstiin oli livahtanut, hiottiin pois (hyvä niin) ja joitakin kohtia tarkennettiin. Ulkopuolisen silmä on kova sana, ei siitä mihinkään pääse.

Joskus tunnelmat on nämä 😀 Lähde: http://www.erecruitsolutions.co.uk/provide-interview-feedback/

Kirjoittajakoulutuksessa palautteenanto on yksi kulmakivistä. Palautteesta on paljon hyötyä: tajuaa, miltä teksti näyttää muiden silmin, huomaa omat kömmähdykset, saa rohkaisua, saa ideoita, saa ehdotuksia, saa varmuutta, saa rohkeutta näyttää tekstejä muille, harjaantuu palautteen vastaanottamisessa ja valmentautuu myös tulevaisuutta varten, jos aikoo kirjailijaksi. Kustantamossa palautteelta ei voi välttyä, samoin siltä ei voi välttyä kirjan julkaisemisen jälkeen. Vaikka olisi kuinka hyvä kirjoittaja, palautteenannosta on mielestäni silti hyötyä. Ja täytyy muistaa, että palaute ei ole tokikaan aina korjausehdotuksia. Itse olen joitakin kertoja saanut runoistani palautteen niin, että runot on lähiluettu ja olen saanut kuulla kunnon analyysit. Nuo kokemukset ovat aivan parhaimpia!

Miten palautetta voi saada? Ainakin kirjoittajakoulussa, se on varmaa. Kirjoittajakoulu tarjoaa kirjoittayhteisön, jossa jaetaan sama intohimo kirjoittamiseen ja kirjoihin, tuetaan toisia ja harjoitellaan ja haaveillaan yhdessä. Kirjoittajakoulu ei ole tokikaan ainoa vaihtoehto, koska kirjoittajaryhmiä voi perustaa itse vaikka kavereiden kesken, tai kirjoitella yhdessä kaverin kanssa. Kirjoittamisen viikonloppukurssejakin on tarjolla, esim. Etelä-Pohjanmaan Opistolla ja Oriveden Opistolla (googlaamalla löytyy muitakin). Lisäksi on olemassa arvostelupalveluja (mm. Nuoren Voiman Liitto) ja jotkut kirjailijatkin lukevat tekstejä ja antavat niistä palautetta pientä palkkiota vastaan. Kirjoittajaoppaat ovat muuten oiva keksintö, jos kaipaa inspiraatiota ja ohjausta, mutta ei pääse opiskelemaan.

Kaikki eivät ole kirjoittajakoulun kannalla, koska joidenkin mielestä kirjoittamista ei voi oppia koulussa. On muuten jännä juttu, että tähän samaan suhtautumistapaan törmää niin seurakunta- kuin kirjallisuuspuolella: ei koulutusta, vaan elämä opettaa! Se tuntuu itsestäni aika oudolta ajattelutavalta. Näin kirjoittajalinjalla opiskelleena ja opiskelevana, sekä teologiaa opiskelleena, voin sanoa, että koulutuksesta on hyötyä. Onko ihan kaikkea pakko oppia kantapään kautta, ja vaikka oppisikin, koulu tarjoaa keskusteluyhteisön, jossa omia käsityksiä voi punnita ja miettiä, miten haluaa toimia ja ennen kaikkea mitä haluaa ajatella. Omia kömmänhdyksiäkin saa käsitellä tuossa yhteisössä, joka tarjoaa tukensa. Koulu ei ole monistamo ainakaan, mikäli ihminen osaa ajatella omilla aivoillaan. Koulu näyttää, mitä muualla ajatellaan ja on ajateltu. Jotkut ovat oppineet asioita kantapään kautta ennen meitä, miksi me emme voisi oppia niistä? Väistämättä joudumme oppia elämässä monia asioita vaikean kautta olimmepa käyneet kouluja tai emme, mutta koulutus auttaa valmistautumaan niihin tilanteisiin ja antaa työkaluja sellaisia tilanteita varten (kirjoittajakoulutus esimerkiksi semmoisia tilanteita varten, kun tekstin tuottaminen jumittaa).

Pieni bonus tähän loppuun: Minulta on kyselty, että meinaanko yrittää vielä joskus ”ihan oikeaan kustantamoon”, ja moni on ihmetellyt tätä nykyistä kustantamojärjestelyä. Kharis Oy on siis pienkustantamo. Pienkustantamoilla ei ole useinkaan suuria taloudellisia resursseja, joilla he voivat panostaa kirjaprojekteihin, ja minun kohdallani (omasta ehdotuksestani) päädyttiin sellaiseen ratkaisuun, että sijoitan itse rahaa tähän kirjaan ja sen painamiseen. Rahat saan tietenkin takaisin. Tämä sijoitus ei muuta sitä, että kirjallani on takana kustantamo, ihan oikea sellainen 🙂 Kun myyn kirjoja, tilitän kaikki rahat kustantamoon, josta minulle maksetaan kirjasta palkkaa. Homma toimii siis aikalailla samalla tavalla kuin jos olisin isommassakin kustantamossa, mutta toki tekisin silloin itse vähemmän hommia esim. markkinoinnin osalta.

Tässä tällaista pohdintaa tälle viikolle 🙂 Katsotaan mitä ensi viikolla keksitään. Nyt siirryn valmistelemaan viikonloppua, kun olen menossa Isojoelle SBK:n naisten talvipäiville puhumaan. Ensi viikolla (pe 20.2. klo 20) olen Lapuan hellareilla Flame-illassa puhumassa. Mikäli liikut siellä päin, tule paikalle!

<3: Sara