Olin kyllä noteerannut Barbie-elokuvan mainokset, joita some syötti fiideihini, mutta en kiinnittänyt niihin juurikaan huomiota, enkä ollut menossa katsomaan tätä elokuvaa. Muutin kuitenkin mieleni ja menin, koska niin moni tuttu kävi katsomassa ja kertoi, että se sisältää filosofista ja yhteiskunnallista pohdintaa. Nyt elokuvan katsottuani voin vahvistaa, että näin on, ja lisäisin, että elokuvassa käsitellään kristinuskollekin tärkeitä teemoja.
Keskityn tässä analyysissä vain muutamiin valikoituihin teemoihin, vaikka enemmänkin voisi sanoa, Barbie-elokuvassa kun on monia tasoja. Olen harmikseni nähnyt useissa Barbie-elokuvan ylistyksissä ja kritiikeissä pinnallisuutta tai sellaista ”kirjaimellista” eli siis latteaa tulkintaa, joka ei näe symbolien ja metaforien taakse, eikä tee oikeutta taiteen ja kirjallisuuden keinoille, jotka ovat niiden olennainen osa. Kun pysähtyy pohtimaan, Barbie elokuvan sisältö on kaikkea muuta kuin pinkkiä muovia. Tai ainakin sillä on mahdollisuus olla jos sallimme sen.
Tämä analyysi sisältää juonipaljastuksia, ja se alkaa nyt.
Barbien juoni keskittyy pitkälti nimenomaan stereotyyppisen barbin elämään. Barbielandissä kaikki on staattisen täydellistä (tai siis ”täydellistä”) ja asiat menevät samoja rutiininomaisia uria joka ikinen päivä, kunnes yhtenä päivänä Barbie huomaa ajattelevansa kuolemaa. Se on tuossa maailmassa vakava juttu, ja sitä seuraakin dramaattinen seikka: Barbielle tulee lättäjalat. Muistanette, että barbeilla on korkokenkiin tehdyt jalat, eikä niiden asento muutu. Tästä alkaa vyyhti, joka kuljettaa Barbien sekä salaa matkaan tunkeneen Kenin reaalimaailmaan. Se, miksi Barbie joutuu matkustaa reaalimaailmaan, johtuu siitä, että hänet omistavalla ja hänellä leikittäneellä ihmisellä on synkkiä ajatuksia, jotka mystisesti läpäisevät Barbiemaailman ja tosimaailman rajan. Barbien on mentävä reaalimaailmaan korjaamaan se, mikä on vialla, jotta hänenkin maailmansa voisi palautua normaaliksi. 
Barbie olettaa, että tämä tehtävä olisi helppo. Näin ei tietenkään ole. Ensinnäkin reaalimaailma ei toimi kuten Barbieland: reaalimaailmassa hallitsevat miehet, naisia katsellaan irstaasti ja himokkaasti, naisten apua ei kaivata eivätkä naiset istu yhteiskunnan johtopaikoilla. Reaalimaailmassa on myös sukupuolielimet (Barbiemaailmassa ei) ja pukeutuminen on toisenlaista. Toinen Barbien näkökulmasta katsottuna haasteeksi muodostuva asia on hänellä leikkivän (tai kuten Barbie pian huomaa: joskus leikkineen) ihmisen löytäminen. Kolmas haaste on reaalimaailman ihmisten suhtautuminen barbeihin. Barbie kuvittelee viattoman naiivisti, että reaalimaailman naiset olisivat barbien esimerkille ja koko ”barbismille” kiitollisia, ovathan barbit opettaneet tytöille, että he voivat olla ”ihan mitä tahansa”. Hän saa sen sijaan kuulla pitkän halveksivan puheenvuoron siitä, miten suuren karhunpalveluksen barbit ovat naisille tehneet.
Reaalimaailman ja Barbielandin rajat menevät lopullisesti sekaisin, kun ensin Barbie tuo hänellä leikkineen naisen ja tämän tyttären Barbielandiin ja sen jälkeen Mattelin (eli Barbien luoneen yhtiön) miehet tulevat sinne katastrofia selvittämään. Se, mikä sotkee Barbielandin sisäisen harmonian kaikkein pahiten tässä sattumusten sarjassa, on kuitenkin Ken, joka ehti tekemään pientä tutkimustyötä itsenäisesti reaalimaailmassa. Sillä aikaa, kun Barbien halusi olla yksin ja selvitti ihmisleikkijäsotkua, Ken löysi patriarkaatin – tai pikemminkin sen naiivin ja yksinkertaistetun muodon. Palatessaan Barbielandiin, Ken muuttaakin siis systeemin ja rakentaa Kendomin. Jokainen ilta ei ole enää tyttöjen vaan poikien ilta.
Miesvaltainen reaalimaailma tarjoaa Kenille hänen ensimmäisen koskaan kokemansa nähdyksi tulemisen ja kunnioituksen kokemuksen. Ken on innoissaan, koska häntä kunnioitetaan ihan vain siksi, että hän on mies. Barbielandissä miehet sen sijaan ovat olleet näkymättömiä, ja Kenkin on ollut olemassa vain Barbien katseen alla, hän ole ei osannut mitään eikä häntä ole tarvittu mihinkään. Kun ennen asiat toimivat niin, että naisjoukko on syrjäyttänyt, syrjäyttää ja tulee aina syrjäyttämään miehet, näin ei tapahdu enää. Kendomissa barbit luopuvat hallitus- ja presidenttipaikoistaan ja omistavat elämänsä kenien palvelemiseen, katselemiseen ja näiden itsetuntojen pönkittämiseen.
Vaikka en ole summanut Barbie-elokuvasta kuin vasta pienen osan, jo tässä on todella monia teemoja, jotka ansaitsevat pohdintaa.
Ensinnäkin elokuvan ihmisyyden pohdinta: ihmisyysteema kulkee punaisena lankana läpi elokuvan. Kuolema, selluliitti, sandaali, matkustaminen reaalimaailmaan ja oman vaatetuksen epäsopivuuden huomaaminen, miesten epäsopiva tuijotus… Ihmisyys sisältää rajoja, rosoisuutta, vajavuuksia ja kuolemaa, ja rypyt ja selluliitti edustavat juurikin tätä. Ihmisyys on myös tässä langenneessa maailmassa rikkinäistä moraalisella tasolla, kuten elokuva näyttää. 
Minä näin elokuvassa ennen kaikkea luomiskertomuksen ja syntiinlankeemuksen (1. Moos. 1-3) käsittelyä. Ensin tulee harmonia, sitten kaaos. Barbien paratiisiin luikertelee synkkyys, jonka jälkeen on valittava kahdesta kengästä toinen:
– Weird Barbie
”Voit palata normaaliin elämääsi, tai voit valita sen, että tulet tuntemaan totuuden universumista.”
Tässä ollaan symbolisesti hyvän ja pahan tiedon puun juurella, vaikka toisaalta kyseinen intertekstuaalinen viittaus liittyy yhtä paljon Matrixiin. Tämän jälkeen Barbie ja Ken ikään kuin huomaavat olevansa alasti, kun he hoksaavat, miten väärissä vaatteissa he reaalimaailmaan tupsahtaessaan ovat. 1. Moos. 1-3:n teemoilla leikittely toimii tiettyyn rajaan saakka. Ne siis kyllä toimivat hahmottaessa tiettyjä asioita, mutta niillä on tietysti rajoittuneisuutensa (aivan kuten intertekstuaalisuudella ja metaforilla aina on), koska Barbieland ei ole objektiivinen paratiisi kaikille, ei lopulta edes Barbielle itselleen.
Elokuva on itse asiassa kokonaisuudessaan pelkkää syntiinlankeemuskertomuksen seurausten nykyaikaista kuvausta. Naisbarbien maailmassa miehet ovat näkymättömiä ja kehittymättömiä sivuhahmoja, jotka ovat olemassa vain barbien katseiden alla tai kun heitä tarvitaan tekemään jotakin vähäpätöistä; reaalimaailmassa naiset taas elävät miesten katseen alla, eikä heitäkään tarvita paljon mihinkään; Kendomissa naiset ovat unessa, palvelijoita ja miehet bilettävät, ja lopulta barbit saavat vallan takaisin itselleen miehiä ovelasti huijaamalla.
Barbie ei tainnut koskaan tajuta ennen hänen maailmansa katastrofia, että hänen paratiisinsa ei ollut kaikkien paratiisi. Ken ei saanut kasvaa kokonaiseksi ihmiseksi ja toimijaksi, omaksi itsekseen, ja hän eli turhissa toiveissa ilman vastarakkautta. Tietyssä mielessä Ken syntyy, tai hänet luodaan, vasta elokuvan lopussa.
Barbien matkaaminen ”Eedenistä itään” sandaalin valitsemisen jälkeen johtaa hänet lopulta suuremmalle matkalle, jossa hän kasvaa niin ihmiseksi kuin myös naiseksi, ja kaikki yksityiskohdat matkanvarrella – lättäjalat, selluliitti, kuoleman ajatteleminen, vaatetuksen sopivuus ja sopimattomuus, kyyneleet, reaalimaailman realiteettien tajuaminen, miesten katseiden huomaaminen, Kenin suuttumuksen ja pettymyksen kohtaaminen ja lopulta ihmisyyden valitseminen ja sukupuolielinten ”saaminen” – ovat sitä, mitä naiset joutuvat kohtaamaan. Yhdellä tasolla minulle tämä Barbien matka kuvaa kasvua aikuisten maailmaan, ja se resonoi.
Minä matkustin elokuvan aikana omassa lapsuudessani ja nuoruudessani: näin itseni leikkimässä siskoni kanssa barbeilla, sitten seuraavaksi itseni oksentamassa bulimian kourissa ruokia, sitten kuulin poikien ilkeät ”olet ruma” -kommentit ja muistin joidenkin toisten poikien omasta epävarmuudesta johtuvat kuvottavat teot, sitten mietin niitä kipuja, jotka liittyvät oman naiseuden kokemiseen, rooliin, kutsumukseen ja odotuksiin. Matka Barbielandista reaalimaailmaan, Kendomiin ja takaisin reaalimaailmaan. Matka naiiviudesta unelmien särkymiseen ja toisaalta unelmien särkymisestä terveeseen realismiin, joka sisältää ihmiselämän paradoksisuuden: kivun ja ilon, heikkouden ja vahvuuden, synnin rumuuden ja Jumalan kauneuden ja valon.
Barbie letkauttaa eräässä kohtauksessa reaalimaailman miehille, ettei hänellä edes ole sukuelimiä, mutta elokuvan lopussa hän menee ensimmäistä kertaa gynekologille. Tämä on se matka, jonka me tytöt käymme läpi, ja itse asiassa barbileikki hiipuu siinä samalla, kun ymmärryksemme fysiologiastamme ja siitä, mitä on olla ihminen, nainen ja osa tätä yhteiskuntaa kasvaa. Leikki loppuu, lapsuus jää taa ja siinä on siunauksensa ja kirouksensa.
Ihmisyyden teemaan liittyen on nostettava valokeilaan vielä elokuvan loppupuolella tuleva kirkas kohtaus, jossa Barbien luojan Ruthin ja Barbien kädet koskettavat. Myönnän, että tässä itkin eniten. Käsien kohtaaminen on intertekstuaalinen viittaus Michelangelon maalaukseen, jossa Jumalan ja Aadamin kädet koskettavat toisiaan (näitä käsien kosketuskohtauksia on elokuvassa kaksi, teenjuontikohtaus on identtisempi maalauksen kanssa). Kohtaus on silta, joka muuttaa Barbien ihmiseksi. Hän valitsee olla ihminen, ja vaikka kukaan meistä ei voi varsinaisesti valita olla ihminen, toisaalta juuri niin meidän on tehtävä ja juuri sitä meiltä kysytäänkin. Tämä tapahtuu sillä tasolla, kun me joudumme hyväksyä ihmisyyden rajat, ja tämä tapahtuu myös teologisella ja jumalasuhteen tasolla, kun me hyväksymme, että olemme luotuja emmekä Luoja. 
Ihmisyys on kaunista, vaikka se on vaikeaa, rikkinäistä ja kivuliasta. Me naiset ja miehet olemme olleet aina syntiinlankeemuksesta saakka valtataistelussa, ja Barbie kuvaa tätä tilaa. Mutta elokuvan loppu jättää sisältä tyhjäksi, koska vaikka se antaa tosi taitavasti äänen meidän aikanamme naisille ja kuvaa monia ongelmia, joita meillä on ja jotka vaativat ratkaisua, se ei pysty tarjoamaan vastausta. Vain evankeliumi Luojasta voi tarjota vastauksen. Evankeliumi, joka alkaa luomisesta:
Luojasta, joka luo hyvät puitteet, joissa elämän on mahdollista syntyä, olla olemassa ja kukoistaa. Luojasta, joka kutsuu langennutta ihmistä luokseen; kun ihminen on aiheuttanut repeämän paratiisin hyvyydessä ja pyhyydessä ja pahuus levittää myrkkyään, Luoja lupaa heti toivon siitä, että pimeys vielä väistyy. Luojasta, joka lopulta hoitaa kaiken sen mitä hoitaa pitää ja maksaa siitä kalliin hinnan.
Luoja järjestelee asioita paikoilleen, ja vielä kerran kaikki tulee olemaan suorassa, järjestyksessä, harmoniassa ja Luoja hoitaa sen Barbie-eloluvan esille nostaman asian: syntiinlankeemuksen yhden merkittävän seurauksen eli miehen ja naisen valtataistelun, jossa molemmat haluavat hallita toista, molemmat omilla keinoillaan. Alussa näin ei ollut. Alussa oltiin rintarinnan, taisteltiin yhdessä muttei toisiaan vastaan. Alussa hallittiin yhdessä. Kirous on kirous eikä Jumalan tahto, ja Jeesus tuli korjaamaan kirouksia. Uudessa luomakunnassa niitä ei ole.
Mitä tulee Barbie-elokuvan välittämään kuvaan patriarkaatista ja elokuvan mieskuvasta: näistä voi suuttua, ohjaajaa voi syyttää äärifeministiksi ja miesten mustamaalaajaksi, todellisen tasa-arvon vastustajaksi ja niin edelleen.
Tai sitten tätä voi tarkastella monipuolisemmin ja pohtia, mitä meidän aikamme teemoja, ajatusvirtauksia ja käsityksiä hahmot ja niiden toiminta nostavat esille. Kenin kuvaaman patriarkaatin voi nähdä yhtenä aikamme naiiveista tulkinnoista siitä, mitä patriarkaatti on – Kenin hahmo itse asiassa paljastaa mielestäni sen, miten vääristynyt kuva meillä on historiasta ja menneistä yhteiskunnista. Patriarkaatti on paljon monimutkaisempi ilmiö kuin Ken tai some antaa ymmärtää. Mattelin miesvaltaisuus ja ylipäänsä reaalimaailman mieshahmot kuvaavat sitä, mitä tytöt joutuvat valitettavasti kokea aikuistuttuaan, ja vaikka hyviä miehiä olisi, aikuiseksi kasvaminen voi olla shokki ja maailma näyttää hetken juurikin siltä kuin se Barbielle reaalimaailmassa näyttäytyy.
Lopuksi vielä ajatus Kenistä: Ken on äärimmilleen viety symboli monista historian varrella eläneistä naisista. Barbiemaailmahan kääntää meidän maailmamme systeemin päälaelleen. Se on yksi elokuvan jippo. Tätä nerokkuuttahan fantasiakirjallisuuskin hyödyntää: kun sijoitamme yhteiskuntamme asiat johonkin vieraaseen ympäristöön, näemme ne selvemmin. Osa elokuvan katselijoista on pöyristynyt siitä, miten miehet elokuvassa ja etenkin Kenin hahmossa esitellään – eiväthän miehet ole tuollaisia! Eivät olekaan. Miehet ovat yksilöitä. Osa samaistuu joihinkin Kenin piirteisiin tai elämäntapahtumiin, osa ei.
Eivätkä naisetkaan ole sellaisia. Eivät sellaisia kuin vaaleatukkainen Ken tai ne barbit, jotka kaatelevat miehille juomia patriarkaattivaiheessa, mutta eivät myöskään kuin stereotyyppinen Barbie tai barbipresidentti. Barbie-sloganit ”if you can dream it, you can be it” ja “you can be anything” ansaitsisivat ihan omat kriittiset postaukset, ja olen aina siitä asti, kun näin ne ensimmäisen kerran, vierastanut niitä. En usko, että me voimme olla mitä tahansa, enkä allekirjoita sellaista barbismia. Mutta allekirjoitan ajatuksen, jonka haaleita kaikuja kuulin Barbie-elokuvan lopussa:
unelma rauhasta sukupuolten välillä,
tasa-arvo, joka ei vaadi irtautumaan omasta sukupuolesta,
molempien sukupuolten arvostus
ja jaetut tehtävät maailmassa omien Luojalta saatujen lahjojen mukaan.
Toisin sanoen luomiskertomuksen ideaali: Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. Ja he hallitsivat yhdessä. Harmoniassa. Kaikki oli hyvää.