En näköjään osaa kirjoittaa muusta kuin rakkaudesta aina tähän aikaan vuodesta. Meillä oli siis mieheni kanssa eräs retkeämme rytmittävä vuosipäivä: siitä on kulunut 12 vuotta, kun tapasimme. Mutta vuosipäivä ei ole ainoa syy tälle tämänkertaiselle tekstille. Olen viettänyt viime viikot yliopistolla intensiivikursseilla, ja olen saanut kunnian istua kahden upean ja erilaisen tutkijan luennoilla, Sarah Williamsin ja Lynn Cohickin. Heidän läsnäolonsa ja he — siinä kun katselin heitä opettamassa, seisomassa luokan edessä — saivat ajattelemaan monia asioita. Muun muassa rakkautta ja naiseutta. Joten siis, tämän tekstin aihe keikkuu jossain rakkauden, parisuhteen ja naiseuden tienoilla; jossakin siinä paikkeilla, jossa löysin tilan olla minä ja jolle ei ole oikein mitään sopivaa käsitettä annettavaksi.

12 vuotta sitten, kun mieheni avasi helluntaiseurakunnan keittiön oven ja rakastui minuun, hänen syliinsä asettui lukutoukka-tyttönen, jolla oli selvät sävelet elämässä: minusta tulee pastori, menen opiskelemaan teologiaa maisteriksi asti, menen töihin. Mies tuumasi, että selvä juttu.

Seurusteltuamme parisen vuotta menimme naimisiin. Piti sovittaa ylle uusi titteli, ”vaimo” ja miettiä, mitä se arjessa tarkoittaa. Ei siinä kauaa kestänyt: ensimmäiset viikot imuroin lähes joka päivä, siistin sohvatyynyt oikeaan asentoon ja keittelin ruokaa. Mietin millainen olisi oltava, mitä oikein tarkoittaa olla vaimo, halusin olla hyvä — ei vaan täydellinen vaimo. Sitten jouduin isoon suolistoleikkaukseen ja olin sairaslomalla kolmisen kuukautta, ja ison osan ajasta jouduin olla tekemättä mitään. Ymmärsin tuona aikana aika syvästi, että minä riitän hänelle, ja ymmärsin, että minun ei tarvitse muuttaa keittiöön (mitä kammoksun) tai imuroida lattioita joka päivä.

Koskaan en ole kuullut mieheni suusta mitään sellaista kuin ”sinun täytyy olla sitä ja tätä” tai ”koska olet nainen niin…” Välillä hän on katsonut touhujani lähes hölmistyneenä, kun olen yrittänyt mahtua joksikin, jollaiseksi olen ajatellut että pitää mahtua olemaan. Kuitenkin kun menimme naimisiin, hänellä ei ollut vaimomuottia, johon pitäisi sujahtaa. Kun hänestä tuli pastori, hänellä ei ollut pastorinvaimomuottia. Pikemminkin niin, että jos joku on koittanut mahduttaa minua johonkin epäsopivaan stereotypiaan, mieheni on välillä ennättänyt sanomaan suorat sanat jo ennen minua.

Meillä on tietty tapa tehdä asioita, joka on muotoutunut yhteiselon aikana, ja se on aikalailla uniikki siinä mielessä, että se on syntynyt meidän näköiseksi ja tullut tällaiseksi siinä eläessä ja toista kuunnellessa, osittain myös siinä sivussa sen kummemmin tuumaamatta. Moni tietää, että minä ja Janne siis teemme samoja hommia ja monesti yhdessä: kierrämme puhujaretkillä yhdessä, kirjoittelemme kumpikin teologisia opetuskirjoituksia lehtiin ja nettiin (luemme toistemme tekstit, annamme palautetta, heitämme toisillemme juttuideoita) ja meillä on monia samankaltaisia haaveita kotielämään ja työuraamme liittyen, esimerkiksi haaveilemme siitä miten meidän koti on aina avoinna ystäville ja miten annamme aikamme Jumalan hommille. Me olemme niitä iilimatoja, jotka viihtyvät kavereiden kanssa edelleen päiväkausia yökylässä niin kuin teinit. Ja olemme opiskelleet kaikki teologian opinnot yhdessä, istuneet samoilla kursseillakin aina välillä ja me keskustelemme koulupäivistä kotona, opetamme toisiamme ja teologia on puheenaihe illalla nukkumaan mennessä, kun valot sammuu. Joillekin tämä on hassua, ehkä söpöäkin, joillekin taas aika kummallinen ajatus. Mitä korkeammalle opiskelee, monestihan se on mies, joka sitä teologiaa opiskelee tai puuhailee työkseen. Osa kaipaakin sitä, että mies on fiksumpi tai koulutetumpi, johtajatyyppi. Joskus kun tapaamme uusia ihmisiä sekä Suomessa että ulkomailla, moni olettaa että Janne opiskelee ja minä raadan ja maksan, tai kasvatan lapsia kotosalla. Lapseton teologipariskunta on vähän kummallinen juttu.

Kyllä, olen saanut sen oman osani kaikenlaisesta kritiikistä sukupuoleeni ja työtehtäviini liittyen, ja siitä olenkin joskus aiemmin kirjoittanut. Mutta en halua nyt kirjoittaa siitä, vaan siitä toisesta asiasta, josta olen halunnut kirjoittaa pitkään: siitä kauneudesta ja valosta, joka on loistanut hämyisissä ja pimeissä talvi- ja syysilloissa, tai kesän surullisessa, oranssissa auringonlaskussa.

Sillä koskaan, kun olen kotioven avannut, asetellut kumisaappaat eteiseen ja istahtanut sohvalle väsyneenä kaikenmaailman naisjohtajuus-kahvipöytäkeskustelujen, sähköpostittelujen, lenkkien tai puhelinkeskustelujen jälkeen, en ole kotona joutunut kokea olevani riittämätön, väärä tai joku, joka on väärässä paikassa. Kotona ei ole etuliitteitä, en ole pastorin vaimo tai sen ja sen vaimo, en heikompi astia vaan minulla on nimi. Kotona olen minun kokoiseni, eikä tarvitse kutistua pienemmäksi tai yrittää olla suurempi tai pidempi kuin olen. Kotona on rytmi, jossa meillä kummallakin on tilaa puhua, tulla kuulluksi ja nähdyksi. On tilaa kammota keittiötä, mutta on myös tilaa pestä vessa tai olohuone ilman että siihen liittyy mitään roolituksia. On tilaa lukea kirjoja ja sivistää itseä niin paljon kuin huvittaa, on tilaa käydä salilla penkkaamassa, on tilaa itkeä ja olla pieni, on tilaa torua, käskeä, suuttua ja myös tunnustaa omat epävarmuudet.

Oli aika, kun lähes inhosin omaa sukupuoltani ja se johtui osittain stereotypioista, joita minulle tarjottiin siellä ja täällä. Ahdisti, kun tarjoiltiin sellaista naisen roolia, johon en onnistunut muuttua, en mahtunut vaikka yritin — tai toisaalla tarjottiin sitä, että naiseuden voi heittää kokonaan pois. Ja ahdistuin keskusteluista, joissa tietyt ihmisen piirteet niputettiin negatiivisiksi tai ”heikoiksi” ja sitten liitettiin naisiin, esimerkiksi empaattisuus ja herkkyys. Siksi aloin muuttaa itseäni, mutta en tietoisesti, se kävi vahingossa. Muutin myös pukeutumistani, sekin tapahtui vahingossa. Ehkä yritin muuttua sukupuolettomaksi, unohduttaa sen että olen nainen. Ja minulta puuttui ympäriltä naiset, jotka olisivat erilaisia ja joita katsella ja kuunnella — ja jotka olisivat silti niin naisia. Eivät yrittäisi irti sukupuolestaan, eivätkä lähestyisi sitä pinnallisuuksien tai lapsen synnyttämisen kautta. Ympärillä oli paljon miehiä, joista osa ei kyennyt samaistumaan kokemuksiini ja osan kanssa kävimme loputonta, uuvuttavaa keskustelua sukupuolestani (naisjohtajuudesta, naisten ominaisuuksista, älykkyydestä jne), jonka koin olevan vain ongelma. Noh, joskus naistenkin kanssa.

Mutta: inhosin sukupuoltani yleensä, kun puin takin päälle ja lähdin kotoa — kotona olin suojassa. Siellä olen ollut aina suojassa ja siitä olen kiitollinen. Kotona itku ei ole merkki heikkoudesta vaan saa itkeä niin, että matto on ihan räässä. Kotona tunteiden valtaan hurahtaminen ei ole heikkoutta tai hysteriaa. Kotona saa myös seistä selkä suorassa ja saa kunnioitusta, sitä ihminen kaipaa. Kotona minun luonteenpiirteitäni ei analysoida ja luokitella feminiinisiksi tai maskuliinisiksi, eikä kaikkea tulkita traumoista johtuviksi tai selitetä jotenkin epänormaaliksi ja sen vuoksi sitten pois olemasta. Tätä toivoisi niin monelle muullekin, koska siten naiseudesta tai mieheydestä ei tulisi sellaista kaulahuivia, joka kuristaa niin että ainoa vaihtoehto tuntuu olevan irtautuminen kehosta.

Viime viikot Sarah Williamsin ja Lynn Cohickin kanssa ovat saaneet ajattelemaan aika paljon, eikä toki vähiten siksi, että heidän historiakurssinsa keskittyivät sukupuoleen, avioliittoon ja perheeseen. Kun Sarah Williams aloitti luennot puhumalla historiantutkimuksen metodologiasta ja vain seisoi siinä luokan edessä omana itsenään, aloin itkeä, enkä tiedä olenko oikein koskaan kokenut mitään tuollaista. Viikon edetessä sisälläni kasvoi kova innostus ja joku outo tunne. Seuraavalla viikolla olin Cohickin kurssilla. Lisäksi eilen palaveerasin kreikan opettajani ja nykyisen pomoni (olen hänen assistenttinsa alkeiskreikassa) Carolynin kanssa pitkään ja sain taas raikkaan annoksen hänen seuraansa. Kaikki he ovat niin erilaisia naisia. Sarah on aika äitityyppinen ja todella nöyrä ja simppelisti mutta tyylikkäästi pukeutuva —  ja hyvin nörttimäinen, Oxfordin arkistoissa viihtyvä ja ajoittain pölyyntyvä hahmo. Lynn taas on napakka, laittautumisesta pitävä ja hyvin itsevarma nainen. Carolyn on äärettömän innostunut, huumorintajuinen vitsin viljelijä, joka katsoo kaikkia sydämellisesti ja tartuttaa innostustaan ympärille.

Tajusin yhtäkkiä, miten siunattu olen, kun saan nähdä tällaisia naisia. Tätä olin kaivannut vuosia. Älykkäitä, kauniita, itsevarmoja naisia tässä akateemisessa ympäristössä. Tajusin myös jotenkin selvemmin, miten toisaalta miesvaltaisessa maailmassa ja ympäristössä olen kaikki nämä vuodet viettänyt ja se on joskus aika yksinäistä. Toisaalta on sitten se naisten maailma, jossa olen ollut jotenkin osittain, ja se on ollut ajoittain vieras, ei tosin aina. Toisaalla minulta kysellään miksi en ole äiti ja ”todellinen nainen”, miksi olen sairastunut vahvaan naiseuteen. Jossain muualla kysellään miksi olen kristitty tai teen hengellistä työtä, tai miksi uskon vielä kahteen sukupuoleen, vieläpä kun sukupuoli kerran joskus tuntuu niin viholliselta. Joskus kuulen muilta naisilta sitä, miten rationaalinen olen emotionaalisen sijaan — dikotomia jota en ymmärrä, ja kaiken lisäksi olen itse asiassa hyvin herkkä ja tunteellinen. Tällaiset kommentit luovat kuilua, jossa sitä sitten yrittää ojennella käsiään muita kohti ja yrittää luoda kohtaamispaikkoja ja kohtaamisia.

Mutta nyt tässä, vuosien jälkeen, edessäni seisookin siis nainen, joka ei korosta sitä saako hän olla siinä vai ei, tai saako hän olla se mikä hän on, ne keskustelut käydään jossain muualla tai on käyty — hän vain on, siinä hän luennoi, oman alansa ekspertti. On älykäs, päämäärätietoinen, herkkä, katsoo ihmisiä, hakee katsekontaktia, antaa itsensä ja haluaa ymmärtää. On jotenkin niin ihminen. Ei sodi ketään vastaan, ei näe naiseutta vankilana vaan jotenkin elää ja hengittää sitä. On läsnä itsessään, omassa kehossaan. Ja minä olen läsnä tässä hetkessä.

Minä ja nämä naiset emme ole identtisiä ja juuri siinä on se juju. Ajatus ruumiillistuu edessäni: on tilaa olla. Naisena on tilaa olla, eikä ole ahtauduttava muottiin joka puristaa tai ole luovuttava omasta sukupuolesta. Koen sen erityisen konkreettisella ja voimakkaalla tavalla vihdoinkin jossain muuallakin kuin kotona. En edelleenkään osaa selittää naiseutta tai sukupuolen mysteeriä tyhjentävästi, mutta joku ajatus on ujuttautunut mieleeni ja kokemusmaailmaani pysyvästi:

uniikille luomukselle on tilaa. Naiseus on hyvää, vahvaa ja kaunista. Nyt pystyy hengittää.

<3: Sara