Vime vuosien aikana helluntaiseurakuntia, ja kristillisiä seurakuntia ylipäänsä, on kritisoitu aika rajusti sekä ns. sisä- että ulkopuolelta. Ja monesti hyvästä syystä. Monet yksittäiset teot, joita on tehty, eivät ole olleet missään mielessä hyväksyttyjä, ja on eletty aikoja, ja jossakin eletään edelleen, kun seurakuntakulttuuri on ottanut enemmän kuin antanut. Siis nimenomaan sellaisessa mielessä, mitä sen ei pitäisi olla. Osa seurakuntaan turhautuneista, ja myös haavoitetuista, on osa tätä ryhmää. Osa taas kokee, ettei yli kuusikymppisten kanssa vain löydy sitä samaa säveltä, ja turhautuminen seurakuntaan tulee siitä, kun sukupolvien kuilun yli ei löydykään enää siltaa, jota pitkin käydä toisella puolella kahvittelemassa.
Tämä teksti ei ole uskontojen uhrin kirjoitus, vaikka sitäkin keskustelua ehdottomasti tarvitaan. Kirjoitan tätä enemmänkin siitä näkökulmasta, miten itse näen seurakunnan kaikkien niiden vuosien jälkeen, kun välillä halusin sanoutua koko systeemistä irti. Identifioidun tällä hetkellä suomalaiseksi bapluntailaiseksi, eli keikun jossakin helluntailaisuuden ja baptistiliikkeen välillä, enkä aina aamulla, kun herään, ole varma, kumpaan kuulun. Ja luultavasti sillä ei ole väliäkään. Kirjoitukseni on siis kirjoitettu pitkälti tästä tietystä näkövinkkelistä, mutta yhtymäkohtia ja samaistumismahdollisuuksia löytynee muillekin kuin bapluntailaisille.
Kun tulin aikoinaan helluntaipiireihin, se oli minulle raikas ilma, jossa oli helppo hengittää. Se oli spontaaniutta, tunteellisuutta ja vapautta — kaikkea sitä, mitä minun persoonani kaipaa. Se oli myös tietynlaista maanläheisyyttä ja yhteisöllisyyttä, jossa sain kokea ensimmäistä kertaa olevani osa jotakin. Olevani osa sellaista perheyhteisöä, joka ei ole biologisessa mielessä perhe, mutta on kuitenkin, ja joka on suuri. Jo tämä oli itselleni hoitava ja tervetullut kokemus.
Kun vuodet kuluivat, elämä toi mukanaan kaikenlaista. Elämä ja se, miten koemme erilaiset asiat, on aina monien tekijöiden summa. Jossakin vaiheessa helluntailaisuuden raikas ilma tuntui tunkkaiselta, ja minä itse — minun tapani, tottumukseni, ajatukseni — tuntuivat ahdistavilta. Jossakin vaiheessa olin niin ahdistunut jopa tietystä tavasta rukoilla, että en voinut rukoilla enää ääneen. En kestänyt kuulla toistenkaan rukouksia, koska ne tuntuivat pelkiltä kaavoilta ja fraasien toistamisilta, aivan kuin niissä ei olisi sydäntä ollenkaan.
Inhosin uskovaisslangia ja sitä, miten toisia kutsuttiin siskoiksi ja veljiksi, ja inhosin sitä, miten teologiaa tehtiin aina kokemus edellä, eikä monestikaan ollut tarvetta tai kykyä antaa kunnon argumentteja. Kun istuin seurakunnan penkkirivin takaosassa, annoin useimmiten ajatusteni viipyä pyykkivuoressa, joka kotona odotti, mieluummin kuin kuuntelin keskittyneesti saarnaa, joka ei aina tuntunut merkittävältä, tai joka suoritettiin tiettyjä maneereita toistaen. Tai joka sisälsi mielestäni liiaksi vääränlaista raamatuntulkintaa.
Myös kristillinen tehokkuusajattelu, jossa taiteet, pelkkä oleminen ja pysähtyminen nähtiin turhuutena, alkoi tuntua vieraammalta, sellaiselta, jota en voinut allekirjoittaa ja jonka vankeudesta pyristeleminen tuntui jossakin vaiheessa mahdottomuudelta, mutta jossa halusin edistyä.
Ja joskus eniten vain yksinkertaisesti ärsytti. Ahdisti.
Kun päälle lisättiin vielä sukupuoliahdistus, outo tunne siitä, että minussa on vikaa, koska olen nainen, josta kirjoitin täällä, olin valmis jäämään kotiin sunnuntaisin. Kun kello löi yksitoista, keitin kahvit ja istahdin keittössä tuolille. Nojasin käteeni ja katsoin ulos. Usein aika apaattisena.
Jumalanpalveluksesta poisjääminen ei tehnyt minua onnellisemmaksi, eikä se tuntunut ratkaisevan mitään. Se oli tosin vaihe, joka sai olla. Enkä voi tokikaan sanoa, että olisin ollut kovinkaan pitkiä aikoja pois seurakunnasta ainakaan fyysisesti, henkisestä kyllä.
Kävin joskus eri seurakunnissa, ja muistelin kaiholla raamattukouluaikaani, sitä opinahjoa, joka todella oli – ja on edelleen – paikka, jossa on tilaa olla ja hengittää. Se on paikka, jossa sinut nähdään, kuullaan ja tunnustetaan. Mutta mikään seurakunta, jossa kävin, ei tuntunut siltä, että siellä olisi voinut istahtaa penkille, nojata taakse päin ja vain olla. Olla niin kuin oleminen olisi kevyttä ja helppoa ja että kaikessa olisi kuitenkin tarpeeksi syvyyttä. Tietenkin oli sellaisia seurakuntia, joissa oli hienoa musiikkia ja jotka olivat esteettisesti oikein miellyttäviä paikkoja. Mutta joku puuttui. Aina.
Minulle oltiin joskus sanottu, että jos olet tyytymätön seurakuntaan ja sen kulttuuriin, älä jää pois, vaan muuta se. Tämä on tavallaan oiva ohje, hyvin käyttökelpoinen, mutta toisaalta olen miettinyt, että jos lähestyn seurakuntaa, joka koostuu nimenomaan ihmisistä, siitä näkökulmasta, että haluan vain ja ainoastaan muuttaa sen ja heidät, onko se välttämättä hedelmällinen lähtökohta ollenkaan. Hyväksyminen, rakastaminen, oikean opin vaaliminen, terveet ja toimivat arkikäytännöt — ei se ole niin mustavalkoista, kuin voisimme ajatella. Ei se ole helppoa. Ja jos näemme kaikkien niiden rasittavien ajatusmallien, väärien oppien ja kummallisen kielenkäytön takana ihmisen, se muuttaa pelin. Sen tulisi muuttaa peli totaalisesti.
Luin ja keskustelin aiheesta, puhuin ihmisille, jotka armollisesti antoivat minun olla rauhassa tässä synkässä paikassa, joka tuntui olevan jonkinlainen umpikuja. He eivät kiiruhtaneet vetämään minua tästä olotilasta pois, mikä oli hyvä asia. Ja lopulta oivalsin sen yksinkertaisen asian, sain jonkinlaisen illuminaation: niin kuin minä olen rikki, kaikki muutkin seurakunnassa ovat.
Täydellistä seurakuntaa ei ole, koska niissä on ihmisiä. Niissä tulee aina olemaan, ja niin on tarkoitettu.
Olen aina rakastanut bapluntailaisissa seurakunnissa sitä, että seurakunnan halutaan olevan paikka, jonne jokainen on tervetullut. Se on paikka, jossa toisia sanotaan siskoiksi ja veljiksi, ollaan yksi perhe (niin paljon kuin vierastankin sanoja sisko ja veli). Tässä ei aina onnistuta täydellisesti, mutta mielestäni etenkin helluntailaisuuteen kuuluu selkeästi se, että sen halutaan olevan paikka kaikenlaisille ihmisille. Joku sanoi joskus, että helluntailaisuuteen eivät pääse muuta kuin entiset alkoholistit, ja vaikka tämä kommentti oli moite, mielestäni siinä on jotakin sellaista, joka on ylpeyden aihe. Seurakunnan tulisi olla paikka, joka on meitä rikkinäisiä ihmisiä varten, jotka haluamme kuitenkin tähyillä Luojan suuntaan ja elää Hänelle kaikella sillä voimalla ja taidolla, mitä meillä on. Ja jossa voidaan puhua rehellisesti rikkinäisyydestä ja iloita muutoksesta.
Juuri siksi, että seurakuntaan toivotetaan tervetulleeksi kaikki, tai ainakin pyritään toivottamaan, se on se, mikä se on. Se on epätäydellinen ja seurakuntalaiset käyttäytyvät myös juuri siten kuin haavoilla olevat ihmiset käyttäytyvät.
Luulen, että tämä unohtuu aikalailla kaikilta ihmisiltä, niin seurakuntalaisilta kuin heiltä, jotka kritisoivat kovaa ja korkealta yhteisön ulkopuolelta. Me voimme toki kysyä, että miksi esimerkiksi pastoreiksi valitaan ihmisiä, jotka ovat epätasapainoisia, ja se on oikeutettu kysymys, sillä systeemimme on vuosikymmenten aikana suosinut pitkälti narsistista ihmistyyppiä, ja vieläpä sellaisia, joilla on usein aika raskas tausta. Kun tähän lisätään vielä se hektinen, stressaava ja uhrautumista vaativa työnkuva, ja ihmisten vaatimukset ja kyvyttömyys sietää epätäydellisyyttä, ei ole ihme, että luemme lehdistä juuri sitä mitä luemme, tai kuulemme ne juorut joita kuulemme. Ja toki seurakunta voisi kokonaisuudessaan hoitaa monet asiat paremmin, esimerkiksi ne monet historian aikana tapahtuneet hyväksikäyttötapaukset, samoin se, miten vaikkapa eronneita tai yksinhuoltajia on kohdeltu. Ja kyllä, seurakunta olisi voinut, ja voisi edelleen, hoitaa paremmin sen, miten homoseksuaalisuudesta ja homoseksuaaleista, ihmisistä, puhutaan teologisista näkemyksistä huolimatta, tai oikeastaan juuri niiden vuoksi.
Samalla tulisi muistaa, mistä tässä kaikessa on kysymys, kun puhumme seurakunnasta. Se on iso keskustelu, iso juttu.
Monet ovat historian aikana esittäneet kysymyksen siitä, miksi Jumala ei ota pahuutta pois, ja tämä on monille tärkeä kysymys myös tänään. Miksi Jumala ei vain ota pahuutta pois? Silloin ei tarvitsisi enää huutaa ja kuivata kyyneleitä päivä toisensa jälkeen, eikä tarvitsisi kärsiä katkeruudesta tai tuntea syyllisyyttä siitä, ettei vain meinaa kyetä antamaan anteeksi.
Jos Jumala ottaisi pahuuden pois, hän joutuisi ottamaan meidät kaikki pois. Ja sama pätee myös seurakuntaan siinä mielessä, että jos vaadimme täydellistä seurakuntaa, siellä ei ole tilaa silloin kenellekään meistä.
Vasta kun ymmärsin tämän, suhteeni seurakuntaan alkoi eheytyä. Ja kyllä, oli vaikea tunnustaa, että Jumala rakastaa ihmisiä, jotka ovat mielestäni täysin väärässä. Oli vaikea ajatella, että Jumala rakastaa sellaisia ihmisiä, jotka olivat saaneet käytöksellään, puheillaan ja teologiallaan minut voimaan pahoin henkisesti. Mutta niin kuin Hän rakastaa minua, joka olen monessa asiassa täysin väärässä ja täysin itsekäs, niin Hän rakastaa muitakin.
Tätä on olla perhe ja olla yhteisö, jossa on väriä. Se on sitä, että meillä on kaikenlaisia ihmisiä — myös sellaisia, jotka ovat mielestämme hyvin, hyvin väärässä ja tyhmiä, kyllä, myönnä pois: me kaikki ajattelemme näin joskus.
Eli se, mistä eniten ärsyynnyn, on lopulta kuitenkin se, mitä eniten tässä seurakuntasekamelskassa rakastan.
<3: Sara
