Hola pitkästä aikaa!

Niin vain vierähti tovi jos toinenkin. Olen palannut somen häiritsevään maailmaan jo huhtikuun lopulla ja tämä postaus piti naputella jo ajat sitten, mutta on ollut vähän sitä sun tätä, kuten vaikkapa opintopuuhia ja kyläilijöitä Suomesta.

Ajattelin kertoilla omista kokemuksista tästä 1,5 kuukaudesta, paastonajasta, kun elin ilman somea (whatsappia ei lasketa, koska sillä pidetään Suomeen/perheeseen yhteyttä). Kliseinen tarinahan tämä on, totta tosiaan. Jos joku teistä on lukenut tarinoita ihmisistä, jotka ovat eläneet ilman somea, yleensä nuo tarinat ovat hehkutuksia siitä, miten somepaastoilija sai elämänsä takaisin. Ja kyllä, olen yksi heistä. Pahoittelen jo tässä vaiheessa tulevaa paatoksellista paasausta. 😉

Tässä samalla muutama kesäinen kuva Vancitystä ja sen lähialueilta!

Aloitetaanpa alusta, eli vieroitusoireista. Niitä siis oli! Oli varsin fiksua aloittaa samaan aikaan myös kuukauden kahvipaasto. Te kahviaddiktit, jotka olette kokeilleet olla ilman kofeiinia, tiedätte, mitä se on. Minä en tiennyt ennen tätä! Kun nämä kaksi massiivista virtahepoa heittää hetkeksi sohvalta veks, niin sekaisinhan siinä menee. Nukuin ensimmäisenä kolmena päivänä 3-4 kertaa päikkärit ja pää oli kipeä sekä hyvin, hyvin sumuinen. Opiskelut eivät kuitenkaan lakanneet vaatimasta, joten en voinut pitää sairauslomaa näiden oireiden vuoksi. Tunne päässä oli sama kuin paastotessa: huminaa, tyhjyyttä, ai puhuiko joku mulle? Mitä mä just luin… Äh, pitää lukea tämä sivu viidennen kerran.

Mutta: kolmannen päivän jälkeen alkoi näkyä avomerelläkin saarta ja lopulta viikon jälkeen olo oli seesteinen! Avot!

Tässä vaiheessa on pakko lisätä pari kommenttia lähtötilanteesta. Olen siis aina ollut aika kurinalainen ihminen ja hyvin maaninen kun sille päälle satun. Kahden ensimmäisen romaanin ensimmäiset versiot tuli kyhättyä pika-aikataulussa jäätävän pituisia työpäiviä tehden. Keskittymiskykyni on ollut aina pro niin kuunnellessa, kirjoittaessa kuin lukiessakin.

Kunnes tapahtui kesä 2015. Luulin, että olin väsynyt. Olin keskellä sitä tilannetta, että olin saanut apurahan kolmannen romaanin viimeistelyä varten ja paine oli kova. Kirjoittamisesta ei meinannut tulla mitään, eikä sen puoleen lukemisestakaan. Kun aikaisemmin olin paahtanut reilu kahdeksan tunnin kirjoituspäiviä, nyt tuntikin teki tiukkaa. Kirjoitin tovin ja aina viimeistään viidentoista minuutin kohdalla aivot sanoivat, että haloo, tee jotakin, katso jonnekin, hae vaikka Googlesta jotakin jne. Raivostuttavaa — lievästi sanottuna. Tätä tautia on siis jatkunut pitkään ja se on koskenut kaikkea tekemistä aina näihin päiviin saakka. Opiskelu on ollut varsin ”hauskaa” tästä syystä. En kuitenkaan ajatellut, että se johtuisi somesta, vaan syytin ensimmäisenä väsymystä, jota en ole itse asiassa kuitenkaan potenut enää pitkiin aikoihin. Siksi tämä kuvio ihmetyttikin.

Kun aloitin somepaaston, nämä kyseiset oireet vakavoituivat ja sinkosivat potenssiin ties mitä. Olin myös aluksi alakuloinen, hieman masentunutkin. Aivot lähettivät jatkuvaa signaalia, että tee jotakin, katso jonnekin, muistitko tämän jne. Pystyin lukea yhden sivun kirjasta, kunnes keskittyminen herpaantui. Mieleeni tulvi unohtuneita sattumia jostain viidentoista vuoden takaa kovalla syötöllä ja mietin, että hakeudunko kohta hoitoon. Mutta kuten sanoin, olo helpottui viikon jälkeen.

Yksi juttu, mihin havahduin somepaastolla, oli se, mihin olen aivoni totuttanut. Kirjoittajana (ja opiskelijana) teen töitä koneella ja minulla on yleensä monta ikkunaa auki: Google, Facebook, sähköposti, sanakirja ja muutama johonkin asiaan liittyvä artikkeli tai blogiteksti, sekä tietenkin kaikki ne monet pages-asiakirjat koneella. Aika koneella on aina ikkunasurffailua. Facebookissa tulee viestiä ja kommenttia ja kuuluu se bling, jolloin on klikattava katsomaan kuka siellä juttelee, ja siinä samalla skrollaillessa vilisee kuvia, mainoksia ja tekstiä. Jo pelkän sanakirjan käyttö tarkoittaa sitä, että siinä vilkkuu joku mainos. Tähän yhtälöön on tietenkin lisättävä plimputtava puhelin, joka ei jätä rauhaan. Aivot ovat diskossa, jossa laukeaa helposti migreeni tai epilepsiakohtaus.

Kun siivoaa tämän kaiken, jäljelle jää tyhjyys. Ihan kirjaimellisesti. Koin tyhjyyttä ja yksinäisyyttä. Kuvittelin olevani sosiaalinen, mutta ilman somea tajusin kuinka paljon olen oikeasti yksin. Tajusin myös kunnolla eläväni toisella puolella maailmaa Suomesta katsottuna ja ensimmäistä kertaa koin pientä ikävää. Lisäksi aivot ja mieli reagoivat aika vahvasti siihen, että tämä iso roskaosasto oli nyt poistunut kuvioista, koska ärsykkeitä oli yksinkertaisesti niin paljon vähemmän.

Lisäksi rauhoitettuani arkeni ja aivoni, huomasin kuinka ihmiset, joille juttelin, eivät useinkaan kyenneet keskustelemaan kanssani pitkään. Keskittyminen herpaantui viiden minuutin kohdalla, joko katsottiin kännykkää tai silmistä näki, että vilkuiltiin jonnekin muualle, ehkä luettiin jotakin seinällä olevaa Starbucksin mainosjulistetta tai muuta. Pikaruoka-tuhlauskulttuuri, jossa kaikki tulee ja menee kuin satalasissa paahtava pikapikajuna, on vallannut näköjään niin paljon muutakin alaa kuin vain ruokapuolen tai somen, jossa kukaan ei pysty keskittyä lukemaan päivityksiä tai katsomaan videoita, jos niiden kohdalla joutuu ”tuhlata” aikaa enemmän kuin minuutin. Ihmissuhteetkin näyttävät lipuvan tälle samalle osastolle. Olen alkanut vakavasti miettiä, että me itse koulutamme aivojamme tälle sairaudelle, jossa kaiken on oltava pikapikaa, niin että lopulta me emme enää kykene keskittymään niihin asioihin täysillä, joihin oikeasti haluaisimme ja joihin pitäisi keskittyä.

Kuulen eri konteksteissa paljon sitä, miten ei jakseta lukea. Moni sanoo olevansa huono lukemaan, vaikka haluaisikin lukea. Osa ehkä onkin suuntautunut luonnostaan aktiivisempiin toimintoihin kuin siihen, että laskee takapuolensa sohvalle ja tuijottaa merkkejä tunti tunnin perään, mutta luulisin, että osa ei kykene keskittymään enää yksinkertaisesti siksi, että aivot eivät kykene.

Luulen, että nykyihminen lukee ja ahmii informaatiota itse asiassa erittäin suuria annoksia, mutta se tulee pätkissä ja pikkuisina murusina sieltä täältä (ilman, että mikään liittyy mihinkään; kaikki on irrallista ja osa jää siksi hyvin turhaksi). Montakohan kertaa me katsomme esimerkiksi puhelimestamme jotakin ihan vain kahvin valmistumista tai bussia odottaessamme? Tai luemme juna-asemalla mainoksia joko lehdestä, televisioruudulta tai seiniltä? Me elämme informaatiotulvassa emmekä osaa välttämättä hahmottaa, paljonko aivoihimme tulvii informaatiota ovista ja ikkunoista — informaatiohan on muutakin kuin vain kirjasta luettua tekstiä. Ja kun emme ole tietoisia tästä, emme välttämättä osaa/havaitse laittaa rajoja sille, paljonko ja mitä informaatiota me edes haluamme itsellemme syöttää. Kuten ruuankin kanssa: jos napostelet, päivällinen ei maistu, olipa tarjolla miten herkullista ruokaa tahansa. Ähky tulee jokaisen kohdalle.

Kun olin aloittanut somepaaston, meillä sattui olemaan yliopistolla luento mediaan liittyen. Eräs professori kommentoi luennon keskusteluosuudessa ohimennen, että opiskelijat voisivat hyötyä siitä, että käyttäisivät tietokonetta vain esseiden kirjoittamiseen — saattaisivat saada onnellisuutta tuottavia numeroita ehkä hieman useammin. Jäin miettimään tätä yksinkertaista, jonkun mielestä ehkä ärsyttävää tai sitten vallankumouksellista lausetta. Huomasin, että omalla kohdalla asia oli näin, koska pystyin keskittyä ja uppoutua esseen kirjoittamiseen syvemmin (kuten ennen vanhaan). Aivot oppivat jälleen tekemään yhtä asiaa kerralla ja syventymään siihen hommaan, mikä juuri sillä hetkellä oli käsillä.

Toisekseen nukuin paremmin, minulla oli enemmän aikaa päivässä ja käytin sen tehokkaammin (kaikki ne ”mä katon äkkiä onko Facessa jotain” jäi pois), käytin puhelinta vähemmän ja ne ”mä tsekkaan puhelimesta äkkiä sään/viestit/mitä tahansa” -jutut jäivät vähemmälle. Olin enemmän läsnä ja kuuntelin toisia ihmisiäkin paremmin. Plus koin pitkästä aikaa tylsyyttä (ihana tunne!)

Tämä kokemus sai itseni havahtumaan siihen, mitä diskoteknologia tekee ainakin omille aivoille. Muutama päivä ei vielä auta havahtumaan, irrottautumaan tai näyttämään tällaisen muutoksen hyötyjä, mutta pidempi aika ainakin näytti itselle, että vähäteknologinen elämä tekee terää monessa mielessä. Tunnelin päässä on siis valoa tulevia kirjoittamisprojektejakin ajatellen.

Aion olla kesälläkin tällä vähäteknologisella ”dieetillä”, jota olen nyt viime aikoina noudattanut. Kirjoittelen blogia toki silloin tällöin, mutta valitettavasti somessa julkaiseminen on semmoinen häiriötekijä itselle, etten kovin usein välttämättä halua ”altistua” sille. Tarkoitan siis sitä, että kun julkaisen jotain, tulen automaattisesti uteliaaksi, paljonko tekstiä on luettu, miten se on levinnyt somessa, onko tullut kommentteja jne. Ai niin ja sitten ärsyynnyn, kun huomaan, että julkaisut eivät Facebookissa vain leviä kovin hyvin enää ilman visan vinguttamista, heh. Tämä vie aivokapasiteettiä aikamoisesti ja nyt sitä tarvittaisiin muihin juttuihin. Meille on nimittäin tulossa Suomesta perhettä kylään ja tarkoitus olisi tehdä töitä ja — jos millään mahdollista — niin työstää työn alla olevaa runokokoelmaa. Pari muutakin kirjoitusprojektia on työn alla, mutta tuskinpa pääsen sinne asti tämän lukujärjestyksen kanssa. Ajattelin nimittäin välillä istua sohvalla tai merenrannalla ja olla tekemättä yhtään mitään. Sillekin on järjestettävä runsaasti aikaa.

Rauhallista ja seesteistä kesäkuuta!

<3: Sara