Sitä meistä suurin osa toivoo. Että joku rakastaisi ehjäksi, vastaisi kaipuuseeni tulla nähdyksi, kuulluksi ja kosketetuksi. Että joku tietäisi ja tuntisi minut. Ja rakkaudella on voima parantaa, tiedän sen itse. Harvemmin rakkaus kuitenkaan parantaa siten kuten me ajattelemme, että se sen tekee.

Kun aloin seurustella mieheni kanssa, toivoin itsekin parisuhteelta sitä, että se vastaisi siihen huutoon, joka sisälläni kaikui ja että se poistaisi kivut. Minun oli vaikea päästä kunnolla vapaaksi itseni vihaamisesta ja halveksimisesta tai ylipäänsä uskoa, että itsessä olisi kenenkään mielestä mitään rakastettavaa. Oli vaikea luottaa ihmiseen, mutta samaan aikaan oli pyyntö, että näe, rakasta, ole se ihminen johon voin ripustautua iäksi ja jonka syliin voin jäädä.

Moni on kysynyt, että eikö avioliitto ja se, että on joku jonka vierestä herätä joka aamu, olekin ollut hoitavaa, koska se on konkreettinen merkki, että olet rakastamisen arvoinen. On se, tietenkin on, mutta asiat ovat monimutkaisempia ja värikkäämpiä. Voisin kuvailla, että rakkauden kokeminen ja avioliitto paransivat minua, mutta ne tekivät myös minut jollakin tavalla kypsemmäksi. Matkan aikana ymmärsin oman vastuuni toisen ihmisen rakastamisesta siinä samalla, kun elin omia kipujani. Ja ihan realistisuuden nimissä: reissussa rähjääntyy, siinä rähjääntyy pitkän matkan aikana, etenkin kun sitä matkaa tekee kaksi ihmistä.

Siispä, vaikka rakkaus paransi, paraneminen ei näyttänyt ollenkaan siltä, miltä olin sen ajatellut näyttävän. Ei ollenkaan.

Kuvittelin, että se näyttäisi tältä: olisi pitkiä iltoja takkatulen ääressä, olisin siinä hänen sylissään, kuulisin kauniita sanoja aamulla, päivällä, illalla, yölläkin. Olisi pelkkää hellää kosketusta, olisi ihastelua. Kauneutta, kauneutta ja kepeyttä. Kuvittelin jotenkin, että kaikki tapahtuisi niin, että joku puhaltaisi minuun elämää ja sitten lentäisin. Se olisi itkettävän kaunis hetki, ja että sen pelkkä kauneus jo voisi parantaa. Ja olen kuulostellut, että aika moni muukin ajattelee, että se tapahtuu juuri näin.

Mutta todellisuus ei useimmiten näytäkään tältä. Se näyttää ennemminkin huutamiselta ja ovien paiskomiselta, harkitsemattomilta sanoilta, impulsiivisuudelta. Rikkinäinenhän se tarvii parantumista, ei kokonainen ja ehjä. Ja rikkinäinen ihminen käyttäytyy juuri niin rikkinäisesti kuin hän on. Ongelma on se, että kun se toinenkin ihminen on jollakin tavalla rikki, ainakin niin, että hänessä on säröjä, olipa lapsuus ollut kuinka turvallinen tahansa. Ei kukaan ole täydellisen ehjä. Ja sitten on myös se, että hän on todellinen ihminen, jolla on tarpeet, mielipiteet, ajatuksia ja uskomuksia. Parrasvaloissa on oltava tilaa kahden ihmisen itkulle, käden ojentamisille, huudolle, kosketukselle, pyynnöille.

Todellisuus näyttää myös vastahakoisuudelta, kun huomaa, että täytyy nöyrtyä ja tunnustaa omat virheensä. Kuitenkin kun nöyrtyy ja pyytää anteeksi, saa anteeksi, ja silloin se tapahtuu, hyväksyminen.

Olen elänyt tämän läpi omassa suhteessani monet kerrat mitä erilaisimmilla tavoilla. Niistä muodostuu lopulta yhteinen historia, yhteinen tarina. Tarina anteeksiantamisesta ja hyväksynnästä, yhä uudestaan; tarina päätöksestä antaa anteeksi ja rakastaa. Se on sotkuinen tarina, jossa haavoja ei pelkästään paranneta, vaan joskus niitä myös tehdään juuri siinä samalla, kun yritetään parantaa, joskus vahingossa ja joskus keskenkasvuisina yksilöinä myös tahallaan. Sitten taas yritetään korjata. Mutta aina on lohdullinen mahdollisuus jatkaa, ja on parantavaa, kun kokee sen kuinka yhä uudestaan epäonnistumisen — häpeällisten epäonnistumistenkin — jälkeen toinen on siinä valmiina jatkamaan. Minä en jätä sinua, sinä et jätä minua. Mutta siinä kysytään tahtoa ja siinä jää kauas muistoihin se kuva, jossa toinen lepää passiivisesti toisen sylissä, tai se haavekuva, jossa parantuminen kestää yhtä kauan kuin takassa palaa tuli perjantai-iltana.

Todellisuus näyttää usein myös turvalliselta ilmapiiriltä, jossa pystyy odottaa toiselta asioita ja huutaa omat pettymykset ääneen, mutta samalla ilmapiiriltä, jossa joutuu kasvaa siinä, että osaisi artikuloida omat odotukset, eikä odottaa toiselta mahdottomia — sekin vaatii yllättävän paljon nöyryyttä. Minulla on tarpeet, minä tarvitsen sinua, ja kun tähän pisteeseen päästään, siis että olen niin kiinnittynyt sinuun että oikeasti tarvitsen sinua, sekin vaatii nöyryyttä mutta myös uskallusta ja luottamusta.

Se vaatii ennen kaikkea, että astuu suhteeseen, astuu peliin mukaan, sitä että investoin aikani, tunteeni, toiveeni, pelkoni, eli siis itseni. Ei se ole sitä, että antaudun silitettäväksi ja paijattavaksi, vaan että annan itseni kokonaan, annan itseni epävarmuudelle, altistan itseni vapaaehtoisesti hylkäämiselle ja kivulle. Antaudun paljon pidemmälle matkalle ja suureen prosessiin, en ole passiivinen vaan joudun ottaa vastuuta ja hypätä.

Vasta silloin kosketus merkitsee jotain, vasta silloin sanoilla on oikeasti väliä.

Ja ei se ollut vain rakkauden kohteena oleminen, joka paransi minut. Se oli myös niin paljon sitä, kun sai kävellä siihen paikkaan, jossa kumpikin laskivat painavat reppunsa täynnä muistoja ja aseita (joilla suojautua toisilta ihmisiltä), sai ottaa toisen tiukkaan syleilyyn. Kun sai huomata toisen kivut, yksinäisyyden, heikkoudet ja haavat ja yrittää ymmärtää. Hyväksyä. Kokea todellista yhteyttä siinä, kun kumpikin lopulta näki toisen sellaisena kuin hän on: rikkinäisenä, epätäydellisenä, avuttomanakin, vajavaisena niine piirteineen joista et juurikaan välitä. Mutta paradoksaalisesti niin rakastettavana ja aitona, ja ehkä juuri siksi niin rakastettavana koska juuri niin aitona.

Sillä miten me rakastamme on väliä. Me typistämme rakastamisen joskus pelkäksi suloiseksi tunteeksi, ja ajattelemme, että jos joku oikein kovasti pitää meistä ”sydämessään”, se tunne välittyy meille jotenkin jonakin energiana. Ei se välity, ja jos uskomme niin, huiputamme itseämme. Jos kuvittelemme, että se on todellinen tapa rakastaa toista ihmistä, valitsemme helpon reitin, jossa petämme itsemme ja muut. Miten oikeasti rakastaa? Se on yksi tärkeimmistä, syvällisimmistä ja käytännöllisimmistä kysymyksistä tässä elämässä ihmisenä. Kun olemme rikki, me kaipaamme nopeita ratkaisuja, ja mitä tulee todelliseen rakkauteen, uskottelemme usein itsellemme, että se on tie, jonka kuuluisi olla helppo. En ymmärrä kuka tämän ajattelutavan on keksinyt tai kuka sen vielä ostaa.

Jos parisuhteessa eheytyy, siihen matkustetaan useimmiten kuraisten, syvien ojien ja pehmeiden, hankalasti taitettavien sammalmetsäreittien kautta. Vaikka yksi ilta takkatulen äärellä itkua lohduttaessa ja päätä silittäessä auttaa vähäsen ja siinä kokee rakkautta (mutta vain tietynlaisessa, suuremmassa kontekstissa), parantava rakkaus on sitä, kun jaksaa antaa anteeksi, kun jaksaa hyväksyä, kun sanoo uudelleen ja uudelleen tahdon. Vieläkinkö sinä rakastat minua? Voitko todella rakastaa minua nyt, kun tiedät millainen oikeasti olen? Juuri tähän kiteytyy toive parantavasta rakkaudesta: voitko tuntea minut ja silti rakastaa minua? Se on pidempi tarina, ei pikahetki. Se on toistoa, sata kertaa samojen asioiden toistamista, harjoittelua ja vastavuoroisuutta.

On kevyttä sanoa toiselle rakastan sinua, kun ollaan hullaantuneita tai kun käyttäydytään asiallisesti. Kun ollaan siinä vaiheessa, että jaksetaan vielä istua selkä suorassa ja kysyä mitä sinulle kuuluu, mitä sinä haluaisit, miten voisin olla sinua varten ja kun kyetään piilottelemaan puolet siitä kuka todella olen. Mutta kun on vedetty sitä samaa metsälenkkiä jo vuosikausia kurahaalarit mudassa ja reisilihakset maitohapoilla, tuntuu se vähän erilaiselta ottaa toista kädestä, katsoa kiinteästi silmiin ja sanoa: minäkin olen pahoillani, minäkin annan anteeksi, minäkin rakastan sinua, kaikesta huolimatta, todella. Silloin voi olla aika paljon ehjempi kuin ennen.

Rakasta minut ehjäksi? Kyllä, sata kertaa kyllä, kaikesta huolimatta ja juuri kaiken vuoksi.

<3: Sara