Viime aikoina on ollut aikamoista haipakkaa, joten blogi on joutunut olla aika hiljaa. Instagram ja Facebook sen sijaan päivittyvät tasaista tahtia, joten se lievittäköön huonoa omaatuntoani 😉 Tässä välissä on käyty puhumassa siellä sun täällä, piipahdin muun muassa Helsingissä Radio Deillä ja ILK:ssa Seinäjoella. Töitäkin on välillä tehty, lehtijuttuja siis. Tällä hetkellä olen kuitenkin suurimmaksi osaksi vapaalla, koska työ, jossa olin viime vuoden, oli määräaikainen ”työkokeilu” ja se loppui maaliskuun lopulla. Nyt annan itselleni luvan hengähtää. Vapaapäivinä (joita on nyt siis aika paljon) olen pyöräillyt ja lenkkeillyt. Johtuu luultavasti keväästä, auringosta ja vihreydestä, kun on yhtäkkiä pakottava tarve päästä liikkumaan ulos. (P.S. En malta olla laittelematta tähän postaukseen Sveitsissä otettuja kuvia edellisen kirjoituksen ja kuvien jatkoksi, vaikka aihe onkin nyt eri. Fiilistelen reissua vieläkin!)

Dein haastattelussa (jonka voi kuunnella täältä) kysyttiin pitkästä aikaa aika kiperiä kysymyksiä, mikä oli hyvä asia. Vaikeita kysymyksiä pitää kysyä. Kuitenkin aika oli todella rajallinen ja itseäni jäi harmittamaan, kun olisi ollut niin paljon lisää sanottavaa. Joskus kun tietää, että haastatteluaika on hyvin rajallinen, sitä menee aavistuksen lukkoon niin, että jää jankkaamaan tai toistelemaan tyhjän päiväisiä sanoja (”että näin”, ”tällä tavalla mä sen siis sanoisin, joo, näin mä sen ajattelen, juu” ja sitten vielä sanoo toisilla sanoilla sen asian, jonka on juuri sanonut). Näinpä näin, vaikka sen ajan voisi käyttää aivan hyvin siihen, että letkauttaisi nopeasti vielä jonkun fiksun jutun, jonka haluaisi ja ehkä pitäisikin vielä sanoa.

Tuossa Dein haastattelussa minulta kysyttiin miten tulisi suhtautua masentuneeseen ihmiseen. Jotkut kun eivät osaa suhtautua mitenkään ja tulevat sanoneeksi sellaisia asioita, jotka vain pahentavat masentuneen mielialaa. Aika monien ihmisten peruskommentti yleisellä tasolla (eli siis muutenkin kuin vain masennuksen kohdalla) on, että ”olet oman onnesi seppä”. Ja tuota lausahdusta olenkin pyöritellyt mielessäni muutamat viime päivät masennukseen ja ylipäänsä elämän mutkikkaisiin vaiheisiin liittyen.

On aika ajattelematonta sanoa ihmiselle, joka on vaikka raiskattu, että ”olet kuitenkin lopulta oman onnesi seppä”. Muitakin esimerkkejä toki olisi tarjota, mutta haluan nostaa esille näin räikeän ja provon tapauksen, koska se tuo selvimmin esille, ettei kaikki tässä elämässä ole itsestä kiinni. Suomi on erittäin individualistinen maa, jossa pärjätään yksin ja jossa ei ole oikeutta kommentoida tai edes tietää toisten asioista. ”Olet oman onnesi seppä” on kuin mantra, jota hoetaan, kun onnistutaan tai kun kohdataan vastoinkäymisiä, mutta onko se oikeasti niin? Individualismi unohtaa, että ihmisen omat, yksityiset valinnat eivät ole koskaan yksityisiä siinä mielessä, etteivätkö ne vaikuttaisi kehenkään toiseen. Tätä on tietysti todella epämuodikasta sanoa ääneen, koska nykyaikana asioita ajetaan läpi sillä mentaliteetilla, että jokainen saa itse päättää mikä on oikein tai väärin ja tehdä mikä itsestä tuntuu hyvältä. Eletään itselle.

Valinnat vaikuttavat aina – joko positiivisesti tai negatiivisesti. Me olemme ihmiskuntana lopulta yhteisö, emmekä pelkkiä yksilöitä, jotka asuvat täysin eristyksissä muista. Jos joku roskaa ja tuhoaa maata, muutkin kuin tämä yksi kärsii. Ja mitä sosiaaliseen puoleen tulee, ihminen on sosiaalinen otus, ja jonkinlainen yhteyden kaipuu näyttää olevan yksi ihmisen perusominaisuus. Me elämme suhteessa toisiimme.

Kun puhutaan onnesta, voitaisiin tietenkin heittäytyä myös filosofiseksi ja kysyä, että mitä se edes on. Mitä onnellisuus on, mistä se tulee? Ja sitten vielä voitaisiin puhua siitä, että miten ihminen lopulta päätyy tilaan, jossa ollaan onnellisia, ja pohtia onko se todella aina itsestä kiinni. Ymmärrän toki, että on olemassa laiskuutta ja tyytymättömyyttä, ja niitä en pidä itsekään arvossa. Mutta jos ajattelemme esimerkiksi lapsia, niin he eivät välttämättä voi vaikuttaa kovinkaan paljon siihen, mitä traumoja he saavat jo ennen kuin aloittavat koulun. Murhia ja varkauksia ei tietenkään voida oikeuttaa sillä, että on elänyt traumaattisen lapsuuden, mutta se on silti asia, joka on kipeän tosi, ja ilman niitä traumoja elämä olisi voinut olla toisenlaista. Ihmiset, jotka ovat selvinneet vaikeuksista, ovat onnekkaita, mutta liian usein sellaiset onnekkaat sanovat muille, jotka ovat vielä samassa tilanteessa kuin nämä onnekkaat itse olivat joskus, että ”kuule kyllä se on niin, että jokainen on oman onnensa seppä”. Joskus taitaa käydä niin, että me unohdamme, mistä olemme itse lähteneet. Kuinka moni asia onkaan lopulta kuin sattuman kautta järjestynyt ja oikeat ihmiset osuneet kohdalle kuin vahingossa ilman omaa panostamme ja me uhoamme, että minä olen selviytyjä — ei enää nöyrästi vaan uhoten, toisia vähätellen ja moittien.

Toki jokaiselle traumatisoituneelle tulee aika, jolloin on ymmärrettävä, että vaikka oma käytös johtuu siitä, mitä kauheuksia on joutunut kokea, on silti kannettava vastuu omista valinnoista ja teoista. Kuitenkin jokaisen kohdalla on otettava huomioon elämän mitä erilaisemmat olosuhteet, joita ei voida typistää vain lausumalla, että ”olet kuule oman onnesi seppä”.

Tässä tältä erää. Nyt katsomaan jääkiekkoa!

<3: Sara

<a href=”http://www.bloglovin.com/blog/14918201/?claim=82zb6ejqwe3″> Seuraa blogiani Bloglovinin avulla</a>