Minulta tullaan kysymään aika usein, voisinko kirjoittaa kysyjän itsensä elämäkerran. Vastaan aina, että en. Se ei ole niin sanotusti oma juttuni enkä koe, että olisin siinä hyvä tai nauttisin siitä. Meillä kaikillahan on ne omat alueemme, joissa koemme olevamme omalla paikallamme. Minä tykkään keksiä ja luoda tarinoita omasta päästäni, ja siksi elämäkerrat ikään kuin rajoittaisivat sen vapauden, joka saa minut osaltaan nauttimaan kirjoittamisesta. Sen sijaan kirjoitan kuitenkin henkilöjuttuja lehtiin ja nautin niiden kirjoittamisesta. Ne ovat itse asiassa oikeastaan kuin minielämäkertoja.

Olen kuitenkin pohtinut viimeisen vuoden aikana paljon tätä ilmiötä, kun ihmiset haluavat itsestään julkisesti levitettävän elämäkerran. Elämäkertakurssit ovat nykyään suosittuja, samoin henkilökohtaiset blogit ja somessa ei ole ollenkaan kummallista jakaa omia henkilökohtaisia kipuiluja. Tämä kaikki laittaa miettimään tätä tarvetta saada oma elämä toisten nähtäville (tätä olen pohtinut usein myös siksi, että olen itsekin julkisuudessa ja minulla on blogi). Mikä on se motiivi tehdä tätä kaikkea ja entä elämäkerrat, pitäisikö vain joidenkin elämästä kirjoittaa kirja vai kenties kaikkien?

Mielestäni tavallaan meidän kaikkien elämästä tulisi kirjoittaa kirja. Me olemme kaikki samaan aikaan niin tärkeitä ja niin spesiaaleja, mutta samaan aikaan me emme ole. Tarkoitan tällä seuraavaa: länsimaissa tuntuu olevan vallallaan jonkinlainen ajattelutapa, joka korostaa ihmisten olevan niiiiin tärkeitä. Kaikki haluavat olla erikoisia ja uskovat, että he ovat. Ja kyllähän me kaikki olemme, mutta emme me ole yhtään sen erikoisempia kuin kukaan muukaan. Mietin, että olemmeko alkaneet korostaa tätä erikoisuutta, tärkeyttä ja arvokkuutta väärällä tavalla. Toki siis edelleen on ihmisiä, joilla on huono itsetunto ja joiden arvo on poljettu alas, enkä tarkoita, etteivätkö he saisi ja tarvitsisi kuulla sitä, että he ovat erityisiä ja arvokkaita. Mietin lähinnä sitä, paljonko meidän keitossamme on semmoista hitusen narsistista maustetta.

Mietin tätä välillä siksikin, kun käyn seurakunnissa puhumassa ja puhun paljon erityisesti nuorille. Haluan heidän tietävän, että he ovat arvokkaita sellaisenaan, eivätkä siksi, että he suorittaisivat joitakin tekoja. Haluan tehdä niin paljon kuin voin, jotta voisin tarjota jotakin tervehdyttävää näkökohtaa itsetunto-ongelmien kanssa kamppaileville (ne ongelmat, jotka riivaavat jollakin tavalla meitä kaikkia). Samaan aikaan haluaisin kuitenkin kääntää katseet itsestä muihin ihmisiin ja nähdä muiden arvon. Kun katsoo koko ajan itseensä, esimerkiksi omiin ongelmiinsa, sitä voi tulla lopulta aika itsekkääksi tai ainakin itsekeskeiseksi.

Elämässäni oli joskus hetki, kun minulle sanottiin suoraan, että traumatisoituneilla ja sen tiedostavilla voi olla vaara ajatella itseään poikkeavina sekä siinä mielessä, että he ajattelevat olevansa huonoja että myös siinä mielessä, että he ajattelevat olevansa paljon erityisempiä kuin muut. Kummatkin ovat haitallisia. Joku voisi ajatella, että se oli kovasti sanottu 18-vuotiaalle, vielä aikalailla vaiheessa omien prosessiensa kanssa olevalle typylle. Ja oli se. Se oli kova pala, mutta tunnistin itseni tuosta kuvauksesta ja siksi se oli tervehdyttävääkin. Se oli jälleen yhdenlaisen muutoksen alku. Jossakin vaiheessa huono itsetuntoni ja kauhea menneisyyteni kääntyi sellaiseksi, että ajattelin minun olevan todella erityinen ja — hävettää myöntää — ehkä jopa parempi kuin muut juuri siksi. Tiesin jotakin, mitä muut eivät tienneet ja olin käynyt läpi sellaista, mitä suuri osa tuntemistani ei ollut käynyt läpi. Huonommuuden tunne ja ylpeys ovat näköjään joskus pari, niin hullulta kuin se saattaa kuulostaa.

Voisiko tämä tekstin alussa kuvaamani ilmiö johtua siis rikkinäisyydestämme? En tiedä, mutta voisin veikata, että se on yksi puoli asiasta. Meillä on tarve, että meitä katsotaan, meidät nähdään ja kuullaan. Samaan aikaan meidän olisi kuitenkin ymmärrettävä, että me riitämme, vaikka koko maailma ei meitä katsoisi tai kuulisi. Lisäksi haluaisin kommentoida, että on eri asia jakaa oma elämä toisten nähtäville kivun ja oman tarpeen vuoksi kuin että jakaa asian jo tervehdyttyään ja muiden tarpeita ajatellen. Meillä kaikilla on myös rajat, jotka on hyvä pitää, eikä itsesuojeluvaistosta ole haittaa, kun puhutaan siitä, mitä kaikkea omasta elämästä jaetaan.

Liputan siis blogien ja elämäkertojen puolesta ja luen kumpiakin edelleen. Toivoisin vain, ettei maailmamme olisi sellainen paikka, jossa annetaan ymmärtää, että huomion ja julkisuuden nälkä olisivat välttämättä normaaleja asioita. Kuten jo sanoin: me kaikki olemme erityisiä, mutta emme yhtään erityisempiä kuin kukaan muukaan.

Mielenrauhaa viikonlopulle! 😉

<3: Sara