Olen vastaillut viime päivinä ensimmäisiin uutta kirjaa koskeviin haastatteluihin ja yksi kysymys on ollut, että miksi kirjoitan niin raskaista aiheista. Itsemurha, kuolema, suru ja yksinäisyys kirjan aiheina ovat jo niin synkkiä, että synkemmäksi tuskin pääsee, ja ne ovat pian ilmestyvän kirjan keskeisimpiä aiheita. Edellinen kirja Nimeä minut uudelleen käsitteli seksuaalista hyväksikäyttöä, masennusta ja itsetuhoisuutta, ja sekin oli jo aiheensa puolesta raskas.
Tuohon edellä esitettyyn kysymykseen ei ole lyhyttä vastausta. Tabut ja raskaat aiheet kiinnostavat minua itseäni ja ne ovat kiinnostaneet aina, samoin psykologia, filosofia ja teologia. Mielestäni taiteellisen ulottuvuuden lisäksi tällaisissa kirjoissa on tärkeää se, että ne voivat toimia vertaistukena, lohtuna ja usein myös sielunhoitona. Haluan kuitenkin lisätä, että arvostan kirjallisuudessa sitä, miten kirjoitetaan, en pelkästään mitä kirjoitetaan. Kirja on kokonaisuus, ja hyvä kirja koostuu monesta asiasta.
Olen vastannut jo ensimmäisen kirjan kohdalla siihen kysymykseen, että miksi kirjoitan niin raskaista asioista, että haluan kirjoittaa kirjoja, joilla on merkitystä.
Päädyin kirjoittamaan tarinan, jossa on siskokset, joista nuorimmainen jää yksin, kun vanhempi tekee itsemurhan. En osaa purkaa näitä kaikkia valintojani osiin, ja monesti valitsen tarinan osat pelkällä intuitiolla. Joskus vain ajaudun kirjoittamaan tiettyjä asioita ja huomaan vasta jälkikäteen (yleensä ihan tyytyväisenä) mitä olen tarinaan kirjoittanut. Valitsin kuitenkin aivan tietoisesti kirjoittaa sisaruudesta, koska se on ollut mielessäni jo kauan. Minua kiehtoo se, miten olen nähnyt, että sisarukset voivat jakaa surun, kivun ja traumat, ja oireilla ja kantaa toisen kipuja niin, että lopulta ei ole enää varmaa, kenen kipu oli olemassa ensin. Rankoista taustoista tulevat sisarukset ovat usein symbioosissa, jossa roolitus ei ole enää se, että ollaan sisaruksia, vaan huoltajan ja sisaruksen roolit vuorottelevat. Lisäksi toiseen kiinni kasvaminen on sellaista, että irrottautuminen on kivuliasta ja vaikeaa.
Itsemurha taas aiheena on sellainen, jota olen pohtinut vuosia. Kun ihminen tekee itsemurhan, se on erilainen lähteminen. Se sattuu ja tuntuu toisenlaiselta kuin vaikkapa auto-onnettomuus. Kun olin teini-ikäinen, sillä paikkakunnalla, jossa asuin aina lukioikäiseksi asti, tehtiin jonkin verran itsemurhia yläasteikäisten ja vähän vanhempien keskuudessa. Kun ensimmäinen itsemurha tehtiin, se oli järkyttävää ja lamaannuttavaa myös heille, jotka eivät varsinaisesti edes tunteneet kyseistä ihmistä. Sen jälkeen itsemurhia tapahtui enemmän, ja kun kylillä vietettiin aikaa, moni tuntui ajattelevan itsemurhaa. Vaikka monesti itsemurhaa uhkailtiin kännissä, uskon, että kipu oli todellinen, eikä se ollut pelkkää kännissä uhittelua.
Olen ollut soittamassa ambulanssia, kun itsemurhaa on yritetty, ja olen saanut puhelinsoittoja, jäähyväisiä. Vaikka nämä tapaukset eivät päättyneet kuolemaan, se on silti joka kerta yhtä järkyttävää ja raskasta. Menettämisen pelko on ollut aina läsnä.
Ihmiset ovat olleet uteliaita, kun olen kertonut uuden kirjan käsittelevän itsemurhaa, ja kyselleet, mistä tiedän siitä aiheesta. Vastaus on siis se, että olen nähnyt ihmisten käyvän läpi sitä surua – ja käynyt itsekin – mikä itsemurhasta tulee, olen itse tullut paikalle, kun itsemurhaa on yritetty ja joutunut miettiä, mitä teen, jos ihminen, jota pidän kädestä ja näen, kuinka hänet viedään ambulanssiin, lähtee pois. Olen myös jonkunverran laittanut kirjaan niitä tuntemuksia, joita olen käynyt läpi isäni kuolemasta. Olen itse ollut vasta 1-vuotias, kun isäni kuoli, mutta yhtäkaikki potenut vielä teini-iässä ja sen jälkeenkin ikävää ihmistä kohtaan, jonka kasvot näkyvät omissani, ja jonka olisin niin kovasti halunnut olevan osa omaa elämääni kaikessa siinä, mitä olen käynyt läpi.
Tämä kirja on kuitenkin fiktiivinen kuten kaksi edellistäkin. Joskus ihmisillä menee sekaisin fakta ja fiktio, koska kirjoitan aiheista, joista minulla on usein itselläni jotakin kokemusta. En kuitenkaan kirjoita itsestäni, vaan tarinat ovat keksittyjä. Rakastan sitä, että saan keksiä ja luoda, enkä usko, että tulen kirjoittamaan omasta elämästäni.
Haluan sanoa vielä lopuksi, että vaikka kirjan aihe on raskas, halusin ripotella tarinaan toivoa. Sitä toivoa, jonka olen itse kokenut ja nähnyt niin monen ihmisen elämässä, vaikka elämä on ollut kärsimystä ja kipua. Tämänkin kirjan kohdalla sanon niin kuin ennenkin, että toivo on tavaramerkkini, vaikka tällä kertaa ehkä hieman eri tavalla kuin vaikkapa edellisessä kirjassa.
<3: Sara
