Kirjoitin viimeksi peloista ja itsekriittisyydestä, ja tämän päivän aihe jatkaa osittain samaa teemaa. Minulta kysytään aika usein, että miltä tuntuu olla kirjailija. Kysymykseen ei yllättäen ole helppo vastata ja joskus koko kirjailija-nimitys saa aikaan liikaa ristiriitaisia ajatuksia aivoissa. Ehkä jonkun toisen voisi olla helpompaa antaa lyhyt vastaus, kenties hän sanoisi vain, että kerrassaan upealta tuntuu ja hymyilisi. Toisaalta sen verran, mitä olen lukenut tutkimuksia ja haastatteluja, aika monen on vaikea kutsua itseään edes kirjoittajaksi saati sitten kirjailijaksi.

Minulle kirjailijuus on ollut haave, enkä edes muista, koska ajattelin ensimmäisen kerran, että olisi hienoa olla kirjailija. Tuntuu, että olen ajatellut niin aina. Toki joskus haaveilin myös laulajanurasta, halusin tulla kuuluisaksi kuten Spice Girls tai Tiktak, olla vaikka rokkitähti. Itse asiassa sitä kirjailijana oleminen minulle tarkoitti: saisin kirjoittaa ja olisin kuuluisa, olisin kuin rokkitähti.

Koska olen kärsinyt huonosta itsetunnosta suurimman osan elämästäni, kuten niin moni muukin suomalainen, joskus koin olevani liian ylpeä, kun kehtasin edes haaveilla siitä, että minusta tulisi kirjailija. Kun sanoin ääneen — ja sekin vaati rohkeutta sanoa asia ääneen! — että haaveilen kirjan kirjoittamisesta vielä joskus, minulta kysyttiin, että ai tulisiko minusta nyt sitten niinku Anna-Leena Härkönen tai uusi Jari Tervo. Joskus ihmiset sanoivat näin vilpittömästi, ehkä jopa uskoen, että minusta voisi tullakin juuri se ja oi olisipa se hienoa. Joskus se oli naurahdus, ikään kuin kehotus muistaa, millaista todellinen elämä oikeasti on. Lyttääminen. Tämä hätkähdyttää vieläkin: eikö ihminen saisi haaveilla? Pitääkö haaveilijankin kehdata, todistaa jotenkin, että on tarpeeksi hyvä voidakseen edes haaveilla, edes ajatella, että haluaisi vielä joskus?

Mun on pakko -kirjan julkkareista. Onnellinen kirjailija vuonna 2011 😉

Kun ensimmäinen kirjani julkaistiin vuonna 2011, minulle sanottiin, että ”kohta voit alkaa kutsua itseäsi kirjailijaksi”. Sain käsityksen, että tuo titteli kuuluu vain harvoille ja valituille, ja minun tulisi pysyä sen edessä nöyränä. Mietin, että tulisiko minusta edes koskaan sellaista, että saisin kutsua itseäni tuolla nimellä. Selvitin Googlen avulla, että kirjailijaksi kutsutaan yleensä sellaista henkilöä, jolta on julkaistu kolme teosta. Tämän määritelmän mukaan olen kirjailija vasta nyt, ja kyseinen määritelmä on aika yleinen edelleen.

Jotta kirjoittaja voisi siis tulla kirjailijaksi tämän suhteellisen yleisen käsityksen perusteella, hänen on saatava teoksia julkaistuiksi. Kuitenkin jotta tähän päästäisiin, tekstin on ensin ylitettävä julkaisukynnys. Näin määriteltynä tie kirjailijuuteen ei ole kovin mutkaton, koska jotta teoksen voi saada julkaistuksi, sen tulee olla teksti, joka miellyttää kustantamoa, jossa on töissä ihmisiä, jotka ovat juurikin vain ihmisiä. Ihmisiä, joilla on omat mieltymyset kirjallisuuden suhteen. Mikäli taiteilija kokee itse, että hänellä olisi uusia ja tarpeellisia ideoita sekä tapoja tehdä kirjallisuutta, näitä saattaa olla vaikea saada läpi, jos kustantamon linja on tiukka.

Nimeä minut uudelleen -kirjaa vastaanottamassa Keuruulla Otavan Kirjapainolla

Koska kirjailijan ammatti on tietyssä mielessä eliittipaikka, ei ole helppoa ottaa haltuun tätä titteliä, enkä ole ainoa, jolla on ollut alussa hankaluuksia sanoa sitä lyhyttä ja helppoa sanaa, kun on kysytty, että mitä teet työksesi. En esittele itseäni kirjailija Sara Saarelana, vaikka ystäväni usein kutsuvatkin minua humoristisesti tuolla nimellä (teemme tästä eliittihömpästä pilaa). Muistan, kun perustin aikoinaan Facebookiin kirjailijasivut ja pohdin sivulle nimeä. Oli kovin vaikeaa kirjoittaa sana ”kirjailija” oman nimeni eteen ja mietin, että kehtaanko edes kutsua ketään tykkäämään sivusta. Mitä tututkin ajattelisivat? Ettäkö oikein kirjailijaksi nyt kutsuu itseään ja että oikein pitäisi muka tykätäkin tästä sivusta? Kuka se luulee olevansa?

Kysymys kirjailijuudesta ja kirjoittaja-tittelistä näyttää liittyvän myös henkilökohtaiseen identiteettiin. Kuka minä olen, olenko kirjoittaja/kirjailija, saanko olla, voisinko olla niin onnekas, että olisin? Näyttää siltä, että kirjailijuuteen liittyy jonkinlaista elitismiä, ja vain harvalla ja valitulla on oikeus olla kirjailija. Tämän vuoksi voisi olla helpompaa sanoa olevansa kirjoittaja, mutta sen perustella, mitä olen aiheesta tutkimusten puolelta oppinut, kirjoittaja-tittelistäkin on muodostunut joillekin jo kirjailijan kaltainen arvonimi, jota on vaikea käyttää itsestä.

Jos en kirjoita joka päivä tai joka viikko, olenko kirjoittaja? Jos en kirjoita puoleen vuoteen, olenko kirjoittaja? Onko tällainen epäröinti ja kysely nöyryyttä vai huonoa itsetuntoa? Vastaus riippuu varmaan siitä, keneltä kysyy. Väittäisin kuitenkin, että niin kauan kun tätä naureskelu- ja mitätöintikulttuuria pidetään yllä, moni hyvä kirjoittaja ei välttämättä koskaan edes uskalla lähteä toteuttamaan unelmiaan.

Kanssasi en tarvinnut sanoja -kirjan julkkareista

Koska kirjailijuus ja kirjoittajuus liittyy nimenomaan henkilökohtaiseen kokemukseen itsestä, voidaan miettiä myös sitä, minkälaisen kirjailijaidentiteettiä vahvistavan kokemuksen esimerkiksi omakustanteiden julkaiseminen antaa. Omakustanteilla on edelleenkin leima, ja vain harvat teokset sinkoavat listojen kärkiin. Yleensä omakustanteisiin suhtaudutaan epäilevästi ainakin oman kokemukseni mukaan.

Jos identiteettiin liittyy epävarmuutta, usein epävarmat ihmiset hakevat vahvistusta ulkopuolelta. Näyttää siltä, että nk. tosi-kirjallisuus muodostuu sellaisista teoksista, jotka hyväksytään joidenkin auktoriteeteiksi tunnustettujen taholta. Jos kirjailijaidentiteetti on riippuvainen ulkopuolisesta tunnustuksesta, sillä on väliä, julkaiseeko joku minun teokseni vai ei. Toisaalta lähimenneisyydessä on esimerkkejä siitä, kuinka kustantamoiden ”hylkiöistä” onkin kasvanut pikkuhiljaa kirjallisuuden yksi osa (mm. avatgarde-runous, pienten kustantamoiden teokset).

Keskisuomalaisessa

Uskon, että arkuus käyttää kirjailija- ja kirjoittajanimityksiä johtuu pitkälti siitä, että kirjailijuuteen liitetään edelleen romanttisia käsityksiä. Kirjailija käsitetään korkeaksi hahmoksi, jolla on sellaisia kykyjä, joita muilla ei ole. Lisäksi kirjailijuus on pitkälti kustantamoiden puolelta ohjattua (koska kirjailijoiksi katsotaan vain ne, joiden teoksia julkaistaan). Jos joku siis väittää olevansa kirjailija, hän väittää olevansa tällainen erikoinen hahmo. Ehkä asiaan vaikuttaa myös suomalainen ilmapiiri: ”Että kehtaatkin olla niin ylpeä, että kutsut itseäsi kirjailijaksi!” Pitäisi olla nöyrä, eli suomeksi sanottuna vähätellä itseään ja nöyristellä, mikä ei ole todellista nöyryyttä alkuunkaan, eikä kovinkaan usein realistista arviota omista kyvyistä ja potentiaalista.

Niin, ja ehkä joskus kyse on myös kateudesta. Joku on niin eheä itsetunnoltaan, että voi kutsua itseään kirjailijaksi, tai joku on tehnyt töitä niin rajusti, että on saavuttanut unelmansa.

Ehkä jos kirjoittamista ajateltaisiin vielä laajemmin sellaisena taitona, jota on mahdollista oppia ja jonka harjoittamisessa voi kehittyä harjoittelemalla, jota saa tehdä yhteistyön kautta ja johon saa kysyä apua muilta, käsitettäisiin paremmin, että kirjailijaksi voi kasvaa. Näin ymmärrettynä kirjailija- ja kirjoittajanimitystä on ehkä helpompi käyttää itsestä. Se ei ole sen julistamista, että olisi jonkinlainen nero tai muiden yläpuolella oleva henkilö. Ehkä kynnys madaltuisi niin kyseisen tittelin käytössä kuin unelman tavoittelemisessa.

Lapuan kirjastolla puhumassa yläastelaisille kirjoistani ja kirjailijaksi tulemisesta syksyllä 2015

Nykyään uskallan kutsua itseäni kirjailijaksi, mutta myönnän, että vieläkin on päiviä, kun se hämmentää. Kirjoittaminen on päivä päivältä yhä enemmän työtä ja arki ei ole glamouria. Niin lehtijuttujen kuin romaanienkin kirjoittaminen vaatii aika paljon itsekuria ja tunteja. Tunteetkin vaihtelevat: joinakin päivinä häpeän kaikkia kirjojani, joinakin päivinä olen tyytyväinen ainakin joihin teksteihin tai yksityiskohtiin, joskus istun tuntikausia kirjoittamassa artikkelia ja tuskailen yksittäisten lauseiden tai otsikon kanssa, juon kahvia upeiden haastateltavien kanssa, itken koskettavan elämäntarinan vuoksi, joskus viilaan ja mikään ei kelpaa. Se on raskasta ja rakasta työtä, jota en vaihtaisi pois.

Viimeiseksi haluan sanoa yhden asian: uskalla kirjoittaa. Uskalla kertoa, että olet kirjoittaja tai kirjailija. Terve ylpeys omista haaveista ja kyvyistä on hyväksi, eikä unelmointiin tarvitse kysellä lupia. Kirjoittaminen on siitä ihanaa, että sitä voi opiskella ja sen voi oppia. Jos tiedät miten kynää pidetään kädessä, osaat kirjaimet ja osaat lukea, nauti siitä. Se on etuoikeus, josta on lupa nauttia täysiä!

<3: Sara, joka istuu kahvilassa, siemailee maistuvaa caffe lattea ja uskaltaa haaveilla vieläkin suuremmista asioista kuin lapsena