Tämä kirjoitus sai ideansa, kun eräs toimittaja kysyi uuden kirjani luettuaan (toimittajat saavat lukea joskus kirjat ennakkoon lehtijuttuja varten), että miksi Kanssasi en tarvinnut sanoja -kirjassa on niin avoin loppu verrattuna edellisiin kirjoihin. Tämä kysymys ja vastaus eivät päätyneet ko. lehtijuttuun, joka näkee päivänvalon huhtikuussa. Päätinkin vastata siihen täällä ja pohdiskella tätä asiaa hieman laajemmin.
Mielestäni kaikissa kirjoissani on jokseenkin avoimet loput ja vältän tarkoituksella siirappisuutta. En pidä niistä, koska tässä maailmassa harvoin on siirappisia loppuja niin kuin saduissa — mustavalkoisia, kiillotettuja, yksinkertaisia. Elämä ei ole mustavalkoista, ei myöskään tyytyväisyys, onnellisuus tai ilo. Onnellisuutta ja iloa löytyy tässä meidän pahassa maailmassakin paljon, enkä näe, että elämä olisi toivotonta, en todellakaan. Mutta kirjassa voi käydä niin, että tulee yksinkertaistettua liikaa asioita, kun liimaa siihen älyttömän onnellisen lopun.
Uskon, että vasta kuoleman jälkeen tulee se todellinen onnellinen loppu (taivaassa), mutta kuten sanoin, toivoa on, ja se on asia, mitä haluan itse julistaa ja jakaa. Toivo on vähän niin kuin oma tavaramerkkini. Kun puhutaan onnellisista lopuista elämässä, en sanoisi, että elämän tarvitsisi olla kivutonta tai pelkkää nousukiitoa, jotta se voisi olla onnellista. Mitä onnellisuus ylipäänsä on? Tuntuu, että nykyään onnellisuus määritellään mielihyväksi. Mielihyvä on usein hetkellinen huumetripin omainen välähdys, joka voi tulla hyvin erilaisista asioista. Onnellinen elämä on kuitenkin mielestäni paremminkin elämä, jota värittää tyytyväisyys. Verrattuna mielihyvään tyytyväisyys on enemmänkin elämän pohjavire ja ratkaiseva asenne elämää ja elämässä tapahtuvia asioita kohtaan. Ihminen voi olla tyytyväinen elämäänsä, vaikka se ei olisi pelkkää mielihyvän kokemista tai pelkkiä onnistumisen kokemuksia.
Myönnän kuitenkin, että tämän tulevan, uusimman kirjani loppu on surumielisempi kuin edellisen, vaikka toivo onkin mukana. (Joudun olla nyt aika varovainen kirjoittaessani tätä, jotta en tee juonipaljastuksia.) Kun ajatellaan sellaista ihmistä, joka on menettänyt läheisen, suru on osa elämää ja kuka tietää kauanko. Ikävä on asia, johon ei ole vastausta tai ratkaisua tässä ajassa, kun ikävän kohde on kuollut. Voi kestää vuosia ennen kuin ikävä himmenee.
Avoin loppu voi olla monelle vaikea asia. Meillä on monesti tarve selittää kaikki ja antaa kaikkeen vastaus, ja myönnän että minullakin on. Samoin olen sitä mieltä, että on asioita, joihin on vastaus. Sekä avoin loppu että monet uuden kirjani tapahtumat kuitenkin ovat omaa pohdintaani siitä, että ihmisellä ei ole kaikkeen vastausta, eikä toisen ihmisen kipua voi aina himmentää pois, vaikka asioille olisi selitys. Tähän liittyy myös kunnoitus toisen surua ja kokemusta kohtaan. Joskus me haluamme pyyhkiä toisen ihmisen kivun ja surun pois myös siksi, että meillä on epämukava olo, kun emme kykene ratkaisemaan toisen ongelmia ja ottamaan kipua pois. Kivun ongelma piinaa meitä sekä omassa että toisten ihmisten elämässä. Se on meidän maailmamme ongelma, jonka kanssa joudumme elää tavalla tai toisella joka päivä.
Kristinusko toki selittää mielestäni tämän kärsimyksen ongelman tyydyttävästi ja tarjoaa siihen ratkaisun, mutta kun kipu on päällä, tunneperäinen ongelma kivun kanssa on silti elämä, jota joutuu elää. Kärsimyksen ongelma on usein tunneperäinen ongelma, ei välttämättä älyllinen. On mahdollista samaan aikaan ymmärtää älyllisesti se, miksi maailmassa on kipua, mutta silti tuntea tuskaa ja kysellä ”miksi”, koska oma kokemus ja suru on niin suurta.
Avoimista lopuista vielä sen verran, että toisaalta en tiedä voinko sanoa, että kirjoillani on täysin avoimet loput. Tavallaan ne ovat avoimia, mutta tavallaan eivät. Riippuu varmasti, että mistä näkökulmasta asiaa katsoo ja mikä on se asia, mikä jää avoimeksi. Kaikki asiat eivät jää avoimiksi, vaikka niitä ei suoraan julistettaisikaan.
<3: Sara
