Identiteettikriisi

Posted by | No Tags | Uncategorized | Kommentit pois päältä artikkelissa Identiteettikriisi

*Kirjoitin tästä aiheesta lyhyen kolumnin lokakuun Hyvä Sanomaan, ja minua jäi harmittamaan, että kolumnista tuli niin lyhyt. Tämä on siis pieni laajennus kyseiseen tekstiin. Lisäksi tänä viikonloppuna inspiroi George Orwellin “Vuonna 1984”, ja Sarah Williamsin luento ”Cultural Stories”, joka löytyy täältä.

Kuka minä olen? Tätä kysymystä taitavat pohtia kaikki, ja joillekin tästä kysymyksestä tulee piinaava kriisi. Se kysytään elämän aikana yhä uudestaan. Murrosiässä, uudenlaisissa ja muuttuneissa elämäntilanteissa, kolmen- ja neljänkympin kriiseissä, eläköityessä. Asiaa ei helpota se, että nykyaikana identiteetin selvittämisestä on tullut elämäntehtävä: löydä itsesi, maksimoi potentiaalisi, poista haittatekijät ja haittahenkilöt, jotta pystyisit olla todellinen sinä. Ja minuus ei tässä ajattelumallissa ole staattinen: se, mitä eilen luulit sinuksi, voi olla jo huomenna vanhentunutta tietoa. Luulosi oli joko suoranainen virhepäätelmä — tulkitsit dataa eli omia tunteita, käytöstäsi ja menneisyyttäsi väärin — taikka sitten olet vain muuttunut. Maailma on muutoksessa, niin olet sinäkin. 

Postmodernissa maailmassa historian ja yhteisön merkitys on kyseenalaistettu, joten länsimaisella ihmisellä ei välttämättä ole paljoakaan, mihin tukeutua. Haluamme riuhtaista itsemme irti suurista, vanhanaikaisista maailmaa selittävistä kertomuksista. Ne kertovat meille korkeintaan, miten lapsellisia asioita menneisyydessä uskottiin, onneksi itse tiedämme paremmin. Emme ole he. Historia on varoittavien esimerkkien loputon lähde — jos nyt edes historiasta välitämme tai sitä juurikaan tunnemme. Monilla ei ole aikaa historialle, koska nykyhetkessäkin on niin paljon käsiteltävää. On kiire muuttaa asioita nyt ja elää, mitä väliä menneestä. Haluamme myös riuhtaista itsemme irti yhteisöistämme, lähteä muualle, kauas. Haluamme keksiä itsemme uudelleen.

Kuka haluaisit olla? Vaihtoehtoja nimittäin olisi tarjolla. Jos voit kuvitella sen, voit myös olla se. Voit olla mitä vain. Kun vain uskot, voit olla se. Näin meille kuiskitaan. — Vaihtoehtoja on itse asiassa liikaakin. Jos itsensä pitää keksiä tyhjästä, minne suuntaan lähtisimme tyhjästä? Se on aika vaikeaa.

Ehkä lähtisit vaikka sillä tavoin helposti ja yksinkertaisesti liikkeelle tässä asiassa, että ostaisit tietynlaiset vaatteet, lastenrattaat, kirjahyllyn tai auton. Loisit itsellesi identiteetin. Mihin kaupunkiin muuttaisit, mille asuinalueelle vai vaihtaisitko kenties maatakin? Missä olisit töissä? Mitä söisit, minkä merkkistä kosmetiikkaa ostaisit? 

Nämä ovat huolettomia ja ehkä jonkun mielestä vähän pinnallisiakin kysymyksiä. Mutta toisaalta tyylillä luodaan olemisen tapaa, ja itse asiassa asuinalueen valintakin voi kertoa meistä yllättävän paljon. Olenko kaupungin rähjäisessä kolkassa vai ylemmän keskiluokan uuden asuinalueen keskipisteessä? Ostanko kallista luonnonkosmetiikkaa vai Lorealia cittarin alelaarista? Vai kuljetko kenties meikittä? Kuljenko oransseissa kumppareissa ja sadetakissa pyörällä vai villakangastakissa mersulla? Onko minulla säästötiliä, olenko sijoittanut rahastoon? Missä opiskelin, mikä tutkinto minulla on? Menestynkö elämässä? Millä mittaan menestystä, mikä on menestystä?

 


Voimme ajatella, että olemme vapaita. Että minä valitsen mitä haluan, tulen enemmän minuksi. Valitsen arvoni, valitsen tavarani. Mutta mainosten piirittämässä kulutuskeskeisessä kulttuurissa on paikallaan kysyä, kenen identiteetin sinä ostat tietynlaista taloa ostaessasi, oman vai jonkun toisen. Kaikessa markkinoinnissa on nykyään kyse tarinasta, arvoista ja mielikuvasta. Blogitekstit ja somepersoonien tilitkin ovat tietyssä mielessä osa tätä suurta markkinoinnin tarinaa, tai ovat ainakin kiinteästi siihen kietoutuneet. Mainokset kysyvät, kuka sinä olet ja keneksi haluaisit tulla. Ne myyvät arvoja. Kenen tarinaa sinä elät, kenen arvoja sinä tunnustat? Onko se tarina, johon olet ostamassa pääsylippua, lopulta sittenkään oma valintasi, vaan pelkkä ympäröivän kulttuurin luoma loukku? Tahdoitko sinä, vai manipuloitiinko sinut tahtomaan? 

Kenties osa meistä haluaa olla hyväksyttyjä, ajanhermolla ja siksi valitsemme mitä valitsemme. Jotta olisin uskottava, on minun pukeuduttava näin. Jotta olisin erottuva ja persoonallinen — koska persoonallisuus eli uniikkius on nyt muodissa — niin tulee minun mennä kirpputorille ja ostaa erikoiset vaatteet. Minusta on tultava sellainen, ettei minua voi kopioida… Paitsi että voihan minut. Minäkin saatan olla jonkun kopio, kun tarkemmin mietin. Me erikoiset. Ja näin valinnan vapaus voi olla lopulta orjuutta tai riippuvuutta. Kuka minä olen? Massatuote sittenkin? Me massatuotteet.

Lopulta raja tulee vastaan, koska oikeasti itsensä keksiminen tyhjästä on mahdotonta. Voimme koittaa työstää lapsuuden traumoja tai perheeltä perittyjä ongelmallisia käyttäytymistaipumuksia, voimme minimoida impulsiivisuutemme ja aggressiivisen argumentoinnin (sen lapsena opitun) tai opetella puhumaan tunteista enemmän. Voimme vannoa, ettemme koskaan kasvata lapsiamme niin kuin äitimme ja isämme kasvattivat meidät. Mutta hallintavalta ei ole loputon. Minä sain tietyt geenit, taipumukset sairauksiin, fyysistä minääni en voi määritellä tai muovailla loputtomiin. Historiaani en voi muuttaa, vaikka haluaisin. Ja nykyisyytenikään ei ole vallassani: tarinaani voidaan kirjoittaa koska vain mitä vain, vaikkapa ihmissudedraamaa, varkaus tai petkutus.

Suuremmalla tasolla on sanottava, ettemme me voi keksiä itseämme uudestaan ihmiskuntana. Meille on tullut niin sanotusti perintönä vähän kaikenlaista. Me haluamme ehkä aika ajoin unohtaa keitä me olemme ja millaista elämä maapallolla on. Me voimme uskotella, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä, tieto ja oikeanlainen koulutus ovat ratkaisuja häiriökäyttäytymiseen ja pahuuteen ja että suurilla unelmilla ja määrätietoisuudella voi saavuttaa paljon, esimerkiksi tulla presidentiksi tai miljoonien seuraamaksi sometähdeksi. Kohta joku varmaan alkaa haaveilla lentämisestä, olipa se kuinka epäinhimillistä tahansa. Olen kuullut monia vakavia huokauksia siitä, että tiede keksisi, miten ihmisen erilaiset heikkoudet saataisiin minimiin (niinkin perusasiasta kuin kuukausista lähtien, mutta toki moni varmasti haluaisi jonkinlaisen immuniteetin kärsimykselle ja kuolemalle).


Me voimme koittaa unohtaa ja keksiä itsemme uudelleen, voimme esimerkiksi teeskennellä, että maailmansotia ei koskaan tapahtunut. Toinen maailmansota ei mennyt niin kuin meni, holokaustia ei ollut tai että tarina on ainakin jotenkin erilainen kuin meille kerrottiin. Koska Rooman valtakunnasta ja sen hirmuteoista on niin kauan aikaa, sitä ei ainakaan tarvitse muistaa. Sen kaltaiset asiat eivät monelle ole olemassakaan, ja jos ovat, ne ovat joku kaukainen ilmiö, jota ei enää ole. Itse asiassa vain tällä tavoin, eli historiaa vääristelemällä tai unohtamalla sen, voimme uskoa itsestämme hyvää ja voimme sanoa, että ”unelmoi suuria, vain taivas on rajana, me kykenemme järkyttävän suuriin tekoihin”.  Niin. Vain unohtamalla voimme uskoa, että ihmiskunta on hyvä ja me olemme menossa tässä maailmassa kohti parempaa. Silloin emme näe sitä, että ihmiskunnan historiassa tietyt asiat toistuvat yhä uudelleen ja uudelleen.

Mutta olemmeko me silloin kiinni totuudessa? Tiedämmekö me silloin, keitä me olemme? Kuka minä olen, keitä me ihmiset olemme? Me kykenemme järkyttävän suuriin, järkyttäviin tekoihin.

Kristitty historioitsija Sarah Williams, joka toimi aikoinaan vuosia Regent Collegen kirkkohistorian professorina, on sanonut, että historioitsijana hänen tehtävänsä on palauttaa ihmiskunnan muisti. Ihmiset kärsivät dementiasta, ja ihminen, jolla on dementia, ei tiedä, kuka hän on. Meistä tulee dementikkoja, kun unohdamme tai sivuutamme historian. Yhteiskuntamme on siis hukassa, koska se ei muista.

Williams kokee, että hänen tehtävänsä on palauttaa etenkin kirkon muisti. Näin helluntailaisena en voi mitenkään olla peilaamatta tätä suurempaa yhteiskunnallista tilannetta oman kirkkokunnan tilanteeseen. Helluntaiherätys on suhteellisen nuori herätysliike, eikä sille ole karttunut kovinkaan paljoa historiaa. Se helluntailaisuus, johon minut on tutustutettu ja istutettu, ei omista juuria tai ainakaan sellaisia, jotka olisivat pitkät ja syvällä mullassa. Siteet muihin kirkkokuntiin on revitty; ihanne on palata alkuseurakuntaan. Tavallaan alkuseurakunnan ja helluntaiherätyksen syntymisen välissä ei ole mitään, on vain tyhjää. Jos haluaa ankkuroitua jonnekin, ei voi. Olemme ilmassa leijailevia lehtiä, emme kuulu puuhun, vaikka joku meissä monissa huutaa, että haluaisin kuulua.

Moni nuori aikuinen ja aikuinen on ajautunut juurettomaksi jo muutenkin, koska maailmassa liikkuvuus on helppoa, kukaan ei jää enää omaan kotikaupunkiinsa lapsuuden jälkeen, ihmissuhteet vaihtelevat ja ne on helppo vaihtaa. Ja sitten tosiaan on se identiteetin löytämisen raskaus. Siispä on ymmärrettävää, että niin sanotut vanhat kirkot kiinnostavat monia nuorempia: niissä saa levätä jonkun suuremman käsivarsilla, paksun puun käsivarsilla, ei tarvi keksiä itseään tai historiaa uudelleen, saa vain kuulua. (Kiinnostavathan ne isot kirkot muutenkin, esimerkiksi liturgian vuoksi, mutta ei mennä siihen, se on jo toisen tekstin aihe.) 

Ja tosiaan vielä siitä, että kun historialle ei ole aikaa tai se ei kiinnosta: miten ratkaista nykymaailman ongelmia, jos emme edes tiedä keitä olemme ja mihin olemme menossa, minne meidän pitäisi olla menossa. Identiteettikriisissä oleva kun ei nimittäin tiedä, mikä hänen suuntansa on. Ilman menneisyyttä ei tiedä kuka on nyt, ja ilman tietoa siitä kuka on nyt, ei voi tietää minne on menossa, joku on sanonut.


Tähän alle laitan vielä lainauksen siitä Orwellin kirjasta, joka inspiroi eilen syvästi. Kirjahan kertoo tarinaa yhteiskunnasta, jota isoveli valvoo (ihan oikeasti siis, Isoveli on se hahmo, joka on kuin jumala tuossa yhteiskunnassa — ehkei Big Brotherin tekijät olleet lukeneet kirjaa tai sitten olivat, mene ja tiedä…) Valtio aivopesee ja tarkkailee kansalaisia, ja sen eliitti elää puhtaasti pelkälle omalle aatteelleen ja vallalleen. Päähenkilö Winston (joka koittaa kapinoida systeemiä vastaan) tekee työkseen ”lehtihommia” eli muokkaa vanhoja uutisia aina kun joku tarve tulee, ja vanha uutinen hävitetään pois, jotta kukaan ei muistaisi, mitä alkuperäisessä jutussa luki. Näin voidaan muovata kansan muistia: hävitetään historia, kirjoitetaan se uudelleen. Sitä kautta ihmisiä voi hallita paremmin.

”Heti kun kaikki korjaukset, jotka sattuivat olemaan tarpeen jossakin tietyssä Timesin numerossa, oli koottu yhteen ja tarkistettu, kyseinen numero painettiin uudestaan, alkuperäinen lehti hävitettiin ja korjattu numero sijoitettiin arkistoon sen tilalle. Samaa jatkuvaa muutostyötä harjoitettiin sanomalehtien lisäksi kirjoissa, aikakauslehdissä, pamfleteissa, julisteissa, esitteissä, elokuvissa, ääninauhoissa, pilakuvissa, valokuvissa — kaikessa kirjallisuudessa ja dokumentoinnissa, jolla voitiin katsoa olevan jotakin poliittista tai ideologista merkitystä. Menneisyyttä ajanmukaistettiin päivästä päivään, miltei minuutista toiseen. Näin jokainen puolueen esittämä ennuste voitiin dokumentaarisesti todistaa paikkansapitäväksi, eikä kirjoihin sallittu jäädä ainuttakaan uutista tai mielipiteenilmausta, joka soti hetken tarpeita vastaan. Historia oli pelkkä palimpsesti, joka pyyhittiin puhtaaksi ja täytettiin uudella kirjoituksella aina tarpeen mukaan.” (s. 52-53)

Kuten Neil Postman on kirjoittanut, Orwell pelkäsi yhteiskuntaa, joka olisi totalitaristinen ja valtio valvoisi kaikkia kansalaisia, jopa heidän ajatuksiaan. Aldous Huxley sen sijaan kirjoitti Uudessa uljaassa maailmassa ”onnellisesta” yhteiskunnasta, jossa valtion ei tarvitse samalla tavoin kontrolloida kansalaisiaan, koska he ovat humaltuneet ja turtuneet nautinnoista, tulleet orjiksi ja pinnallisiksi, eivätkä he näe mitään syytä arvioida kriittisesti mitään. Huxleyn kirjan kansalaiset napsivat ”somaa” eli huumaavia tabletteja tunteiden säätelyn vuoksi, harrastavat irtosuhteita (yksiavioisuus on väärin, jokaisen tulee harrastaa seksiä monen kanssa) ja elämä on kaikin puolin hyvin helppoa, ei tarvitse edes juuri kävellä minnekään. Valtiollakin on toki roolinsa: se aivopesee kansalaisiaan jo lapsena laboratoriossa niin, että ihmiset sijoittuvat yhteiskuntaluokissa omille paikoilleen, eli ihmiset eivät sinänsä tee kaikkea ”vapaasta tahdostaan”. Suuret kirjallisuuden klassikot ja Raamattukin on viety kansalaisilta pois, eikä niitä kukaan osaa kaivata. Mikäli joku kansalainen erehtyy jostakin syystä olemaan kriittinen vallitsevaa systeemiä kohtaan (mikä on harvinaista), toverit eivät ymmärrä kysymyksiä, joita tämä kriitikko esittää. Mitä muuta elämää voisi olla kuin tämä? Näin on hyvä, näin on mukava, elämä on niin helppoa, eikä ponnisteluja tarvita. Ja jos tulee tyhjyyden tunne tai kaipuu jotakin kohtaan, voin ottaa somaa tai mennä elokuviin, jossa näytetään tuntokuvia, jotka stimuloivat ja tarjoavat jotakin kokemusta. Sitä kysymystä en kysy, kuka minä olen, miksi minä olen tai miksi maailma on, koska sillä ei ole väliä.

Mutta mitä sellainen elämä on?

Molemmissa tarinoissa ihmistä hallitaan siten, että hänet saadaan unohtamaan menneisyys ja hän menettää kykynsä kriittiseen ajatteluun. Ei se ole merkityksellistä elämää.

Kuka minä olen on tärkeä ja suuri kysymys, johon ei ole helppoa vastausta. Vastaus riippuu suuresti siitä, mihin kertomukseen itsemme sijoitamme ja kertomus se on postmodernikin kertomus, vaikka joku yrittäisi uskotella, että eläisi kertomusten ulkopuolella riippumattomana ja vapaana (mitä vapaus on?). Mikä kertomus on tosi ja kykenee parhaiten selittämään maailmaa ja sen ilmiöitä suuremmassa mittakaavassa?

– Sara


No Comments

Comments are closed.