Uusin kirjani on nyt vihdoinkin tullut uunista ulos ja eipä siinä mennytkään kuin seitsemän vuotta. Edellinen teoshan julkaistiin vuonna 2016 – kiitos kaikille teille, jotka olette jaksaneet kysellä ja odottaa! Se rohkaisee suuresti. Ajattelin tässä kirjoituksessa avata joitakin kirjani pääteemoja kuten tapanani on yleensä ollutkin uuden kirjan julkaisun yhteydessä.
Ennen varsinaiseen asiaan menemistä ilmoitan tätäkin kautta, että Etten päästäisi irti -kirjan virallinen julkaisu tapahtuu Seinäjoen helluntaiseurakunnan sunnuntaijumalanpalveluksessa 26.11. klo 11. Olet sinne sydämellisesti tervetullut! Ohjelmassa on Aikamedian Anniina Jakosen sekä Vuokko Hautalan puheenvuorot, minun saarnani ja tietysti musiikkia, josta vastaa Sofia Kujanpää.
Aloitetaan ensin ihan lyhyestä kirjan esittelystä. Etten päästäisi irti kertoo kahden naisen tarinan kahdessa aikatasossa. Toinen päähenkilöistä (jonka tarina on hieman suuremmassa osassa, jos asiaa mitataan musteen määrässä) on kolmikymppinen Hanna, seurakuntapastori, joka uupuu ja masentuu. 1960-luvun tason pääsankari on lapualainen Marke, joka toimii evankelistana ja toimittaa seurakunnassaan varsin pastoraalisia tehtäviä ja selvittelee myös seurakuntalaisten erinäisiä sotkuja. 1960- ja 2020-luvut ovat erilaisia: yhteiskunta vaatii ihmiseltä eri tavoin, seurakuntakulttuuri on muuttunut ja mm. naisten asemassa on tapahtunut muutoksia – ja siltikin monet ihmisyyden kivut ovat samat. Osa tekstistä on kirjoitettu Etelä-Pohjanmaan murteella, mikä tulee varmasti jakamaan mielipiteitä, ja tarina on fiktiivinen, vaikkakin sitä on maustettu aika vahvasti historiallisilla faktoilla ja kahvipöydästä toiseen kulkeneella perimätiedolla.
Avainteemat lyhyesti
Kuten kirjan takakansiteksti sanoo: ”Teoksessa pohditaan kutsumusta ja sen hintaa, uskollisuutta Jumalalle, vahvuutta ja herkkyyttä, naiseutta, uupumusta ja yksinäisyyden kokemusta. Voiko kivusta kasvaa jotain hyvää?”
Joku helluntaipastorien elämäkertoja lukenut tai helluntailaisten talvi-/syyspäivillä vuosia kulkenut saattaa kysyä mielessään, miksi kukaan kirjoittaisi enää yhtäkään teosta pastorin uupumuksesta, eikö aihe ole jo pengottu tyhjiin? Vastaus on joo ja ei. Tilannehan on vähän sama kuin kristillisissä ex-rikollinen & päihteet -muutostarinoissa eli ne ovat suurimmaksi osaksi miesten näkökulmasta tehtyjä (nyt tosin voin todeta ilokseni, että kesällä Aikamedialta ilmestyi naisen näkökulmasta kerrottu Toivo(t)on). Naisnäkökulma tuo näkyväksi asioita, joita miesnäkökulma ei tuo, samoin kirjassa olevat teologin pohdinnat tuovat pöytään aika paljon. Lisäksi itse hahmotan kirjaa pikemminkin masennusta kuvaavana kirjana.
Takakansitekstissä mainittujen teemojen lisäksi kirjassa pohditaan etenkin ihmisyyttä – se on oikeastaan kaiken kokoava liima tai taustamusiikki. Samoin mukana on pohdintaa ihmisen subjektiivisen kokemuksen todellisuudesta ja rajallisuudesta, parisuhteestakin ja mukaan mahtuu myös uskonkriisi.
Miksi toinen taso on 1960-luku? (+ sananen uskollisuudesta ja naisista)
Toivon, että joku kysyisi tätä. Nimittäin olen valinnut tämän huolella.
Kirjani päähenkilöt ovat lapualaisia, vaikka nykytason pastori elääkin nyt aikuisena muualla kuin Lapualla. Helluntaiherätyksen historiaa tuntevat tietävät 1960-luvusta ainakin kaksi asiaa: 1) se oli aika ennen Niilo Yli-Vainion herätystä, jonka keskipiste oli Lapua ja 2) se oli aallonpohja-aikaa, kun siirtolaistyö kukoisti mutta kotimaantyö näytti hiipuvan.
Laitoin menneisyyden hahmoni nimenomaan tuohon ”erämaa-aikaan” vahvistaakseni erästä pointtia: uskollisuutta silloinkin, kun ei ole herätystä, kasvua tai kun joutuu aloittaa melkein nollasta. Marke-hahmo on toki uniikki piirteineen kaikkineen, mutta jollakin tapaa hän kuitenkin symboloi kirjassani niitä helluntaiherätyksen alkuvuosikymmenien naisevankelistoja, jotka valoivat herätysliikkeen perustan, kyntivät säässä kuin säässä, eivätkä kyselleet palvelushintaa. Oli herätys tai ei, oli suosiota tai ei – uskollisia oltiin.
Mikäli aihe kiinnostaa ja haluat lukea fiktiivisen ja maustetun kuvauksen sijaan tai ohella historiankirjoitusta, suosittelen lukemaan esim. Eila Helanderin ”Naiset eivät vaienneet” ja Paavo Rauskasen ”Evankelistakoti elää!”.
Haluan todeta tässä yhteydessä vielä, että kirjani ei ole mikään feministinen manifesti tai eksegeettinen teos, jossa perustellaan naispastoriutta tai -johtajuutta. Se on fiktiivinen kertomus, joka tarkentaa katseen sinne, minne ei ole mielestäni tarpeeksi usein katsottu mutta mikä on totta ja olemassa ja kiitoksen arvoinen. On kenties syytä lisätä, ettei kirja ole sinänsä naispastorikirja – pikemminkin niin, että päähenkilöt ovat tietynlaisia naisia ja ko. teema on sitä myöten mukana.
Miksi Lapua?
Ajattelin, että uskaltaisin vihdoinkin kirjoittaa kotipitäjästäni, josta löytyy monenlaista kiinnostavaa ja jota olen aiemmissa kirjoissani vältellyt. Se on paikka, josta riittää kirjoitettavaa… Ja aion kirjoittaakin. Nyt nimittäin tämä lipas vasta aukaistiin. Olen aiemmin välttänyt kiinnittämästä kirjojani maantieteellisesti kovin tarkasti mihinkään paikkaan, enkä ole välittänyt ottaa mukaan myöskään ohikiitäviä ja muodissa olevia teknologisia vempaimia tai vaikkapa somealustoja. Tämä siitä syystä, että tässä vauhdissa ne vanhenevat niin äkisti – minä kaipaan ajattomampia tekstejä, sellaisia, jotka eivät kiinnity niin tarkasti. Tällä kertaa kuitenkin jopa (äly)puhelin mainitaan.
Lisäksi alun perin minulla oli ajatus pistää kirja dialogiin Niilo Yli-Vainion ajan kanssa. Olisin ensin halunnut kirjan nimeksi ”Saarnaaja”, kuten Yli-Vainiosta kertovassa upeassa ja lohduttavassa elämäkerrassa on luodakseni linkin, mutta hyvin nopeasti totesimme kustantamon kanssa, ettei se onnistu eikä toimi. Luin kirjaa kirjoittaessani monia elämäkertoja aina Michelle Obamasta Lapin evankelista Ida Kyröön, ja yksi elämäkerta oli juuri tuo Saarnaaja. Häkellyin, hämmästyin, liikutuin ja tulin lohdutetuksi hyvin syvällä tavalla kun sen luin. Lapualaisena olin kuullut Yli-Vainiosta monia ylistäviä tarinoita, mutten koskaan siitä, miten syvästi ihminen hän oli – niin ihminen rajallisuudessaan, niin hirveän empaattisen oloinen. Jumala kasvoi hänen tarinassaan suureksi.
Herkkyys
En taida avata tätä tässä nyt muutoin kuin että aihe on esillä aika tavalla. Halusin herkkyyden mukaan, koska se liittyy pastoraalisuuteen ja ennen kaikkea ihmisyyteen. Herkkyys, empaattisuus ja emotionaalisuus ovat myös vakioaiheita, kun naisten pastoriudesta tai johtajuudesta puhutaan. Herkkyys vaatii vahvuutta.
Etelä-Pohjanmaan naiset
Noh… Sanotaanko, notta me ollahan ihan oma genre. Kerran eräs keskisuomalainen ystäväni tuli käymään Jurvassa, kun siellä vielä asuimme ja totesi: ”ahaa, teitä on siis kokonainen heimo, mä luulin että se olet vaan sinä”. Eteläpohjalaisuus on parasta ja silti se voi olla myös raskasta. Vuosia sitten eräs ystäväni mietti, että minkähänlainen minusta olisikaan kasvanut, jos olisin viettänyt lapsuuteni Lapuan sijaan Vammalassa. Niin, siinäpä oikeasti hyvä kysymys. Joku tämäntapainen ajatuskin siellä jossakin taustalla himmeästi vaikutti, kun kirjaa kirjoittelin.
Ehkä en tätäkään halua selitellä tässä vaiheessa enempää, niin kuin en selittele kirjassakaan. Se on sieltä löydettävissä, ja jo annetun lukijapalautteen pohjalta ainakin jotkut eteläpohjalaiset naiset ovat tunnistaneet, mitä olen tästä aiheesta sinne upottanut. Vaikka osa on repliikeissä tai pohdinnoissa aika selkeästi tarjoiltu, suurin osa on näytetty, ei erikseen varta vasten rautalangasta väännetty.
Kiitos kaikille lukijoille kaikista palautteista ja rohkaisusta tähän saakka!
<3: Sara