Kolme kuukautta takana Kanadassa itsereflektion syövereissä, ja tänään päällimmäisenä mielessä on heikkous. Minä inhoan heikkoutta ja tarvitsevuutta.

Kun pakkaa laukut ja muuttaa toiselle puolelle maailmaa, on oltava vahva, mutta aika nopeasti on opittava olemaan itseään kohtaan myös rehellinen ja ymmärrettävä kysyä ja ottaa apua vastaan. Apua voi tarvita arjen perusasioissa, esimerkiksi kun uudessa maassa ei aina tiedä, minne mennä lääkäriin ja minkä pankin palvelut olisivat oikeasti minulle järkevät. Viimeistään ruokakaupassa kahvihyllyn edessä tulee se typerä olo, kun ei vain tiedä ja on kysyttävä apua. Joillekin uuden kokeminen pelkästään tuntemattoman jogurttipurkkimerkin kohdalla voi olla mahdollisuus seikkailla ja oppia, toisille se on vain ärsyttävää tai pelottavaa, koska se on vierasta, eikä siitä tiedä mitään. Jogurttipurkista voi tulla symboli oman kaikkivoipaisuuden tuhoutumiselle.

Illuusio omasta kaikkivoipaisuudesta tuhoutuu myös kanadalaisessa yliopistossa: En todellakaan tiedä kaikkea, kaikkein vähiten tätä pohjoisamerikkalaista akateemista systeemiä. Essee- ja muut formaatit on opeteltava A:sta alkaen, kysyttävä apua, saatava niitä jotakin-muuta-kuin-puhtaita-kymppejä, kysyttävä taas apua. On oltava jonkun aikaa tyhmä, koettava se pelottava tunne, että olen ihminen, minulla on rajat. En pysty kaikkeen, enkä osaa kaikkea. Kyllä se joskus ahdistaa.

Toisaalta heikkous ja tarvitsevuus -aspekti tulee esille ennen kaikkea ihmissuhdekiemuroissa. Yksin ei lopulta jaksa eikä kykene elämään, tarvitsen siis ihmisiä. Sen tunnustaminen on vaikeaa, mutta ihmissuhteiden rakentaminenkaan ei ole helppoa. Kuka oikeasti välittää sinusta, kuka oikeasti on samalla aaltopituudella — vaikeita kysymyksiä suomalaiselle, joka on tottunut, että jos kanssasi jutellaan kauemmin kuin kymmenen minuuttia, elinikäinen ystävyyssuhde on jo alkanut. Kanadassa kun on normaalia kysyä vastaantulijalta how are you lenkkipolulla tai kun olet juoksemassa kaatosateessa kirjastoon.

Miten antaa itsestään se paras kuva muille? Miten olla nolaamatta itseään? Näin kysyy itseään aina häpeävä suomalainen, mikä on oikeasti aika vakava asia, ei pelkkä naureskelun kohde tai väline, jolla voi motata suomalaista toveria.

Lopulta ihmissuhteissa tullaan siihen, että uskallat näyttää sen, kuka oikeasti olet. Se tarkoittaa sitä, että näytät myös heikkoutesi, haavasi ja tarvitsevuutesi. Sanoin miehelleni yhtenä päivänä, että jos hän ei tarvitsisi minua ja hänen maailmansa olisi samanlainen olipa minua tai ei, se olisi kamalaa. Mutta toisaalta, itselläni meni vuosia antautua sille, että minun maailmani ei olisi sama jos häntä ei olisi. Meni aikaa, ennen kuin annoin itseni, koska rakkaus, ystävyys, yhteys ja kiintyminen ovat riskejä, itsensä paljastamista ja alttiiksi laittamista. Minä voin mennä rikki.

Mutta toisaalta, me olemme jo rikki.

Ja lopulta se on se, joka meitä yhdistää kaikkein vahvimmin. Kun olin teini-ikäinen, yhteinen vihollinen ja juoruilu olivat ystävyyden ehdottomia kulmakiviä, mutta nyt kulmakivi on yhteinen kipu.

Minulla on ollut täällä kaukana vieraalla maalla kriisejä siitä, miten käyttäytyä ihmisten keskellä, joilla on erilainen säännöstö sille, miten käyttäydytään. Huomaan jatkuvasti möläytteleväni liian rehellisiä kommentteja, joskus ehkä loukkaavani, ja joskus saatan antaa itsestäni ylimielisen kuvan tarkoittamatta sitä. Joskus olen liian tietoinen itsestäni, ilmeistäni ja sanoistani, ja alan selitellä sanavalintojani, eleitäni, tapojani ja lopulta se näyttää itsestänikin jo hyvin sekavalta ja koomiselta. Tarvitsen ihmisiä, mutta miten olla ihmisten kanssa?

Yksi kanadalainen ystäväni sanoi, että ole oma itsesi. Kun olet oma itsesti, vedät puoleesi sellaisia, jotka kiintyvät siihen, kuka sinä olet, ja sitä kautta saat sellaisia ystäviä, joita myös kaipaat. Mutta tämä on lopulta aika pelottava ohje, koska tässä valintaprosessissa joudut katsella kuinka ihmiset kääntyvät pois, eivätkä tule Starbucksissa enää sinun kahvipöytääsi, vaikka toisaalta Kanadassa ihmisten ”kääntyminen pois” on aika hienovaraista. (Kääntyessään poiskin he sanovat ”sorry”, hihi.)

Ehkä yksinjääminen ja hylättynä oleminen tuntuukin lopulta siinä, että kukaan ei jaa omasta elämästään mitään. Ei kaikissa kulttuureissa olla töykeitä ja osoiteta, että ”tällä hetkellä en välitä olla osa elämääsi”, vaan hymyillään ja jutellaan kaikille. Lopulta se kriteeri, jolla elämääsi valikoituu läheisiä tosiystäviä, on se, kuinka paljon he paljastavat sinulle kivusta, heikkoudesta, tarvitsevuudesta, sekä myös se, kuinka paljon kivut kohtaavat. No, jo kivun tunne on yhteinen, joten se on oiva lähtökohta.

Mutta jos minä haluan olla vain vahva, aloittaa uudestaan uudessa maassa, unohtaa ja haudata menneisyyteni (tätähän moni muualle muuttava toivoo), onko lopulta paljoa mille rakentaa. Voin mennä kahville naapurin Pirkon (tai täällä päin vaikka Bellan) kanssa, luetella adjektiiveja millainen olen ja tarjota CV:ni, mutta vasta tarinani tarjoaa syvemmän ja paremman version siitä kuka olen. Tarina siitä, miten minusta tuli minä, mistä tulen, mitä tapahtui, miksi olen täällä. Tositarina ei valikoi parhaita paloja, vaan näyttää kaiken.

Tietenkään kaikille ei tarvitse kertoa kaikkea, ja ehkä se juuri onkin niin haastavaa. Eteläohjalaisena rääväsuuna, joka on tottunut avoimuuteen ja suorasukaisuuteen ei voi olla aina varma, että saako sanoa suoraan, että joku ruoka on pahaa, minulla on vessahätä tai että tänään ei uida siksi, että on kuukautiset. Tai saako aviopuolison kanssa kinastella ja aiheuttaa sen epämukavan tunnelman porukan keskelle? Meillä tosin on käynyt tuuri: olemme kinastelleen Vancouverin downtownissa suomeksi ja vain suomalaiset ymmärtävät mistä on kyse… No, suomalainenhan siellä bussijonossa juuri sillä kertaa olikin. Aina ei voi osata käyttäytyä ja aina ei käy tuuri. Life happens.

Joskus on otettava riskejä. Joskus on kerrottava jollekin jotakin sellaista, mitä voi olla vaikea kertoa ja mikä altistaa sille, että toinen ei nappaa vihjeestä tai ei ymmärrä napata. Silloin saattaa joutua kokea jonkunlaisen hylkäämisen, mutta silloin saattaa myös rakentaa jotakin, joka kestää. Koska kuka pitää meistä, kuka rakastaa meitä, jos me emme koskaan näytä sitä, ketä haluamme rakastettavan?

Heikkous, keskeneräisyys, tarvitsevuus. Ne ovat kaikki asioita, jotka tuovat sotkua mukanaan, mutta me olemme kaikki siinä sotkun keskellä. Kysymys on siitä, kuka kehtaa ensimmäisenä olla rehellinen ja antaa mahdollisuuden itselleen ja muille.

Heikkouksista kukkii rakkaus.

<3: Sara