”Eikö kommunikaatioteknologiassa — somessa, puhelimissa jne. — ole mielestäsi mitään hyvää?” minulta on kysytty muutamaankin otteeseen. Ja lisäksi: ”Miksi uskovaisen pitäisi vastustaa tätä kehitystä, kohta maailma on muuttunut niin, ettei entistä ole ja sitten myöhemmin katsotaan taakse päin ja nauretaan! Ei ole hyvä, että meidät uskovaiset tunnetaan vastustuksesta”. Ymmärrän yskän: pessimistinen ja varoittava lähestymistapani saa monet varmasti pohtimaan, vihaanko kaikkea edistystä (ja ”edistystä”). Varoittava ja räyhäävä profeetta vaikuttaa takuuvarmasti sellaiselta, jonka näkökenttään ei mahdu valoa tai kauneutta.
Siksipä onkin paikallaan kirjoittaa vielä uudestaan siitä, miksi olen niin kriittinen tiettyjä teknologisia vempeleitä ja niiden käyttökulttuuria kohtaan. Se, mikä on tällä kertaa uutta, on ”posin kautta” -lähetysmistapa eli pohdin niitä kriteereitä, miten tarkastella teknologiaa ja miten se voi palvella hyvää. Moderni teknologia on laaja käsite ja olen sekä teksteissäni että puheissani keskittynyt suurimmaksi osaksi puhelimiin, tietokoneisiin ja someen, koska kommunikaatio kiinnostaa minua ja tiedän siitä vähän enemmän. Yksi teksti ei riittäisi käsittelemään laajasti vaikkapa automaatioteknologiaa, jonka kautta ihmiset korvataan koneilla ja jotka voivat ”paikata” inhimillisten ja todellisten ihmisten puutteet (huomaa kuinka tässä ajattelussa tärkeää on saada koneilla ihmisyyden ongelmat raivattua — se ei edistä ihmisten kukoistamista, vaan ihmisen poistamista ”ketjusta”). Tai miten koneet ylipäänsä ovat muovanneet meidän käsitystä sekä ihmisestä että luomakunnasta. Kiinnostuneet löytävät puhuttelevia kirjoja tästä aiheesta, esimerkiksi hyvään alkuun pääsee lukemalla Craig Gayn ”Modern Technology and the Human Future: A Christian Appraisal”. Rajaan tekstin siis jälleen koskemaan kommunikaatioteknologiaa. Lähestyn tätä aihetta juutalais-kristillisen ajattelun kautta ja otan lopuksi lyhyesti kantaa myös seurakuntien ”digiloikkaan”, jota jatkuvasti kristillisissä medioissa vaaditaan ja pohdin ”etäehtoollista”.
Olen jo kirjoittanut ja julkisesti puhunut näistä älylaitteiden ja somen vaikutuksista muun muassa keskittymiskykyyn, oppimiseen, ihmisten väliseen kanssakäymiseen, kykyyn olla läsnä, omaksumiseen ja syvälliseen ajatteluun. En siis enää kertaa sitä, koska jos kertaisin, tästä tekstistä tulisi monta metriä. Aloitan tämän puheenvuoroni pikemminkin nyt tiivistämällä (laajalla pensselillä) sen, mitä Raamattu sanoo ihmisyydestä, koska se on kritiikkini perusta ja sen tulisi olla perusta myös sille, mitä ja miten eri teknologioita käytetään. Lisäksi se toimii pohjana, jota vasten tarkastella monia muitakin päivänpolttavia kysymyksiä.
Mikä on ihminen?
Luomiskertomuksen ”alussa Jumala loi taivaan ja maan” aloittaa jakson, joka luo pohjan sille, mitä tästä maailmasta ja sen olioista voi sanoa. Onkin varsin sopivaa, että se aloittaa koko pyhien kirjoitusten kokoelman. Meille kerrotaan, että Jumala luo aineellisen maailman, joka on hyvä. Hän luon ihmisen, joka koostuu sekä kehosta että nk. sisimmästä (henki/sielu/sisäinen ihminen). Teksti alleviivaa toistuvalla ”ja Jumala näki, että näin oli hyvä” -lauseella sitä, että aineellinen todellisuus on todella hyvä. Luomiskertomus määrittää myös sen, mikä on perustavanlaatuista ihmisyydelle: meille näytetään miten olemme kehollisuuden lisäksi myös sosiaalisia/yhteisöllisiä ja uskonnollisia olentoja sekä Jumalan kuvia. Tästä viimeisestä pointista voisi kirjoittaa pitkänkin tekstin, mutta tyydyn vain lyhyesti toteamaan, että jumalien kuvat tai patsaat olivat muinaisessa Lähi-idässä niitä paikkoja, joissa jumaluus ”asui” ja jossa jumalallinen kohtasi ihmisen. Myöhemmin Israelin kansalle sanottiin, että se ei saa tehdä Jumalasta, Jahvesta (JHVH) kuvia. Ja totta tosiaan, Jumalahan oli jo tehnyt itsestään kuvan, ihmisen, kuten luomiskertomus sanoo. Ihminen Jumalan kuvana on se piste, jossa niin sanotusti ”taivaan ja maan tulisi kohdata”. Ihminen on Jumalan edustaja, hänen ”kätensä ja jalkansa”, työtoveri, jonka tehtävä on edistää luomakunnan ja kaikkien luotujen kukoistusta — sitä, että ne voivat olla sitä, miksikä ne luotiin.
Toisaalta ihminen heijastaa muutenkin luojaansa: kolmiyhteinen Jumala on nimenomaan persoonallisten suhteiden ja rakkauden Jumala (hänhän on persoonien yhteisö itsessään), samoin ”ihmisen ei ole hyvä olla yksinään”. Kuten Luoja on yhteyksien tai suhteen Luoja, niin myös luotukin on suhteiden olento. Luomakuntakin on rakennettu suhteiden luomakunnaksi, mikä tarkoittaa muun muassa sitä, että ihmisten keskinäisten suhteiden lisäksi myös ihmisten ja luonnon välinen suhde on keskeinen siinä, että maailma voi hyvin ja se kukoistaa.
Myös ihmisen on tarkoitus kukoistaa ihmisyydessään eli tulla tai olla sellainen, joksi hänet luotiin. Tiivistetysti voi sanoa, että ihmisyydessä on tärkeää se 1) millainen hän on (keho ja sisin, yhteisöllisyys eli yhteys toisiin ihmisiin ja Luojaan) ja 2) mikä ihmisen tarkoitus tai kutsu on tässä maailmassa (Jumalan kuva). Lisäksi ihmisyyden yhtenä osana — kehollisena olentona — on se, 3) missä hän on. Jumala loi ihmisen olemaan luomakunnassa, jota ihminen ei tehnyt tai jota hän ei omista. Paikka eli se tila, missä ollaan, on keholliselle olennolle ensiarvoisen tärkeä seikka. Tarkoitan, että sen lisäksi, että luotu ihminen muistaa olevansa maailmassa, joka ei ole ihmisen oma eikä ihminen voi antaa sille mitä tahansa merkityksiä hän haluaa, fyysiset paikat, joissa ihminen on kussakin elämän eri vaiheessa ovat merkityksellisiä. Me elämme ”tilassa”, elämme todellisissa fyysisissä, aineellisissa paikoissa, joihin meillä on jokin suhde.
Uudessa testamentissa näitä kokonaisvaltaiseen ihmisyyteen liittyviä pointteja vahvistetaan monella tavoin. Esimerkiksi Jeesus ei pelkästään saarnaa sielun pelastusta, vaan hän ruokkii, parantaa ja ajaa ulos riivaajia — eli ravitsee, elvyttää, puhdistaa ja hoivaa kehollisia ihmisiä. Näin hän myös palauttaa heidän sosiaalisen asemansa yhteisössä ja moni syrjäytynyt löytää uudelleen paikkansa. Tämä on tärkeä osa Jeesuksen julistustoimintaa. Yksi painokkaimmista seikoista ihmisyyden keholliseen ulottuvuuteen Uudessa testamentissa on tietenkin Jumalan inkarnaatio ja ruumiin ylösnousemus. Kun Jumala tulee ihmiseksi, hän ottaa itselleen ihmiskehon pysyvästi, ei pelkästään väliaikaisesti. Jeesushan nousee haudasta ylösnousemusruumiissaan, jossa hän voi syödä ja juoda, puhua, koskettaa, halata ja kävellä. Tässä ylösnousemusruumiissa Jeesus korotetaan taivaisiin. Tässä on kuva ihmisten tulevaisuudesta, kuten Paavali selvittää 1. Korinttilaiskirjeen 15. luvussa. Ja mainitsen vielä Ilmestyskirjan lopun, jossa kuvataan uuden Jerusalemin laskeutumista maan päälle: ”taivas” tulee maan päälle, eikä meitä kuvata leijaileviksi sieluksi tuolla taivaissa.
Nostan kehollisuuden nyt korostetusti esiin tässä siksi, että juuri kehollisuuden vuoksi kykenemme olemaan suhteessa toisiin — mikä on myös osa ihmisyyttä. Me voimme puhua, koskettaa, katsella ja kuulla toisiamme juuri siksi, että meillä on keho ja sen hienot, monimutkaiset osat ja kyvyt. Näin voimme rakastaa ja ottaa rakkautta vastaan. Jumala olisi voinut järjestää nämä asiat ehkä toisinkin, mene ja tiedä, mutta hän päätti näin.
Kehollinen ihminen verkossa
Tämän lyhyen teologisen johdannon jälkeen siirrymme nyt kommunikaatioteknologiaan. Syy kriittisyyteeni tätä lajia kohtaan perustuu siihen, miten paljon ongelmia näen näiden teknologioiden tavassa tarjota paikka ihmisyydelle, sen todeksi elämiselle ja kukoistamiselle. Jos pitäisi heittää yksi hyvä kriteeri, miten arvioida näitä erilaisia ”edistyksellisiä laitteita ja alustoja”, voisimme kysyä seuraavasti: edistävätkö ne ihmisyyden kukoistamista kokonaisvaltaisesti? Eli tukevatko ne ihmisen olemassaoloa sekä ”sielullisena” että kehollisena olentona, tukevatko ne hänen tarvetta kokea yhteyttä toisiin kokonaisiin ihmisiin ja tukevatko ne hänen kutsuaan, jonka Jumala on antanut tätä koko luomakuntaa kohtaan? Voisimme myös toki tarkastella teknologioiden vaikutusta luomakuntaan, mutta emme mene nyt tässä tekstissä siihen.
Näin en siis itse asiassa laite-some-kritiikilläni tarkoita sitä, etteikö puhelimia ja somea voisi käyttää. Minullakin on puhelin (Nokian 3310 joka hoitaa hommansa) ja tämä tietokone, jolla tätä tekstiä kirjoitan. Mutta olen huolissani siitä, miten niin monet kristityt suhtautuvat näihin laitteisiin täysin kritiikittömästi, eivätkä he koskaan kysy sitä kysymystä, että miten näiden laitteiden käyttö todellisuudessa palvelee tai ei palvele ihmistä ja ihmisyyden kukoistamista. Me voimme käyttää laitteita tietoisesti ja hyvin, mutta on tärkeää muistaa sekin, että tavaroiden ja laitteiden mukana tulee usein ideologioita, joille antaudumme juuri silloin, jos emme ole tietoisia siitä, mitä ne voivat meille tehdä.
Somemaailmassa esimerkiksi tietyistä asioita tulee normaaleita, eikä niitä ehkä ymmärrä kyseenalaistaa: poliittinen ja filosofinen keskustelu käydään twiittien ja inspirational quote -kuvien turvin, lisäksi kaiken jakaminen snäppiin tai vastaavaan on perussettiä. Esimerkiksi Twitteriä tai Facebookia ei ole lähtökohtaisesti rakennettu ”älylliselle puuhastelulle” eli esimerkiksi laajojen argumenttien esittämiseen tai ajatusmaailmojen välittämiseen. Some on monesti kuin McDonald’s, pikaruokaketju. Eikä näitä ole rakennettu olemaan sellaisia ”tiloja”, joissa koko ihmisyys voi koko täyteydessään kukoistaa. Siksi ei tulisi huijata itseään kuvittelemaan, että ne riittäisivät. Meidän tulee muistuttaa itseämme, mihin ne kykenevät ja mihin ne eivät kykene ja annettava tämän totuuden vaikuttaa toimintaamme sekä harkintaamme.
Lisäksi toisaalta nykyajan älylaitteita ei monestikaan lanseerata varsinaiseen tarpeeseen. Tärkeää on rahallinen voitto ja nykyajan pakonomainen innovaation tavoittelu, joka edesauttaa yritystä pysymään pinnalla, muodissa ja rahassa kiinni. Mainokset ja massojen hypetys saavat meidät uskomaan, että me tarvitsemme näitä laitteita ollaksemme jotakin enemmän. Tekevätkö ne meistä enemmän itsejämme, enemmän ihmisiä? Juuri tätä meidän tulisi kysyä ja vastauksemme tähän kysymykseen riippuu siitä, mikä käsityksemme ihmisyydestä ja maailmasta on.
Tässä vielä konkreettinen ja hyvin tavallinen esimerkki älylaitteiden ja somen käytöstä arjessa ennen kuin hyppäämme seurakunta-asian käsittelyyn: mikäli vaikkapa Gmailin videopuhelu tai Facetime on väline olla paremmin yhteydessä ystävään ja se edesauttaa yhteyden kukoistamista, se on silloin hyvä. Näin voi olla esimerkiksi siinä tilanteessa, jos ystäväsi asuu toisella puolella maailmaa, eikä ystävää voi nähdä kovin usein. Parin tunnin videopuhelut piristävät olotilaa kummasti. Mutta jos näiden sovellusten käyttö häiritsee olemassaolevia sosiaalisia suhteita, irtaannuttavat meidät huonolla tavalla yhteisöstämme tai siitä tilasta, jossa asumme tai jos ne vaikka tekevät meistä hyvin rauhattomia, ne eivät palvele meitä. Emme saisi koskaan unohtaa, että puhelinyhteys ei ole sama asia kuin se, kun olemme fyysisesti samassa tilassa. Etäyhteys on korvike, joka ei kuitenkaan korvaa kokonaisvaltaista läsnäoloa. On tärkeää tunnistaa ja tunnustaa tämä siitäkin huolimatta, että se on surullinen asia. Kommunikaatiokokemus on täydempi, kun näemme toisen ilmeet ja eleet. Me myös rakkauden kaipuussamme haluamme esimerkiksi kosketusta, jota ei saisi vähätellä. Meidän ei pidä koskaan unohtaa sitä, että ihmisyyteemme kuuluu kehollinen ulottuvuus ja se tarkoittaa sitä, että meillä on kehollisia tarpeita — ja ne tarpeet eivät ole pahuutta tai heikkoutta. Ne ovat olennainen osa meitä.
Nettiseurakunta — voiko sellaista olla?
Olen nyt siis näiden yllämainittujen asioiden vuoksi hieman huolissani siitä suhteellisen pinnallisesta tavasta, jolla seurakuntia ainakin helluntaipuolella rohkaistaan menemään ”sinne someen jo vihdoin”. Tätä pitäisi avata ja pohtia, eikä vain hokea, että ottaisitte jo kaikki sen digiloikan. Keväällä kun korona-aika alkoi, oli aika ymmärrettävää, että jumalanpalvelukset laitettiin nettiin kauhealla kiireellä ja koitettiin pärjätä. Nyt kuitenkin asiaa olisi mietittävä tarkemmin, enkä tarkoita tällä sitä, että miettisimme, miten saisimme kirkkotilaisuuksista viihtyisämpiä ja mukaansatempaavampia. Tarkoitan, että nyt tulisi miettiä keinoja olla seurakunta rajoitusten alla. Se on muutakin kuin hienoa tekniikkaa, editointia, kaunis lavastus, selkeä puhetyyli tai muita vastaavia ”viihdyttäviä” elementtejä. Onko mahdollista kuvitella tapoja olla yhdessä siten, että voisimme jotenkin tukea näitä inhimillisiä tarpeita olla yhteydessä Jumalaan, muihin ja saada kokea sitä, että tulemme nähdyksi ja kuulluksi? Tällaiseen ihmisyyttä tukevaan puoleen ei uudet kamerat auta.
Ja totta kai on hienoa, että moni seurakunta on tavoittanut hurjasti väkeä Youtuben kautta, sellaistakin porukkaa, joka ei koskaan tulisi seurakuntaan. Kyllä katsojaluvuista saa iloita. Muistuttaisin kuitenkin siitä, että katsojaluvut eivät saa olla prioriteettimme, emme saa sokeutua tässä asiassa. Aivan kuten ennen muinoin kädenojennukset telttakokouksessa eivät vielä kertoneet siitä, että oli tehty se mitä tehdä piti eli kohdata ihminen ja opetuslapseuttaa.
Etäehtoollinen — onko sellaista olemassa?
Nyt sitten lopuksi lyhyesti pari sanaa tästä vaikeasta aiheesta. Myönnän heti kättelyssä, etten ole ottanut tätä niin kutsuttua etäehtoollista kertaakaan, koska en yksinkertaisesti koe ”varmuutta” asiassa, jos näin voi sanoa. Minua häiritsee muutama juttu.
Uuden testamentin mukaan alkuseurakunta kokoontui syömään yhdessä (sis. ehtoollisen) samaan tilaan. Paavalin opetuksen mukaan (1. Kor. 11) ehtoollinen on yhteysateria, joka symboloi seurakuntalaisten yhteyttä sekä Jeesukseen että toisiinsa. Yksi uhri eli Jeesuksen ruumis — jaettu leipä ja Jeesuksen veri — jaettu viinimalja. Yksi leipä symboloi hyvin syvällä tavalla seurakunnan ykseyttä. Kun seurakunta yhdessä nauttii ehtoollisen, se on kuin eläisi etukäteen todeksi tulevaa: me muistutamme, että Herra tulee takaisin ja silloin Jumalan valtakunta tulee täyteydessään. Me olemme jo nyt ”Kristuksessa” ja ykseys seurakuntaruumiina, mutta silloin me olemme sitä vielä täydemmin.
Ehtoollinen on itse asiassa aika hätkähdyttävä, syvällinen, opettavainen, kaunis ja meitä muovaava tapahtuma: meidän kaikki aistimme ovat mukana siinä. Yhdessä me haistamme, kosketamme, pureskelemme ja nielaisemme ehtoollisaineet, jotka symboloivat Kristuksen ruumista, verta ja työtä puolestamme. Voiko olla tapaa, joka yhtä perustavanlaatuisesti opettaisi ja muovaisia meitä kuin ehtoollinen? Ehtoollinen alleviivaa ihmisyyden todellisuutta eli että olemme kehollisia olentoja, jotka on luotu yhteyteen sekä Luojansa että toistensa kanssa.
Mutta jos tämä tehdään niin, että kaikki ovat kodeissaan, kuka yksiössään ja kuka talossaan, tämä ehtoollisen tärkeä aspekti eli fyysinen seurakunnan yhdessäolo puuttuu tyystin. Samoin jaettu yksi leipä ja malja (jotka muuten monissa seurakunnissa puuttuvat muutenkin, mikä on sinänsä valitettavaa, koska yksi leipä ja yksi malja muodostavat todella tärkeä symbolin ja muistutuksen, jota nykyihminen saattaisi tarvita). Toki tämä saattaa herättää kysymyksen, että miten tulee toimia sairaiden ja vanhusten kanssa, jotka eivät voi tulla seurakuntaan. Käsittääkseni varhaiskirkossa sairaat ja muut, jotka eivät kyenneet tulemaan yhteiselle aterialle, saivat palan tätä jaettua leipää kotiinsa eli kyseessä oli kuin olikin sama leipä, jota muutkin paikalliset seurakuntalaiset olivat syöneet.
Ongelmamme taitaa olla se, että kuvittelemme, että voimme korjata kaiken teknologialla. Mutta emme me voi. Verkkoehtoollinen ei ole sama asia, emmekä me voi kuvitella, että teknologialla voimme tuosta noin vain korjata kaikki ongelmat, joita eteemme tulee. Meidän on tunnustettava ja mielestäni sanottava ääneen, että ”etäseurakunta” on erittäin haalea versio siitä, mitä seurakuntaelämän tulisi olla ja etäehtoollinen ei ole sitä, mitä sen tulisi olla. On lupa tunnustaa surulliset tosiasiat ja surra. Se on tervettäkin. Ehtoollisen suhteen voisi ehkä miettiä, pystymmekö lämpimillä säillä järjestää vaikka pienryhmissä pihaehtoollisia tai vastaavaa, jolloin turvavälit voisi pitää. Hygieniasyistä emme välttämättä voisi juoda samaa viini/mehua ja murtaa palasia samasta leivästä, mutta voisimme ainakin olla samalla parkkipaikalla tai nurmikentällä parin metrin päässä toisistamme, katsoa toisiamme silmiin ja muistaa, että me olemme tässä yhdessä. Jumala kokoaa itselleen kansaa ja me olemme osa sitä. Me olemme hänen luomia ihmisiä, joiden perustavanlaatuiset tarpeet ovat edelleen samat.
Lopuksi: me emme saa huijata itseämme uskomaan, että voimme noin vain korjata asiat kommunikaatioteknologialla tai hienoilla kameroilla ja nopealla verkkoyhteydellä. Sellainen ei missään nimessä saa olla se ”uusi normaali”. Niin yksioikoinen ajattelu minimoi ihmisyyden sekä myös surun, yksinäisyyden ja kauhujen todellisuuden, jonka koronatilanne aiheuttaa. Me olemme kokonaisia ihmisiä ja tarpeemme ovat edelleen samat kuin silloin, kun ”alussa Jumala loi”. Me voimme käyttää laitteita, mutta meidän tulee aina muistaa niiden rajat ja vajavaisuus.
Jumala on antanut meille mielikuvituksen ja luovuuden. Osaammeko me kuvitella tapoja olla seurakunta ja olla maailmassa niin, että voimme tukea ihmisyyttä näinä aikoina, kun emme voi elää aivan kuten ennen?
Ja vielä P.S. Jotta kukaan ei kuvittelisi, että tuottaisin näin fiksuja ajatuksia yksinäni, haluan lisätä, että olen oppinut monia tekstissä mainittuja asioita upeilta professoreilta Joshua Couttsilta ja Craig Gayltä.
– Sara