Kaivoin joululomalla pitkästä aikaa esiin viltin, teetä ja kynttilät ja luin kirjan ihan vain huvin vuoksi. Opintojen vuoksi kirjoja tulee luettua koko ajan, mutta harvemmin ehdin keskittyä mihinkään huvilukemisiin. Kirja, jonka luin oli Wesley Hillin Spiritual Friendship ja voin sanoa, että oli kyllä erittäin ajatuksiaherättävä lukukokemus. Kirjan aihe on nimensä mukaisesti ystävyys ja siinä on asiaa, joka liittyy lähes jokaiseen elämän osa-alueeseen, myös parisuhteeseen. Näin 10-vuotishääpäivän kunniaksi ajattelin rustata jotakin ajatuksia, jotka heräsivät tuosta kirjasta ja nimenomaan avioliittoon liittyen. Ensi kerralla kirjoitan sitten jotakin ystävänpäivän kunniaksi ja keskistyn selkeämmin ystävyyteen.

Tässä avioliittovuosien aikana on elelty aikamoisia muutoksia monessa mielessä. Olen kirjoittanut aikaisemmin siitä, miten pelottavaa toiseen luottaminen voi olla ja siksi myös rakastaminen hirvittää. Tai miten vaikeaa on olla heikko ja haavoittuvainen, ja miten ihan tavallisesta arjesta löytyy onni ja autuus. Vaikka tutkailen omaa kulttuuriympäristöäni tarkkaavaisesti ja kirjoittelen usein siitä, mitä havainnoin, nämä kaikki liittyvät myös pohdintoihini ja kasvuprosesseihini omassa liitossa. Matkanvarrelle on mahtunut kaikenlaista, niin kuin mahtuu ihan jokaiseen ihmissuhteeseen. Ei ollut kaukana totuudesta hän, joka nikkaroi kliseeksi muodostuneen lausauhduksen siitä, että avioliitto on matka.

Yksi asia, jonka olen joutunut ymmärtämään (ja jonka olen osannut sanoittaa selkeästi vasta vain vähän aikaa) on se, että oma aviopuoliso ei voi olla kaikkea. Meillä on nykyään hirveästi toiveita puolisoamme kohtaan. Disney-piirretyt kasvattivat meitä taaperoita ja opettivat, että tiimalasivartaloiset prinsessat ja komeat prinssit löytävät onnen ja mielihyvän. Että elämässä on tärkeää olla itselleen ja omille ”arvoilleen” uskollinen ja mennä sydämen äänen perässä, mitä ikinä se tarkoittaakaan. Puolisoa valitessa ja parisuhteessa pysyessä meillä on usein lista siitä, millainen puolison on oltava. Hänen on täytettävä sydämestä nousevat kriteerit ja oltava se satumainen yksilö. On oltava kuuma kiihkeä rakastaja, on oltava järkevä, on oltava tasapainoinen, on oltava tunteellinen, on oltava hyvä käytännön asioissa (esim. osaa korjata autot ja ruohonleikkurit ja korvapuustitkin voisi mieluusti taipua keittiössä), on oltava maskuliininen tai on oltava feminiininen (mitä ikinä se tarkoittaakaan), on oltava pehmeä, on itkettävä, on oltava luja ja kyettävä koviin päätöksiin, on kuunneltava minua, on oltava seikkailija ja spontaani, on oltava turvallinen, on oltava hyvä ystävä, on oltava tietynlaista vaatetyyliä, on oltava tietty musiikkimaku, on oltava vaalea tai tumma, on oltava…

Puolison on oltava kaiken täydellistymä, se ihmissuhteiden kaiken teoria, jonka lisäksi ei muuta tarvita. Puolisolla on aika kovat paineet tässä meidän modernissa maailmassamme, koska unelmissamme hän täyttää kaikkien ihmissuhteiden tarpeet: on rakastaja, on lojaali sekä mies- että naispuolinen ystävä yhtä aikaa, on isä/äiti, on turvallinen sohvaviltti, on siivooja, on kokki, on sielunkumppani kaikissa kiinnostuksen kohteisiini liittyvissä asioissa jne.

Alussa mainitsemani Wesley Hillin kirjassa oli muutama esimerkkikertomus erilaisista ystävyssuhteista. Historian varrella kaikki ei ole ollut aina ihan kuin nyt ja näin myös ihmissuhteissa. Pitkään parisuhde ei ollut suinkaan se ainoa läheinen suhde, joka täytti kaikki ihmisen tarpeet. Joskus miespuoliset ystävykset kuvataan kirjallisuudessa jopa läheisemminkin sielunkumppaneiksi kuin mies ja vaimo. Ystävyydellä oli vissi paikka, eikä muinoin odotettu, että aviopuoliso kykenisi — tai että hänen pitäisi — muuntautua täyttämään kaikki ystävienkin roolit. Tämä voi tuntua väärältä. Ehkä hieman oudolta tai jopa uskomattomalta. Sitten vielä se, että usein kun me seksuaalivallankumouksen jälkeisen maailman lapset luemme näitä kertomuksia, kuvittelemme helposti, että kyseiset ystävykset olivat parisuhteessa, siis homoja tai lesboja. Tämä siksi, että me emme ilmeisesti osaa enää kuvitella, miltä läheinen ja lojaali ystävyys voi näyttää. Sekoitamme seksin kaikkeen, mihin koskemme. Ja se on sääli. Koska jos intiimiys kietoutuu ajatuksissamme aina seksiin, silloin läheisistä, kukoistavista ystävyyssuhteista tulee mahdottomia.

Omilta harteiltani putosi paino, kun ymmärsin, miten historian martat ja penat ovat eläneet elämäänsä. Minun ei tarvitse olla kaikkea. Ja minun ei saa vaatia puolisoani olemaan kaikkea. Meidän suhteemme ei kukoista vasta sitten, kun hän saa kanssani samanlaisia esteettisiä kokemuksia paikallisessa taidegalleriassa tai kun hän ymmärtää, millaiseen maagiseen tilaan joudun, kun alan kirjoittaa romaaneja. Tai että se olisi minulta jotenkin pois, jos miehelläni on läheisiä kavereita, jotka tietävät hänen tunteistaan/ajatuksistaan/kokemuksistaan jotakin sellaista, mitä minä en tiedä. Ei kaikkea ole pakko tehdä yhdessä. Jos kaipaan jotakuta tulemaan semifeministiseen taidenäyttelyyn, jossa häämekot roikkuvat katosta, voin pyytää ystävää tulemaan mukaan, koska mies ei niistä piittaa eikä niitä arvosta. Tässä vuosien varrella on muutenkin tullut huomattua, että on ihan tervettä, jos ympärillä on muitakin ihmisiä kuin se oma puoliso, joiden kanssa voi jakaa elämää. On hyvä olla yhteisiä ystäviä, mutta myös omia. Ja mikäli intiimi ystävyys on uhka, ongelma on ehkä traumoissa, moraalissa tai muuten vain ajattelutavassa.

Ensi kerralla aiheena onkin sitten enemmän tuosta lojaalista ja intiimistä ystävyydesta eli että miltä se voisi ehkä näyttää.

<3: Sara