Eilen tuli kymmenen vuotta siitä, kun tapasin mieheni. Aloimme seurustella aika nopeasti tapaamisemme jälkeen — tosin seurusteluun liittyi se, että näimme kolme kertaa kahden viikon aikana ennen kuin lähdin puoleksi vuodeksi USA:an vaihto-oppilaaksi. Olin 17-vuotias ja silloinen poikakaverini, nykyinen mieheni, täytti pian kaksikymmentä vuotta.
Tuon puolen vuoden vaihto-oppilaana olemisen aikana minulta kysyttiin useaan kertaan, että miten saatoin uskaltaa jättää poikaystäväni Suomeen, toiselle puolelle maailmaa. Että luulenko oikeasti, että hän vain istuu sängyllä tai järven rannalla katsomassa kuuta, istuu siellä ajattelemassa minua, laskee päiviä, että tulen takaisin kotiin. Uskoin. Luotin, että se todella on totta, kun hän kertoi, että oli juuri ollut istumassa järven rannalla siinä samalla penkillä, jossa olimme elokuun alussa istuneet ja katsoneet kuuta. Ja että hän odottaa minua, eikä ketään muuta.
Teini-ikäisille toisen odottaminen maailman ääristä takaisin oli toki vakava kysymys, mutta vuosien aikana opin, että luottamus on paljon enemmän kuin tätä. Luottamus on samoin enemmän kuin salaisuuksien kertomista, mikä oli myös tärkeää aikoinaan ja se on sitä edelleen. Kommunikoiminen ja rehellisyys ovat hyvän parisuhteen kulmakiviä.
Ajattelin ensin, että luottamus on sitä, että uskallan puhua ja kertoa. Että se on kuin pieni esine, jonka voin antaa toiselle jos niin päätän. En ymmärtänyt, että luottamus on lopulta enemmänkin elämistä ja hengittämistä, eikä yksi tai kaksi kertaa, kun päätän jotakin antaa. Jos sitä haluaa kuvata antamisen kautta, se on sitä, että antaa kaiken: altistuu sille, että sinut voidaan rikkoa. Ja se on pelottavaa.
Luottamus ja rakastaminen — ne ovat riskejä. Aina.
Kymmenen vuoden aikana olen kuullut muilta monta kertaa vähättelyä omista tunteistani tai siitä, että olen naiivi ja tietämätön, koska olen niin nuori, etenkin alussa. ”Kyllä ne nyt kuhertelee, mutta odottakaa vain.” Huvittuneita katseita, tietäviä katseita. ”Te olette vielä niin nuoria.” Ja tavallaan ymmärrän sen kaiken nyt, vaikka samaan aikaan en pidä yhtään siitä, että nuoria ihmisiä vähätellään ja yritän itse varoa sitä (olen vieläkin nuori, alle 30-vuotias). Moni 10-vuotias saattaa tietää kivusta tänään enemmän kuin joku paljon vanhempi. Minä kyllä tiesin, ettei elämä ole helppoa ja että parisuhde voi vaatia kaiken, jos haluaa sen onnistuvan. Ja varustauduin heti seurustelun alkuaikoina siihen, että suhteen eteen on tehtävä paljon, etenkin jos taustat ovat erilaiset ja jommalla kummalla on paljon rikkinäisyyttä elämässä. Mitä parempi suhde, sitä enemmän on tehty töitä, oli mottoni.
Vaikeuksia on ollut, töitä on tehty, kyllä. Niitä on kaikilla olipa ikä mikä hyvänsä, eikä niitä tarvitse odotella vuotta tai kahta, vaikka usein sanotaankin, että kahden vuoden ajan voi olla helppoa. Monilla ei ole. Olen nähnyt seurakuntapuolella paljon sitä, miten ihmiset, jotka ovat eheytymismatkalla (me kaikki olemme), törmäävät vaikeuksiin lähes heti. Etenkin jos taustalla on riippuvuuksia, rikkinäisyyttä seksuaalisuuden alueella tai perheongelmia.
Mutta eniten minua puhuttelee kuitenkin luottamus ja rakastaminen, jotka kietoutuvat yhteen. Rakkaus ei ole ”vain rakkautta”, vaan se pitää aina sisällään paljon muutakin, esimerkiksi sellaisia valintoja ja tekoja, jotka rakentavat toista, eivät vain minua. Rakkaus kysyy toisen parasta, ei minun mielihyvääni tai tuuliviiritunteitani. Rakkaus vaatii myös luottamusta.
Olen eteläpohjalainen pienen kaupungin kasvatti, joka ajatteli, että elämä rakennetaan tavalla tai toisella varmuuksille. Kun olin epävarma, ajattelin että varmuus on silti jossain tavoitettavissa ja se kyllä tulee vielä, jos sitä ei ole nyt. Rakkauden kanssa asia on kuitenkin niin, että on uskallettava heittäytyä, luottaa ja uskoa. En tiedä, voidaanko rakkauden kanssa edes puhua sellaisesta varmuudesta, mitä itse joskus hain. Voin laskea todennäköisyyksiä ja todeta lopputuloksena, että kymmenen vuoden ajalta kerätty data näyttää, että voin luottaa. Mutta samalla tiedän, että ihminen voi seota, elää kaksoiselämää ja että minun elämässäni voi tapahtua sellaista, mitä luetaan usein vain lehdistä. Siksi se, kun sanon minä rakastan sinua, vaatii heittäytymistä ja uskallusta.
Kun olimme menossa naimisiin, jotkut kysyivät minulta, että enkö pelkää ja miten uskallan. Ajateltiin, että niin kuin elokuvissa, alttarilla voi tulla se hetki, kun epäilyttää ja pelottaa, ja ei sanotakaan tahdon, vaan juostaan kirkon ovesta ulos mekon helmat kahisten ja hulmuten. Mutta tahdon sanotaan joka päivä, koska luottamusta ja rakkautta kysytään joka ikinen päivä. Tahdon piti sanoa jo ennen alttaria ja se pitää sanoa alttarin jälkeen joka päivä. Monesti useamman kerran päivässä.
Rakkaus ja avioliitto ovat ihania asioita, enkä vaihtaisi niitä pois. Sanon tämän tässä kohtaa siksi, että joku saattaa olla shokissa, koska en kirjoittanutkaan siitä, miten kivaa avioliitossa on. Että valitsinkin kirjoittaa asiasta, jota varjostaa kipu ja riittämättömyys. Mutta kipu ja riittämättömyys kuuluvat ihmisyyteen ja siksi ne kuuluvat myös rakkauteen ja parisuhteeseen.
Yksi parhaista ystävistäni sanoi hiljattain omasta avioliitostaan, että hän on todella kiitollinen, mutta hän ei voi silti sanoa, ettei vaihtaisi kymmenenvuoden avioliitosta päivääkään pois. Rehellistä, oivaltavaa ja samaistuttavaa. Vaihtaisin itsekin elämästäni joitakin päiviä pois, ehkä avioliitostanikin. Etenkin ne päivät, kun olen huutanut turhasta, en ole jaksanut olla kärsivällinen, olen alkanut kadulla sättiä ja nalkuttaa ja kun olen työntänyt toisen pois, kun hän on halunnut halata. Tekisin toisin, vaikka samaan aikaan tiedän, että se ei muuttaisi sitä tosiasiaa, että me olemme kaikki edelleen ihimisiä, minä etenkin, ja tulen tekemään kaikki nämä virheet uudelleen. Toivon, että voin oppia, mutta tiedän, että tulen epäonnistumaan vielä aivan liikaa.
Me olemme ihmisiä. Siksi avioliitto kysyy luottamusta ja tahtomista joka päivä. Se antaa, mutta se kysyy, että sinäkin annat. Se ei ole hienosti aseteltu ja täydellisiin väreihin filtteroitu kuva, jonka voi ladata Instagramiin tai Facebookiin. Se on arki, joka on kyyneleiden pyyhkimistä, nauramista, pyykkien ja likaisten lautasten pesemistä, neuvottelemista, turhautumista minuun ja häneen, anteeksipyytämistä ja -antamista (joka on todellisuudessa vaikea ja kipeä juttu), sen muistamista että asioista täytyy osata puhua vaikkei aina haluaisikaan ja asiat täytyy osata jakaa, toiselle täytyy muistaa antaa. Olisi tosiaankin hyvä muistaa antaa ja kiittää enemmän.
Mistä on hyvät parisuhteet ja avioliitot tehty, mainos voisi kysyä. Minun vastaukseni on juuri se, mitä sanoin. Me emme elä vain itsellemme, vaikka koko maailma tuntuukin huutavan sitä niin, että vesi valuu silmistä. Olen aika nöyrä tämän vastauksen äärellä, koska huomaan, että olen itse saanut kokea aikamoista rakkautta mieheltäni. Sellaista, jota en tekojeni perusteella olisi ansainnut. Ja mieheni olisi ansainnut monet kerrat parempaa. Mutta me armahdamme toisiamme, se kuuluu siihen, mihin olemme sitoutuneet ja teemme tämän yhdessä.
Ai niin, ja aina silloin tällöin joku ihmettelee sitä, että olemme olleet niin kauan yhdessä. Salaisuus on tämä: rakkaus on päätös. Kuulostaa lattealta, mutta olen huomannut, että kun ottaa toisen tarpeet huomioon, muistaa pussailla, silittää ja kertoa, että rakastaa, se ruokkii omia tunteita sen lisäksi, että toisella on hyvä olla. Ja kun on päättänyt olla yhdessä ja tehdä kaikkensa, että liitto onnistuu, se antaa aika hyvän pohjan kohdata vastoinkäymisiä.
Rakkautta ja tahtoa!
<3: Sara
