Joulu on aivan ovella ja meidän kodissa se tarkoittaa lomaa, pitkiä yöunia, pitkiä ajeluita autolla siellä sun täällä huvin vuoksi ja skypettämistä perheen kanssa. Se tarkoittaa — jälleen kerran — myös itsereflektiota. Lomalla kun on aikaa ajatella oikein olan takaa kahvin ääressä. Tässä on takana viisi kuukautta Kanadaa ja voisin kirjoittaa monestakin asiasta, mitä on tullut huomattua ja tuumailtua, mutta päätin ottaa joulun kunniaksi ja teemaa myötäillen yhden: antamisen.

Olen jo aikaisemmin kirjoittanut heikkoudesta, tarvitsevuudesta ja rakkaudesta, mutta nyt ollaan taas tultu uudelle tasolle näissäkin pohdiskeluissa. Ajatus on toki kytenyt jo tovin, mutta viime aikoina olen kokenut niin paljon rakkautta, antamista, palveluksia ja uhrauksia, että on ollut pakko pysähtyä ja miettiä. Nimittäin sitä, että miksi ahdistaa vastaanottaa jotakin ilmaista.

Kun joululoma alkoi (kirjaimellisesti siis alkoi, kyseessä oli sama päivä, kun kirjoittelin viimeiset tenttivastaukset) eräs ystäväpariskunta huijasi minut ja mieheni heille yökylään sillä livulla, että heillä olisi seuraavana aamuna suuremman ystäväseurueen kesken joululounas/pikkujoulut. Kun seuraava aamu koitti ja minä nukuin sikeääkin sikeämpää unta pitkästä aikaa moneen kuukauteen, koitti herätys, kutsu aamupalalle ja selvitys siitä, että tänään ei olisi mitään pikkujouluja, eikä vieraita. Meille oli valehdeltu. Meidät vietäisiinkin saunaan (te ihmiset, jotka rakastatte saunaa ja asutte maassa, jossa saunaan ei vain pääse juuri koskaan, ymmärrätte tämän) ja sen jälkeen joululounaalle. Tavarat oli pakattu valmiiksi ja ei kun menoksi!

Tämä oli jo paljon, mutta asiasta tekee erikoisen se, että joululounas vietettiin ystäviemme ystävien luona saunomisen jälkeen. He, jotka uhrasivat lähes koko päivän kokkaamiseen ja meistä huolehtimiseen, eivät tunteneet minua tai miestäni. Istuin sohvalla ja katsoin, kuinka pöytä katettiin niin hienoksi, etten ole kyllä koskaan nähnyt missään niin hienoa kattausta. Katsoin kuinka kahvia keitettiin, piparit ja pullat aseteltiin tarjottimille, täytettiin tiskikonetta välissä ja kun kysyttiin että tarvittaisiinko siellä keittiössä apua, huikattiin, että ei, olkaa te vain rauhassa.

Monia muitakin kertomuksia olisi kerrottavana, esimerkiksi kuinka eräs perhe, joka ei meitä tuntenut mutta joilla oli meidän kanssa pari yhteistä kaveria, otti meidät kotiinsa 1,5 viikoksi asumaan, kun saavuimme Kanadaan. Meillä kun oli paikka hommattu vain viikoksi kun tänne tulimme. He olivat reissussa, mutta luottivat meihin ja pääsimme asumaan heille, ja kun he tulivat reissusta kotiin, siellä me sitten odotimme, esittelimme itsemme ja tutustuimme. Itse asiassa heidän kanssaan vietimme Kiitospäivän ja nyt myös joulun.

Tämähän on ihan tavallinen asia. Vieraanvaraisuus. Eteläpohjalaisena emäntänähän se pitäisi tietää. Mutta kun ei se ole.

Tuon aiemmin kertomani saunapäivän aikana olin syvästi otettu, liikuttunut, ihmeissäni ja…ja tunsin jossakin kaiken tämän taustalla hieman surua ja jonkinlaista vaikeutta, josta olisin panikoinut ja siitä olisi kasvaut iso ahdistusmöykky, jos en olisi heti analysoinut asiaa.

Asia oli hyvin yksinkertainen: ahdisti, koska tiesin, että en ollut varautunut antamaan toisille mitään takaisin. Yleensä nimittäin olen valmistautunut hyvin. Jouluna esimerkiksi ostan tai teen oikein paljon joululahjoja ja varmasti sellaisillekin, jotka eivät ehkä osta minulle. Kun kasvoin, muistan kuinka minulle opetettiin, että lahja on lahja ja joulussa on kyse antamisesta. Oikeasti kuitenkin näin, että kyse oli vaihtamisesta, vaihtokaupasta, jossa hyvin harvoin kumpikaan vastaanottaja oli valmis jäämään velkaa. Jäämään velkaa? Ajatus tuntuu hullulta, mutta ymmärrän, että minäkin olen kasvanut siihen ajatukseen, että lahjoja vaihdetaan, ei anneta, tai — mikä pahempaa — vain saada.

Ehkäpä yksi juttu onkin juuri se pohjalaisen emännän tausta: meillä Etelä-Pohjanmaalla kyllä osataan vieraanvaraisuus, mutta liian usein se on sitä, että laitetaan kunnon kattaukset esille, jotta voidaan näyttää naapureille, että kyllä meiltä löytyy! Meillä on parhaat kakut ja paras vieraanvaraisuus. On parhaat matot, kyntteliköt, jouluvalot ja meillä on tehty kunnon siivot. Ja jos pöydässä ei ole kunnolla tarjolla torttuja ja leipää, saakin vähän hävetä (ja juu, seKIN hävettää). Toinen asia, mitä minulle perunapellolla opetettiin, oli että töitä pitää tehdä ja oma leipä ansaita. Siksikin se, kun saa oikein paljon joltakulta toiselta ja tietää, että omat taskut kaikuu tyhjyyttään, tulee vaikea olo.

Ja ehkä — en tiedä tätä varmaksi — suomalainen sisu, joka nukkuu yönsä vaikka alusvaatteissa lumilinnassa tammikuussa, sanoo, että ”itte pitää päriätä!” Ei tartte auttaa, eikä tartte antaa. Itsenäisyys on tärkeää Suomelle ja suomalaiselle. Ja itsenäisyys on todellakin tärkeää kun puhutaan Suomesta, mutta joskus mietin, että onko se vähän huono asia, kun itsenäisyys-ylpeys on käsitetty koskemaan yksilökansalaisia ja saatu ujutettua identiteettiin. Tuntuu, että minä suomalaisena olen keskivertoa individualistisempi verrattuna moniin muihin kansallisuuksien edustajiin, jopa muihin länsimaalaisiin. En halua olla velkaa enkä olla riippuvainen kenestäkään.

Kun siis katselin rentoutuneena, punaisena, hikisenä, väsyneenä ja, sanotaan se nyt suoraan, laiskana, kuinka toiset laittoivat tuntikaupalla ruokaa, siivosivat ja passasivat, vaati nöyryyttä ja itsekuria sanoa pelkkä kiitos. Ei ollut antaa mitään muuta kuin tuo yksi sana, koska minulla ei ollut mukana mitään muuta kuin se, mitä minulle oli salaa tuona aamuna pakattu mukaan. Toin vain itseni. Ei siis voinut kuin toivoa, että se, keille tuo sana oli osoitettu, aistisivat kaiken sen tunteen, sen syvän kiitollisuuden, mitä siihen oli ladattu.

Mutta itselleni kiitos tuntui laimealta sanalta. Superlatiivien ylikäyttäjänä kiitos on liian pieni sana, ja lisäsinkin toki ”muutaman” adjektiivin ja selittävän lauseen. Mutta tässä superlatiivien luvatussa maassa joskus tuntuu, että saako omia vilpittömiä superlatiiveja enää edes perille, koska kaikki on jo niin super. Toivottavasti saa.

Vastaanottaminen. Siinä on tänä jouluna monessa mielessä paljon opittavaa. Kivuliaan paljon.

Mietinpä siinä vielä lopuksi sitäkin, että jos kerran olen niin huono vastaanottamaan ilmaisia asioita, niin kuinka paljon huonompi olenkaan myös antajana. Oletanko aina saavani jotakin takaisin, jos kerran oletan aina, että minun on pakko antaa jos joku antaa minulle? Jos oletan, se on surullista. Hyvin, hyvin surullista. Enkä voi kuin nöyränä todeta, etten haluaisi olla sellainen ihminen.

Joulurauhaa <3

Sara