Älä petkuta itseäsi (tunnustan: omistan kaksi inspiraatiotaulua)

Posted by | No Tags | Uncategorized | Ei kommentteja artikkeliin Älä petkuta itseäsi (tunnustan: omistan kaksi inspiraatiotaulua)

No niin, on kai aika tunnustaa julkisesti, että minulla on kotitoimistossani kaksi niin sanottua inspiraatiotaulua, jotka sisältävät inspirational quotteja.


Se, että minulla on kotona inspiroivia tekstitauluja on sekä ironista että sopivaa. Ironista siksi, että olen puhunut ja kirjoittanut julkisesti siitä, kuinka en pidä sloganeista, inspirational quoteista tai twiiteistä. Olen puhunut näistä hyvin kriittiseen sävyyn, koska ne välittävät usein mukasyvällisiä puolitotuuksia, joissa ei ole mitään nyansseja ja usein myös paijataan päälaelle ihmisiä, joilla ei ole välttämättä tarpeeksi realistista käsitystä elämästä tai omasta itsestä — tai ehkä heillä on. Ehkä he ovat päähänpotkittuja ja kaipaavat tukea, ja niinpä minua suututtaa se, että joku tarjoaa heille pehmeää, tyhjää ja elämän kärsimyksen edessä lopulta mitäänsanomatonta tekstirivistöä lohdutuksesti ja voimaantumisen lähteeksi. 


Surkuteltavaa on sekin, jos slogan tai quote pyörittelee siirapissa eli siis naamioi imeliksi ja muka hyväksytyiksi sellaiset ajatukset, joissa kehotetaan ajattelemaan vain itseä ja unohtamaan muut tai uhkutaan voimaa joka kumpuaa omasta ylemmyydentunteesta, anteekstiantamattomuudesta ja katkeruudesta. ”Elämä on lyhyt, ole sellaisten ihmisten kanssa jotka saavat sinut nauramaan”; ”Jos joku kertoo sinulle ettet pysty tai kykene, he puhuvat vain omista rajoitteistaan, eivät sinun!”; ”Kritisoi vasta kun olet kävellyt kengissäni kilsan!!”; ”Annan anteeksi mutten koskaan unohda” jne.


No, tämän paasauksen jälkeen voitanee kysyä, miten siis olisi millään tavalla sopivaa, että tällaisen kriitikon seinällä roikkuu pari taulua, joissa on suhteellisen lyhyet (minun mittapuullani) sitaatit. Niiden sisällön vuoksi se on sopivaa, vaikkakaan ne eivät pidä sisällään koko maailmaa ja ne on asetettava laajempaan kontekstiin siitä, mitä ihminen ja elämä voisivat olla. Yksi sitaatti tai aforismi ei tietenkään voi sanoa kaikkea.


Mitä tauluissa siis lukee? Ensimmäinen on Ef. 4:11-16 ja toinen Luuk. 11:46, molemmat kreikaksi. Ensimmäinen on inspirational quotiksi pitkähkö ja kuuluu:


Ja hän antoi muutamat apostoleiksi, toiset profeetoiksi, toiset evankelistoiksi, toiset paimeniksi ja opettajiksi, tehdäkseen pyhät täysin valmiiksi palveluksen työhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen, kunnes me kaikki pääsemme yhteyteen uskossa ja Jumalan Pojan tuntemisessa, täyteen kypsyyteen, Kristuksen täyteyden täyden iän määrään, ettemme enää olisi alaikäisiä, jotka ajelehtivat ja joita viskellään kaikissa opintuulissa ja ihmisten arpapelissä ja eksytyksen kavalissa juonissa; vaan että me, totuutta noudattaen rakkaudessa, kaikin tavoin kasvaisimme häneen, joka on pää, Kristus, josta koko ruumis, yhteen liitettynä ja koossa pysyen jokaisen jänteensä avulla, kasvaa rakentuakseen rakkaudessa sen voiman määrän mukaan, mikä kullakin osalla on.


Luukkaan kohta kuuluu:


Voi teitäkin, te lainoppineet, kun te sälytätte ihmisten päälle vaikeasti kannettavia taakkoja ettekä itse sormellannekaan koske niihin taakkoihin!


Miksi juuri nämä?


Tuon ensimmäisen Efesolaiskirjetaulun tein vuonna 2019. Kun minulla vielä oli toimisto Keuruulla Isossa Kirjassa, taulu oli toimistossani ja aseteltu niin, että näin sen joka päivä. Useat toimistossani vierailleet havaitsivat taulun ja saattoivat kysäistä ohimennen mitä siinä lukee, mutta vain ani harva ilmaisi sitä kohtaan varsinaista mielenkiintoa. Tajusin, että he eivät ymmärrä, miksi se siinä on. Se vähän harmitti, koska mielestäni sen sanoma oli aika mullistava, mutta hyvin, hyvin harvoin sain tilaisuuden selittää taulun sisältöä juuri kenellekään.


Sain idean kyseiseen pikkutauluun asuessamme vielä Kanadassa (2016-2019), koska yhtenä päivänä näin kauniin taideteoksen (siis oikean taulun, siinä oli värejä ja kaikkea), johon tuon raamatunkohdan alkujakeet oli upotettu. Taideteos oli yliopistoni eli Regent Collegen rehtorin toimistossa. Jäin miettimään kyseisiä sanoja, ja pohdiskelin sitäkin, miten sopivaa se oli, että nuo sanat löytyivät koulun johtajan toimistosta. Päättelin, että sanat olivat hänen toimintansa ja näin siis koko koulun toiminnan visio: auttaa yksilöitä kasvamaan, jotta koko Jumalan universaali seurakunta, yhteisö, voisi kasvaa ja voida paremmin ja näin tehdä koko maailmasta siedettävämmän paikan. Tuo visio pitää sisällään myös sen, että kukaan yhteisön jäsen ei ole merkityksetön, vaan jokaisella on oma paikka ja tehtävä, ja koulutuksen tehtävä on nimenomaan auttaa löytämään se oma paikka, tunnistamaan kyvyt ja kehittämään niitä sekä omaa luonnetta ja yhteistyökykyä.


Mielestäni tämä oli erinomainen visio. Ja tajusin, että se kiteyttää myös oman kutsumukseni: tehdä muut valmiiksi tai ainakin vähän valmiimmiksi. Sitähän työni kirjoittajana ja raamatunopettajana niin seurakunnassa kuin teologisessa oppilaitoksessa on.


Noin äärettömän kauniin ja suurenmoisen projektin — yhteisön hyväksi eli aikuiseksi tulemisen edistämisen — tavoitteleminen on suorastaan kunnianhimoista. Lopulta osallistuminen tuollaiseen työhön voi olla suunnattoman palkitsevaakin. Pelkkänä tauluna tuo voi olla lähes taianomainen visio, jopa romanttinen kuva. Mutta tosielämässä tuo taulu oli minulle personal trainer, joka huusi: jaksaa jaksaa, et nyt lopeta kesken, kellossa on vielä aikaa! Sä pystyt siihen!


Tosielämässä sellaisen ihmisyhteisön kuin seurakunta ”täydelliseksi” tai kypsäksi avittaminen on raskasta ja työlästä ja ärsyttävääkin. On se tietysti oikeasti palkitsevaa(kin), muttei joka päivä jos nyt rehellisiä ollaan. Puhuessaan ”kypsäksi tekemisestä” taulu siis muistutti minua realistisesti siitä, että universaali seurakunta ei ole kypsä eli toisin sanoen se on monissa asioissa aika keskenkasvuinen. Paavali sen tiesi, Jumalakin sen tietää. Tuo on tietynlaista työnohjausta ja lohdutusta. Lisäksi se on hieman viiltävääkin: minä olen itse yksi osa tätä seurakuntaa, yhteisöä, joka koittaa kasvaa aikuiseksi. En välttämättä mitenkään nosta seurakunnan kypsyys- tai aikuisuusprosenttia. 


Sitten se toinen taulu, jossa on ankarampi sanoma. Miksi kukaan teologi laittaisi omalle seinälleen jotakin noin negatiivista? Juuri fariseuksiksi ja kirjanoppineiksihan meitä joskus haukutaan, tai kirjaviisaiksi norsunluutorneissa eläviksi rillipäiksi, jotka huokuvat tylsyyttä. Me olemme pölyisiä kirjoja, jotka on paras laittaa kellariin tai juhlissa niitä outoja keskustelijoita, jotka pilaavat tunnelman, koska kun joku tokaisee cola-lasi kädessä jotakin kevyttä, me vastaamme aivan haltioissamme ja innoissamme: ”itse asiassa tuo mitä sanoit ei ole noin yksinkertaista, koska…” ja pidämme asiasta kahden tunnin luennon, kun toiset haluaisivat vain syödä sipsejä. Eivät he halua läheskään aina (…suurimmaksi osaksi?) kuulla a) yli hilseen menevää pohdintaa olemassaolon luonteesta tai Paavalin prepositioiden käytöstä ja b) selvää artikulointia siitä, miten paljon he eivät tiedä asioista olipa se miten kohteliaasti esitettyä tahansa.


Minulla on tuo taulu siksi, että en halua elää itsepetoksessa enkä liiallisessa ankaruudessa. Teologia ilman kontekstia eli ihmiselämän kipuja, vajavaisuuksia, väsymystä ja kyvyttömyyttä olla aktiivinen oikein- ja hyväntekijä kun on aivan hakattu ja vuotaa verta kaikkialta on teologiaa, joka on ankaraa. Ideaalin ja armon haastava balanssi täytyy kyetä pitämään. Se ei tarkoita, että aivoja ei tarvitsisi käyttää, tai että ihmisiä ei tarvitsisi rohkaista kasvamaan ja venymään omien ääriviivojensa yli niin sanotusti (sitähän kasvu tarkoittaa: tulet enemmäksi kuin nyt olet) tai että ihmisen ei olisi tunnustettava, kun hän todellakin kaatuu ja vetää mukanaan maahan tai maan alle joukon muitakin ja katkaisee näiltä muilta siinä rytäkässä pari kylkiluuta ja nilkkaa. Mutta se ei tarkoita myöskään etteikö nilkat ja kylkiluut parane ja etteikö voi nousta, tai etteikö maassa saisi maata hetken tai vähän kauemmankin kun on ihan puhki kaikesta elämän raskaudesta. 


Taulu herättää ja selväpäistää minut, jos olen kuin juovuksissa enkä näe, kuule, puhu tai ajattele enää järkevästi. Se palauttaa, jos vieraannun, tai ehkä se jopa suojaa elämästä ja ihmisistä vieraantumiselta.


Lisäksi koska tiedän, että Jeesus puhuu juuri ennen Luuk. 11:46:sta fariseuksille ja muistuttaa sisimmän mädästä ja ylpeydestä, taulu muistuttaa, että sydämessäni kulkee se sama kuuluisa pahuuden ja hyvyyden leikkauspinta kuin kaikkien muidenkin. Juuri teologina/raamatunopettajana, joka puhuu ihmisten edessä lavalla voi olla kiusaus peittää omat heikkoudet ja virheet muilta ja helliä niitä piilossa, koska pelkää, että muut näkevät miten rikki sitä itse onkaan ja sitten astuu mukaan pelko siitä, että kuulijat kaikkoavat ja työt loppuvat (ne ovat kirjoittaja-puhujalle sama asia). Lisäksi juuri teologian opiskelijana ja opettajana saatan hairahtua ajattelemaan, että olen viisas ja muut tyhmiä. Saatan langeta ansaan ja kuvitella yksipuolisesti ja pinnallisesti, että pelkkä tietäminen suojaa kaaokselta. Mutta eihän tieto yksin pelasta, vaan se että laittaa opitut asiat käytäntöön, ja oman arjen todellakin pelastaa paremmin se, että kehittää omaa luonnettaan. Se on raastavaa. Ärsyttävää. Kivuliasta. Vaikeaa. Nöyryyttävääkin.


Minun tulee muistaa omat kipuni ja pimeyteni, joiden kanssa joudun aika ajoin kasvokkain. En saa unohtaa sitä niissä onnellisuuden vauhdikkaissa ja kevyissä intervalleissa, koska muuten kuvittelen olevani jotakin mitä en ole tai varomattomasti kuvittelen, etten enää lankea samoihin ansoihin kuin ennen. Ehkä en lankeakaan, ehkä olen kasvanut, mutta en saa kuvitella, että olisin jotenkin hirveän parempi kuin muut vain siksi, että olen esimerkiksi ehtinyt harjoitella ja harjoittaa jotakin hyvettä hieman kauemmin kuin joku toinen. En saa olla liian ankara muille. Lisäksi kun kohtaan omat kipuni ja pimeyteni, en ala peitellä niitä alitajuisesti vaarallisilla tavoilla tai syytellä ja velkoa epäterveesti toisilta sellaista, mitä olen itsekin velkaa. En silloin ruoki vahingollista kierrettä. 


Omien heikkouksien myöntäminen ei tokikaan tarkoita sitä, että kutistuisin pelkäksi maan matoseksi. Olen mato, juu, mutta saatan olla mato, jolla on myös kyljissään hienot värit, joka on nopea liikkeissään (ei matele) ja kädetkin alkaneet kasvaa. Senkin saa tunnustaa. Balanssi on tärkeää tässäkin: paradoksaalisesti me olemme paljon ja vähän. Realismi on tätä. Se tunnustaa puutteet ja vahvuudet. Kypsä kykenee kohtaamaan itsensä näissä väreissä, ei mustavalkoisesti vaan väreissä. Kypsä ei jää surkuttelemaan, olkia kohauttaen totea ”voi harmi kun asiat ovat tässä ja tuossa suhteessa kurjasti” tai — mikä pahinta — ala muuttamaan hyvyyden määritelmää siksi, ettei itse yllä siihen juuri nyt. Sen sijaan kypsä lähtee tekemään hitaasti noille harmittaville asioille jotakin mikäli vain suinkin pystyy. Oman elämän suhteen ihminen näköjään pystyy myös yllättävän paljon — myös me, jotka olemme valitettavan kivuliaasti viettäneet aikaa elämän rattaiden alla puristuksissa ja henkihieverissä. Elämä heittää tiellemme kaikenlaista myös ilman, että olemme itse tehneet vääryyksiä. Mutta siitäkin voi siis nousta, vaikka lähtökohta näyttäisi pahalta ja aika toivottomaltakin. 


Sitä kai muuten se Nietzsche sillä nykyaikana yökerhoissa laulettavalla lausahduksellaan tarkoitti: what doesn’t kill you makes you stronger. Tästä on tullut monien inspirational quote ja voimalaulu, joka kylläkin ottaa vähän eri merkityksiä riippuen kuka ja missä sitä lauletaan. (Sivuhuomio: hihittelen joskus kun kuvittelen mitä herra filosofi tuumaisi, kun näkisi että hänen lauseestaan on tehty jumputuslaulu, jonka tahtiin takamusta puolialastomana glittereissä heilutetaan baareissa.)


Pakko lisätä, nyt kun otin Nietzschen lausahduksen puheeksi, että what doesn’t kill you CAN make you stronger. Ei se välttämättä tee, mutta se voi tehdä. Koska kuten Haloo Helsinki laulaa: mikä ei tapa niin se todellakin hajottaa. Siinä on molemmat puolet eli se ei tapa ja se hajottaa, mutta se voi tehdä vahvemmaksi.


Se, mitä yökerhon lattialla värivalojen alla hoilottaessa ja renkuttaessa ei välttämättä tule ajatelleeksi on se, että vahvemmaksi tuleminen on vuosien työ ja se on vaikeaa. Se vaatii sitkeyttä, kestävyyttä, anteeksiantavaa luonnetta ettei katkeroidu, itsensä raakaa kohtaamista ja vaikeiden valintojen tekemistä. Koitan itse muistaa tämän vaikeuden ja haastavuuden siksi, että olisin tarpeeksi armollinen muita ja itseäni kohtaan sekä myös siksi, että en tarjoaisi laihaa lohtua eli valehtelisi kenellekään siitä mitä elämä on. Tätä muutosta kun ei saa tapahtumaan pelkästään laulamalla sanat ääneen, vaikka laulaminenkin voi toki olla hyödyllistä. On hyvä sanoa asiat ensin ääneen ikään kuin määritelläkseen visiota ja päämäärää. Se voi luoda myös toivoa. Tanssilattialla renkutuskaan ei välttämättä ole merkityksetöntä, koska se antaa terveen paussin elämän kauheuksista (myös salitreeni tekee saman), mutta pelkällä renkutuksella asiaa ei ole vielä hoidettu. Ei ensinkään. Todellista vahvistumista ja kasvamista ei ole myöskään näiden sanojen katkera sylkäisy: ”Do you hear me?!?! You tried to destroy me *%#**?!* but you know what, what doesn’t kill you makes you stronger and when I’ve finally become strong, I’m gonna kill YOU! —> ei hyvä. Tätäkin asennetta esiintyy, vaikkei nyt ehkä näin rajuna versiona.


No niin, eli olen siis tullut kaapista ulos ja kertonut, että minullakin on näitä inspirational quote -tauluja. Mielestäni ne ovat todellisia inspirational quotteja, eivät halpoja kopioita tai niitä, jotka kauppaavat näennäisesti halvalla näennäisesti hyvää. Näennäisesti halpa tulee lopulta kalliiksi ja näennäisesti hyvä johtaa lopulta pimeyteen. Minun tauluni motivoivat ja myös vihlaisevat ainakin itseäni, mutta ne tarjoavat jotakin kestävää ja niiden näyssä on sellaista, joka lopulta ylläpitää suurempaa, todellista onnea sellaisena kuin onnen nyt tässä maailmassa voi kokea kärsimyksen keskellä, toisin kuin nuo halvat versiot.


Näissä tauluissa tervettä on myös se, että ne eivät ole liian individualistisia, vaan ottavat realistisella tavalla huomioon yksilön yhteisössä. 


Sisustus voi olla varsin syvällistä puuhaa. Sanotaanko näin.


Mutta on varmaankin itsestään selvää, että pelkästään noiden taulujen seinällä pitäminen ei tee minusta hyvää ihmistä. Ne ovat kannustus ja muistutus asioista, jotka minun on laitettava käytäntöön. Muutenhan ne jäävät pelkiksi tauluiksi ja minä kaksinaamaiseksi, kenties aika omahyväiseksi ja surkuteltavaksi narriksi, joka kuvittelee, että pelkästään ripustelemalla tauluja omaan työhuoneeseen maailmasta tulee parempi paikka.

-Sara 


No Comments

Leave a comment