Tsunami tulee, oletko valmis?

Posted by | · · | Uncategorized | Kommentit pois päältä artikkelissa Tsunami tulee, oletko valmis?

Kello on 2.47 ja ulkona sataa. Tässä siis harjoitellaan tulevaa varten sekä ajan että sateenkin puolesta (en edelleenkään taida uskoa, että Vancouverissa muka sataisi kovasti enemmän kuin Suomessa). ”Aamulla” heräsin klo 12.30, eli en ollenkaan siihen aikaan kuin kunnon kansalaisen tulisi. Lisäksi annoin itselleni luvan löhötä koko päivän. Kyllä! Löhötä. Vaikka on kiire, on tekemistä naapureillekin asti, on siivottava, on töitä, on nähtävä tuttuja. Jotenkin olen alkanut handlata relaamisen ja syyllisyyden kuolettamisen taidon ja antanut itseni valua sohvatyynyjen väliin, koska väsymys on nukuttava pois, kiirettä ei tarvitse kasata lisää eikä elämä ole suoritus. Jeah!

 

Tässä relaillessa on alkanut asuntoasiatkin järjestyä ja päivä päivältä tämä koko paketti alkaa realisoitua entistä enemmän. Tänäänkin pestiin korkokenkien pohjia, imuroitiin yhtä matkalaukkua (siellä oli jostain syystä moskaa), järjesteltiin talvitakkeja ja huiveja jättilaukkuun, ja se kaikki kertoo siitä, että se on totta. Se on pian! Se on ihan, ihan pian! Pian me lennämme lentokoneella Atlantin yli, asumme Tyynenmeren rannalla, opiskelemme lähellä rantaviivaa…

 

Kuulostaa varmasti erittäin romanttiselta, unelmien täyttymiseltä ja yksinkertaisesti upealta. Ja niin se onkin! Kaikkea edellä mainittua se juuri on. Mutta tässä on yksi ”pieni” mutta: pelkään merta ja tsunameita. Atlantin yli lentäminenkin on aina nihkeää, mutta ei sentäs niin pelottavaa, että itken jo ennen kuin kone on ehtinyt nousta ilmaan (huh, onneksi ne fobia-ajat on sentään takana, se oli raskasta aikaa se). Toiset pelkäävät hämähäkkejä tai ampiaisia, joku oksentamista, mutta minä pelkään kaikkein eniten merta ja tsunameita.

 

Näissä lättymaisemissa on asusteltu melkein koko ikä <3

Näissä lättymaisemissa on asusteltu melkein koko ikä <3

 

Kun nyt siis muutamme, rohkeutta ei ole se, että muutan toiseen maahan, jossa kommunikoidaan toisella kielellä ja ei ymmärretä keksiä yhtä hyvää verkkopankkisysteemiä kuin Suomessa ja jossa käytetään edelleen shekkejä. Rohkeutta on ennen kaikkea se, kun tulen tänä syksynä nukkumaan siellä missä meriveden voi haistaa peiton alta, samoin istumaan luennoilla oppilaitoksessa, joka on sijoitettu saman peikon läheisyyteen. Minä, joka olen kaikki nämä vuodet valinnut matkakohteeni niin, että olen selvittänyt sijaitseeko kohde lähellä mannerlaattojen rajoja tai aluetta, joka osoittaisi aktiivista maanjäristystoimintaa tai onko kohde alueella, jonne potentiaaliset tsunamiaallot yltäisivät. Kuinka ironista, että kutsun pian siis kodikseni sellaista paikkaa, jota olen vältellyt. Tyynimeri. En ymmärrä, kuka keksi tuon nimen tuolle kyseiselle merelle. Pilaillakseenko?

 

Olen tietysti googlettanut jo talvella erilaisilla hakusanoilla siitä, miten todennäköisiä tsunamit ovat ja tilanne ei näytä onneksi uhkaavalta. Emergency pläänit ja emergency kit-ohjeet on kuitenkin käyty läpi ja minut tapaa varmaan ensimmäisellä viikolla kasaamassa tuota emergency kittiä eteiseen. Välillä hihittelen itselleni, koska tajuan olevani niin neuroottinen ja pöhkö, ja toisaalta samaan aikaan tässä on mukana myös pieni (tosi pieni) järjen hiven mukana, koska onhan niitä maanjäristyksiä tuolla ja kyllä siellä ollaan tietoisia tsunamin mahdollisuudesta.

 

Nyt on siis aika kohdata pelot big time! Viime vuosina olen tajunnut yhä enemmän mitä tarkoittaa se kevyt lausahdus ”älä anna pelkojen hallita elämääsi.” Nyt tajuan vielä paremmin. Puhun aika paljon pelkojen kohtaamisesta puhujakeikoilla ja tykkään vaahdota asiasta myös kavereilleni, ja jos joskus luulin, että pelot on jo kohdattu (koska niitä on meinaan kohdattu), niin nurkan takaa tulikin vielä tämä.

 

Pohjanmaalla ei vesistä tietoakaan

Pohjanmaalla ei vesistä tietoakaan

 

Joku tarkkanäköinen lukija on saattanut jo hoksata, että olen käyttänyt tätä pelkoani hienosti hyväksi esikoiskirjassani. Ei kannata kuitenkaan hämääntyä ja ajatella, että ”Haa! Kirja siis oli kuin olikin sinusta itsestäsi” (kuten useat ajattelevat). Yksikin oli hiljattain kysellyt, että miksi en kertonut esikoisteoksessani uskoontulostani… Noh, päähenkilön nimi on siinä kirjassa edelleen Liisi, ei Sara. Päätin kuitenkin antaa Liisille joitain omista peloistani, se kun oli suht herkullinen lisä tarinaan. Ja on meillä Liisin kanssa joitakin samanlaisia juttuja, koska jos itse on kamppaillut syömishäiriön kanssa, tulee sitä ammennettua omista kokemuksista tietysti myös omaan kirjaan. Tsunami-jutut olivat itselläni joskus aiemmin vähän kuin Liisillä: hallinnan tunteen katoaminen ja oman pienuuden tajuaminen pelottavat eniten, samoin pelottaa, että Jumala vain jättää ja antaa jotain pahaa tapahtua. Nämä olivat itselleni vuosia todellisia pelkoja ja joskus en saanut edes nukuttua, koska pelkäsin niin kovasti.

 

Luin joskus, kun joku oli kirjoittanut Mun on pakko -kirjasta ja sanonut, että kun kirja sai jumalakuvankin kuulostamaan niin negatiiviselta. Se oli moite. En ole koskaan kommentoinut asiaa, koska en ole tiennyt saako tuollaiseen kommentoida. Joskus sain ohjeen, että on noloa, jos kirjailija vastaa kritiikkiin, joten olen ollut hiljaa. Ehkä tässä kohtaa sanon kuitenkin sanasen. Jumalasuhde haluttiinkin kuvata kirjassa ahdistavasti. Ei siksi, että sen pitäisi olla ahdistavaa tai että haluan julistaa Jumalan olevan ahdistava, vaan koska niin moni kokee asiat niin, etenkin syömishäiriöiset. Minä vain näytin, en selitellyt. Jos olisin selitellyt, kirjasta olisi tullut toisenlainen.

 

Olen itsekin kokenut Jumalan jokseenkin niin kuin Liisi, samoin haastattelemani syömishäiriöiset ja monet ei-syömishäiriöiset. Meille monille on niin vaikea käsittää rakkautta ja armoa. Kuitenkin nyt, kun tsunamifoobikkona astelen lentokoneeseen mieheni ja matkatavaroitteni kanssa, en pelkää enää samoista syistä. En pelkää, että Jumala jättäisi tai rankaisisi, koska olen viimeisen 11 vuoden aikana sisäistänyt armon. Mutta teologinen ja (voiko näin sanoa) luonnontieteellinen käsitykseni muodostavat yhdessä sellaisen combon, jonka mukaan luonnonkatastrofeja voi tapahtua. Maanjäristyksiä tulee, koska maapallon systeemi toimii niin. Jumala ei lähetä tsunameita tai muita katastrofeja taivaasta. Maapallolla on paljon ns. luonnollisia juttuja, joita vain tapahtuu. Toki yliluonnollisia juttujakin tapahtuu ja toivon todella pääseväni osalliseksi myös niistä. Kuitenkin näiden näkemysten vuoksi en ole semmoinen ”mä viis veisaan mistään” -tyyppi. Asioita voi tapahtua ja niihin voi myös jollakin järkevällä tavalla yrittää varautua.

 

Tielle ken uskaltaa

Tielle ken uskaltaa

 

Tottahan tällä fobiallani on sen verran volyymia, että se joskus hieman häiritsee ja jotakin sanottavaa sillä on, kun ei ole vielä poistunut elämästäni. Se taitaa juontua varhaisista kokemuksistani veden kanssa. Isäni hukkui, kun olin pieni ja olin kuulemma itsekin hukkua ammeeseen pikkuisena. Lapuan uimamontuilla kuoli joka kesä paljon ihmisiä, ja koska pikku-Saralla oli vilkas mielikuvitus ja herkkyyttä, se sai monenlaisia muotoja pään sisällä jo varhain. Ja juu, kävimme siis hengailemassa ja uimassa juuri siellä, missä isäni hukkui. Samaan aikaan normaalia, epänormaalia ja karmivaa. Karmivaa se uiminen siellä usein olikin. Kun sitten Aasian tsunami iski, se lisäsi vettä myllyyn, ja kun traumat vielä alkoivat puhua eräässä akuutissa vaiheessa, paketti oli kasassa. Nyt puretaan paketin jotakin osaa, osa on jo purettu ja hoidettu. Kehollakin kun on muisti ja varhaiset kokemukset lapsuudessa vaikuttavat niin vahvasti, on tässä vielä kai tekemistä.

 

Mutta pelosta huolimatta olen innoissani! Kohta saan kutsua kodikseni sitä paikkaa, jota sanotaan maailman kauneimmaksi. Se on korkeita, lumisia vuoren huippuja, sinistä ja sinivihreää (ei pelkkää ruskeaa) vettä, pilvenpiirtäjiä, vihreitä metsiä, eri värisiä ihmisiä, ruuan tuoksua eri maista ja paljon hymyjä.

 

Rohkeutta, rohkeutta!

 

<3: Sara


No Comments

Comments are closed.