Tekiskö Juha Tapiot? – Essee

Posted by | · · | Uncategorized | Kommentit pois päältä artikkelissa Tekiskö Juha Tapiot? – Essee

Törmäsin netissä tällaiseen:  ”Uudestisyntymättömän nimikristityn Juha Tapion itsesäälilaulut ovat masentavia.” Näin kirjoittaa siis nimimerkki ”LAULUT.” Suomi24:n keskustelupalstalla (2007). Uudestisyntymätön, nimikristitty ja Juha Tapio. Tähän on pakko tarttua.

 

Muistan teininä saamani Dynamite-lehden kannen, jossa silloin keltatukkainen Juha Tapio oli aseteltu siihen hymyilemään. Dynamite on kristillinen nuortenlehti, joka on kai ajat sitten lopetettu. Seuraava muistikuva Juha Tapiosta on kappale Mitä silmät ei nää, jota kaverini hoilotti sänkynsä reunalla joitakin vuosia myöhemmin. Se, mitä noiden kahden muistikuvieni välillä oli tapahtunut, on seuraava: Tapion Juha lopetti gospel-hommat ja siirtyi sekulaareille musiikkimarkkinoille tekemään ei-niin-hengellistä musiikkia. Kaikki tietenkin tietävät, että laulajalla on kristillinen tausta, ja monet laulut viekoittelevat tulkitsemaan ne kristinuskosta käsin. No, tietävät tai ei, Juha Tapion ex-fanit (tai ”true-fanit”, jotka ovat siis niitä, jotka kuuntelevat laulajan tai bändin vanhaa tuotantoa, samoin kuten esimerkiksi Nightwishin true-fanit ovat niitä, jotka tykkäsit Yöntoivosta ennen Nemoa, wannabe-fanit taas innostuivat bändistä Nemon takia) suuttuivat ja alkoivat kriiseillä tämän muutoksen johdosta.

 

Mitä tapahtui gospelille? Missä selvä evankeliumin sanoma? Onko Juha enää uskossa? Mikä takinkääntäjä!

 

Kyseinen laulaja sanoo itse omassa elämäkerrassaan, että hänen kutsumuksensa on olla taiteilija (Heinimäki 2012, 94). Tässä on mielestäni ongelman ja ihmettelyn ydin, johon on syytä pysähtyä hetkeksi, tai vähän pidemmäksikin.

 

Lähde: mindbodyspiritualawareness.com

Lähde: mindbodyspiritualawareness.com

Taiteilija, mikä on taiteilija? Sanotaan nyt aluksi vain, että taitelija on se, joka taiteilee eli tekee taidetta. Ei mennä vielä siihen, mikä on taidetta (se on kamala kysymys, liian vaikea). Mikä on kristillistä (taidetta) lienee nyt se suuri kysymys, joka monien fanien mielenrauhaa järkyttää. Tai ei ehkä järkytä, ehkäpä tuo kysymys järkyttää vain minua, joka yritän ymmärtää tätä rauhattomuutta, joka johtuu Juha Tapion uramuutoksista.

 

Kristillinen taiteilija. Voi, mistä tätä lähtisikään käsittelemään. Lähdetään tästä: voiko kristillinen taiteilija olla kristitty, joka ei välttämättä tee tunnustavaa taidetta kristinuskosta, tarkoitan siis saarnaavaa tai evankelioivaa taidetta? Vai onko tällainen ennemminkin kristitty taiteilija? Omasta mielestäni kuvataiteilijoilla on tässä suhteessa enemmän vapauksia kuin esimerkiksi kirjailijoilla. Jos leimaan itseni kristilliseksi kirjailijaksi, olen sinetöinyt kohtaloni. Tieni käy vain teologiasta puhumisen kautta tavalla tai toisella. Kuvataiteilijat sen sijaan saavat paljon enemmän vapauksia, koska maalausten ei tarvitse aina esittää yhtään mitään. Pelkkään kukkoon tai karjalanpiirakkaan ollaan tai ei olla piilotettu kasa merkityksiä, joista tekijää ei voida laittaa vastuuseen. Tulkitse miten haluat. Siinä on Jumala tai siinä ei ole. Voit pyllistellä kaikkiin suuntiin.

 

Kirjailijan kohtalo on toinen. Haluan silti inttää. Mitä jos puhunkin koko ajan Jumalasta mainitsematta Jumalaa kertaakaan? Kun puhun rakkaudesta, oman maailmankatsomukseni mukaan en voi puhua siitä puhumatta samalla Jumalasta. Tai kun puhun onnellisuudesta, puhun aina tahtomattani myös siitä arvomaailmasta, joka nousee Jumalan ja kristinuskon piiristä, koska aito onnellisuus ei voi olla olemassa ilman Jumalaa ja se on aina yhteydessä Jumalan olemassaoloon. Näin totesi jo C. S. Lewis (1978, 54). Ilman Jumalaa ei ole mitään, ei edes kykyä ajatella tai tehdä taidetta tai kokea nautintoa. Koska ei ole ihmistä ilman Jumalaa. Ei ole asioita ilman häntä.

 

Vai onko tässä kaikessa kysymys sittenkin siitä, mikä ainakin herätyskristillisille liikkeille on lähes kaikkein tärkein olemassaolon syy ja toimintaa ohjaava tekijä: evankeliointi, saarnaaminen. Jos se puuttuu, kyse ei ole enää kristillisyydestä. Kyse on peittelystä, takinkääntämisestä, sekulaarisuudesta, joissakin tapauksissa jopa petturuudesta.

 

Lähde: munciesymphony.org

Lähde: munciesymphony.org

 

Mitä jos minä teen kirjailijana Juha Tapiot? Joku on sitä joskus ehdottanutkin. Jos kirjoitan kirjoja, joissa ei puhutakaan suoraan Jumalasta (ja huomautan, että tämä ei ole humoristinen vaan vakava kysymys monissa kristillisissä yhteisöissä, koska hyvät uutiset tulee kuuluttaa maan ääriin. Lisään vielä, että en kapinoi tätä perusajatusta vastaan). Kirjoitan niihin ainoastaan itseni, arvomaailmani, Jumalani, kaiken, mainitsematta sitä. Onkohan se huijausta? Tai petturuutta. Asioista pitää puhua niiden oikeilla nimillä, tämä minulle opetettiin jo lapsena. Mutta siis: jos tekisin Juha Tapiot, mitä se tarkalleen ottaen tarkoittaisi? Saisinko enää kirjoittaa mitä haluan?

 

Kuka edes on keksinyt sen valheen, että kirjailija saa kirjoittaa mitä haluaa? Se ei nimittäin ole totta. Jotta teksti olisi uskottava, sen on rajattava itseään. Maailma, joka tekstille on valittu, toimii tiettyjen lainalaisuuksien mukaan. Henkilöhahmot, jotta ne olisivat ehyitä ja uskottavia, toimivat itselleen tyypillisellä tavalla. Eli ne valinnat, joita alussa teet, rajoittavat kirjoittamistasi. Paljon.

 

Kun rajaan itseni kristilliseksi kirjailijaksi, mitä silloin rajaan? Aika paljon vapautta. Rajoittaako kristinusko minua? Uskoakseni ihmiset rajoittavat. Jumalan edessä minulla on lupa puhua ja kirjoittaa kaikesta. Ja vaikka kirjoituksissani keksin ja ”valehtelen”, puhun silti aina totta.

 

Juha Tapio oli Vain elämää -sarjassa pari vuotta sitten. Omana päivänään hän tarjosi keittiöväelle aamuskumpat ja iltapäivällä kylän lapsille mahdollisuuden pelata ja pitää hauskaa julkkisten kanssa. En tiedä mainitsiko Tapio kertaakaan Jumalaa, oliko kenties niin, että hän mainitsi, mutta sanat leikattiin suusta pois eivätkä ne päässeet television ruutuihin, mutta samapa se. Tapion Juha käyttäytyi sillä tavalla, että se sai ainakin minut pysähtymään ja miettimään. Mies, joka luopui saarnaavista ja suorasukaisista lyriikoistaan (tai niinhän me kuvittelemme, tosiasiassa JT:n lyriikat ja musiikki huutaa sanomaa ja tunteita, jotka saavat ihmiset ajattelemaan Jumalaa) on nyt televisiossa ja tekee juuri sitä, mitä jokaisen kristityn pitäisi tehdä. Rakastaa ja käyttäytyä fiksusti.

 

Ei ne sanat vaan ne teot. Niin, Juha Tapio. Siinä vasta miesten mies.

 

Ja nyt ajatukseni lipuivatkin takaisin oikeuksiini. Onko sopimus nyt siis se, että jos allekirjoitan tämän kristillisen taiteilijan sopimuksen, on tieni tosiaan käyvä saarnaporttien läpi temppelin esipihalta aina kaikkeinpyhimpään asti? Eikä paluuta ole kuin luopumuksen kautta? Ja tottako on, että tämä pyhä temppeli on se ainoa areena, jolla voi taistella kristittynä, itselleen ja Jumalalleen uskollisena?

 

On totta, että jokainen uskovainen haluaa kaikkien pelastuvan. Hulluhan sellainen olisi, joka ei samaa hyvää kohtaloa haluaisi toisellekin. Jos muutos on todellinen, sellaista vihaa kuin välinpitämättömyys tässä vakaumuksessa ei tunneta. Ja pidetään nyt erillään tuputtaminen ja painostus. Kyse ei ole siitä. Mutta kun uskova kerran haluaa muidenkin pelastuvan, eikö ole oikein pitää asiaa esillä sopivalla ja sopimattomalla hetkellä?

 

No, ongelma ei kyllä ole sopivat tai sopimattomat hetket. Ongelma on se, että mihin tämä hengellisyys ja kristillisyys rajataan. Jos usko (johon sanat kristillisyys ja hengellisyys ovat jollakin tavalla syvästi kietoutuneet) on se perustavanlaatuinen asia, joka vaikuttaa kaikkeen, elämiseen, hengittämiseen, näkemiseen ja kuulemiseen, eikö kirjoittaminen mistä asiasta tahansa olisi juuri tätä kristillisyyden hengittämistä ja levittämistä ympäriinsä? Taide ja luovuus ovat Jumalan luomia asioita, koska ilman Jumalaa ei ole mitään. Jumalan kädenjälki on kaikessa. Huomaan kuitenkin tässä samalla ajatellessani, että on olemassa saatananpalvontaa ja taidetta, joka liittyy tähän omasta näkökulmastani kielteiseen ilmiöön. Hyviä, Jumalan luomia asioita voidaan siis käyttää miten halutaan, myös häpäisemiseen ja pahuuden palvomiseen.

 

Mutta edelleen kysyn, että mihin ja miten tämä raja vedetään. Onko kaikki ei-saarnaava automaattisesti maallista? Ei-hengellistä? Petollista turhuutta? Sekularisaatio ja kaikenlaisten pahojen ismien lammikko?

 

Lähde: drkenhudson.com/

Lähde: drkenhudson.com

 

Mitä on taide? Nostetaan kissa pöydälle nyt vaan, koska tuossahan tuo kysymys kiertää kuin kiljuva jalopeura. Voiko, saako vai pitääkö taiteen olla julistavaa tai valistavaa? Taidetta tekevät ihmiset, ja nykyään on vallalla teoriat siitä kuinka ihminen on psykofyysinen kokonaisuus. Holistisuus, holistisuus, älkää unohtako holistisuutta. Kuinka sitten on mahdollista, että joku kieltää taidetta olemasta julistavaa? Olet mitä uskot. Teet mitä uskot. Eikä tätä voida ohittaa taiteessakaan. Maalaat — sinä maalaat — sinun maailmasi sinussa maalaa, sinun tunteesi, aurinkosi, puusi tai miltä maailma pääsi sisällä näyttääkään, se maalaa sinussa. Tai kirjoittaa, tanssii, soittaa. Ja tälle maailmalle on ehkä annettu nimi. Vai onko sittenkään?

 

Jotkut kuulemma aistivat ihmisistä ja näiden tuotoksista sen, mistä lähteestä (tai ”hengestä”) ne kumpuavat. Taivaasta, helvetistä vai aivoista. En tiedä uskonko tuollaiseen yliluonnolliseen ihmishenkien kommunikointiin, tai henkien siirtämiseen paperille tai tietokoneelle. Toki kaikki on mahdollista, enkä väitä olevani Jumala, joka tietää kaiken. Voi olla, että olen väärässä ja suotakoon minulle se mahdollisuus. Maailman maalaamisella tarkoitan kuitenkin jotakin muuta kuin henkien kommunikointia. Tarkoitan ennemminkin sitä, että siirrämme kuvin, liikkein ja kirjaimin sitä, mitä sisällämme on. Ajatuksia, tunnetiloja, kokemuksia ja kaikkea sellaista mitä ei voida nimetä. Asioita, jotka ovat ja joille meillä ei ole käsitteitä, sellaisia, joita ehkä kukaan inhimillinen olento ei osaa nimetä. Ne koetaan. Kokemuksille ei ehkä osata antaa nimeä, mutta ne osataan — ainakin joskus — paikantaa ja taiteeseen vangittuna ne saattavat saada jotakin liikahtamaan meidän sisällämme.

 

Kuulin joskus lukiossa, että kieltä tarvitaan, jotta asioita voidaan käsittää. Kieli on ajatusten tukena, samoin ajatus kielen. Mutta olisiko kuitenkin niin, että on asioita, joille ei ole nimeä, asioita, joita me ihsmisolennot, luodut, emme edes täysin tunnista ainakaan rationaalisesti? Me vain liikumme niissä, niiden lähellä, mutta ne ovat käsityskykymme yläpuolella.

 

Ja lopulta kaikki tietenkin palaa Jumalaan. Ja luomiseen. Alkuperään, alkuun. Se on taidetta. Ihminen, syntymä, kaiken alkaminen, suunnitelma ihmiskunnalle ja maailmalle, ruumis, ajattelun mahdollisuus, sielu (inhoan sitä sanaa, koska se on niin abstrakti, mutta kyseisen sanan abstraktiuskin on todiste Jumalan olemassaolosta: sitä ei voi inhimillisillä aivoilla tajuta, vangita, luoda eikä selittää). Jumala otti pensselin käteensä ja alkoi maalata. Kaivoi kynän ja paperia, alkoi kirjoittaa. Tanssi koko ihmiskunnan tulevaisuuden, tanssi armon, rakkauden ja pelastushistorian, joka sisältää Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen (nerokas suunnitelma). Lauloi ihmiseen elämän itsestään niin, että sama taiteen tekemisen ja luomisen halu tarttui kaksin käsin kiinni ihmistä hartioista, ei päästänyt eikä päästä tätä. Huutaa ravistelullaan sitä, että ihminen todella on Jumalasta lähtöisin ja luojansa kuvan kaltainen. Taiteilija.

 

Juha Tapion kutsumus on siis olla taiteilija. Tässä vaiheessa olen hengästynyt ja minun on sulateltava mitä tuo kaikki tarkoittaa. Kutsumus olla taiteilija. Tunnistan tuon saman itsessäni. Ja se mykistää. Sanat harvenevat, sormeni lepäävät näppäimistön päällä rentoina ja ne haluavat kirjoittaa, mutta koko ruumini on hämmästyksen vallassa. Kunnioituksen vallassa. Taide, taiteilija. Se onkin hengellinen, taivaallinen kutsu. Se on sellaista, mikä valloittaa, ottaa valtaansa. Olen aina ajatellut, että luodessani tekstejä olen pikkujumala. Mutta onko sittenkin niin, että minussa asuu jotakin jumalallista, joka ei ole itsestäni lähtöisin, vaan Jumala on laittanut sen minuun: luovuuden. Ja tuo luovuus kuiskii minulle niin kauan, että otan sitä kädestä kiinni ja annan sen viedä minut valssia villimpään tanssiin, ja annan sen pyörittää minua tanssilattian päästä toiseen, annan itseni nauraa ja hiljentyä sen käsivarsilla. Annan itseni kokea olevani jonkun käsivarsilla.

 

Lähde: quotesnsmiles.com

Lähde: quotesnsmiles.com

 

Tuomas Akvinolaisen mukaan Jumala on täydellistä olevaisuutta (minä olen) ja siksi täydellisen kaunis (Vuorinen, 1993, 112). Kauneus on vaikea ja iso asia, jota ihminen ei voi selittää. Kauneutta ei voida selittää toteamalla, että ”se on katsojan silmissä”. Se, että on jonkun silmissä kaunis, ei nimittäin vielä kerro mitään kauneuden alkuperästä, siitä, miksi kauneus on edes olemassa. Tärkeää ei ole se, mitä joku pitää kauniina, vaan se, miten kauneutta voi olla olemassa. Ja tämä liittyy taiteeseen, koska joku on joskus keksinyt, että taide ja kauneus kuuluvat yhteen . Huomaa, että kukaan ei ole sanonut kauneuden olevan miellyttävää tai suloista. Taidekokemus voi olla värisyttävä, elämänmullistava kokemus, mutta se voi olla samalla hirveä tai pelottavakin. Ja se voi olla samalla kaunis, koska kauneus on lopulta enemmän kuin suloiset silmät tai oikealla värillä värjätty tukka. Kauneus on sellaista, mikä pysäyttää ja vaikuttaa. Siskoni rakastaa rumankomeita miehiä. Kaunis ja ruma, ne eivät ole siis arjessakaan kaukana toisistaan.

 

Ruma voi olla kaunista ja kaunis rumaa, usein näin onkin. Ehkä todellinen rumuus on kuitenkin sellaista pahuutta, jota ihminen pelkää ja josta hän kärsii koko sielullaan (taas tuo kauhea sana). Se on jumalatonta, sellaista, jossa Jumalaa ei ole. Ei vähääkään. Ja silloin siinä ei ole ripaustakaan kauneutta, koska kauneuden lähde on Jumala, Jumala on luonut sen. Kaunis, joka voi inhimillisesti näyttää rumalta, on siis kauneuden piirissä niin kauan, kun se ei ole jumalatonta. Me emme siis ole edes koskaan nähneet todellista tai täydellistä rumuutta — vain varjoja — koska todellinen rumuus paljastetaan vasta helvetissä, siellähän Jumalan läsnäolo puuttuu kokonaan.

 

Taide on se, joka pyrkii yhtymään olemassaolevan kauneuden kanssa. Siksi taide ja kauneus ehkä kuuluvat yhteen. Ne hapuilevat toisiaan kuin juuri rakastuneet tai eroon joutuneet rakastavaiset. Taiteilija liittää niiden kädet yhteen kerta toisensa jälkeen.

 

Taiteilijan kutsumus on suuri tehtävä. Siinä ollaan lähellä Jumalaa, vaikka Jumalasta ei puhuttaisikaan. Sen vuoksi kukaan ei tee koskaan Juha Tapioita. Sellaista asiaa ei todellisuudessa ole olemassa. Se on vain ihmisten yhdenlainen yritys rajata taide heidän omalla tavallaan, koska he eivät ymmärrä mitä taide on. Taide on suorastaan jumalanpalvelusta. Itse olen kaikkein mieluiten vain kirjailija tai taiteilija. Lukijat saavat itse pohtia sitä vaikeaa karsinoimista, jonka joku on keksinyt ajattelunsa helpottamiseksi, tai joka on syntynyt siitä, että olemme vieraantuneet omasta alkuperästämme.

 

Lähteet:

Lewis, C. S. 1978. Tätä on kristinusko. Helsinki: Kirjaneliö.

Heinimäki, J. 2012. Ohikiitävää. Juha Tapion tie. Helsinki: Kaiku Books.

Suomi24 viestiketju ”Mitä pidät uskovaisen Juha Tapion musiikista”. 8.4.2007. Viitattu 8.12.2014 http://keskustelu.suomi24.fi/node/4266902

Vuorinen, J. 1993. Estetiikan klassikoita. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.


No Comments

Comments are closed.