Nimeä minut uudelleen — synnytyspoltot, hautaaminen ja kuolleista herääminen

Posted by | · | Uncategorized | Kommentit pois päältä artikkelissa Nimeä minut uudelleen — synnytyspoltot, hautaaminen ja kuolleista herääminen

Lupailin viime kirjoituksessa, että paljastan asioita uusimman kirjani syntyprosessista. Kirja ei ole vielä ilmestynyt, vaan se näkee Suomen kuutamon ja lumisateen ensimmäisen kerran 31.1. Teos on nimeltään ”Nimeä minut uudelleen” ja aihe on tiivistettynä yhdellä sanalla: insesti. Tai seksuaalinen hyväksikäyttö, kumpaa sanaa haluaakaan käyttää. Teemoja kirjasta löytyy rutkasti, mutta parempi, etten paljasta tässä vaiheessa liikaa.

 

IMG_2031

Kirjan piti ilmestyä eri nimen ja ulkoasun kanssa jo pari vuotta sitten. Se oli ennakkotilattavissa, ja edelleen se kummittelee joidenkin nettikauppojen sivuilla, vaikka sitä ei sellaisena koskaan tullutkaan. Kustantamo siis päätti joitakin kuukausia ennen kirjan ilmestymistä, että sopimus puretaan, vaikka kirja oli painovalmis. Tämä on asia, joka on herättänyt uteliaisuutta siitä asti, kun kirja poistui myynnistä ja kun lokakuu 2012 koitti ja kirjaa ei näkynyt.

En oikein edes tiedä mistä tätä asiaa lähtisi purkamaan. Tällaisista asioista ei ole helppo puhua muutamasta syystä. Ensinnäkin sitä tulee pelänneeksi, että kertooko liikaa, onko jotakin, mitä ei saisi sanoa, onko näissä asioissa vaitiolovelvollisuus. Lisäksi (ja ennenkaikkea) jos kokemus on tuore, asia on vaikea, koska suututtaa, turhauttaa, masentaa, itkettää, pelottaa ja hävettää.

Nimeä minut uudelleen oli jo kirjoittamisen kannalta raskas reissu kuljettavaksi. Eläydyn kirjoittamiseen, lukemiseen ja elokuviin niin vahvasti, että kestää päiviä päästä irti siitä tunnetilasta, jonka teos minuun luo. Tämän takia joudun joskus olla aika tarkka milloin katson ahdistavia elokuvia. Kun aloitan kirjasarjan, luen koko sarjan samantien, ja joskus en meinaa päästä kirjan maailmasta millään irti. Sama käy kun kirjoitan, mutta vielä suuremmalla voluumilla: kun käsikirjoitus on vielä kesken, elän luomassa maailmassani koulussa, töissä, kaupassa, autossa, kylässä. Aivoissa raksuttaa jatkuvasti, ja kuljetan mukanani paperia ja kynää, jotta voin kirjoittaa ylös kaikki ideat. Siis jos poistun kotoa. Yleensä, kun kirjoitan romaanin ensimmäistä versiota, en poistu juurikaan kotoa. Usein en muista syödäkään ja saatan kirjoittaan 6-9 tunnin päiviä.

Käveleminen tämän romaanin päähenkilön kengissä ei ollut mitään kovin kevyttä valssia. Tunnetiloista oli vaikea päästä irti tarinaa luodessa ja vielä viimeisiä muokkauksiakin tehdessä. Kun kirja meni viime joulukuussa painoon, se oli helpottavaa. Prosessi antoi paljon, ja ei liene vaikea arvata, että se on juuri se, mitä rakastan (tunne luomisesta, hallitsemisesta, omasta kädenjäljestä, ja tietysti julkaisemisen jälkeen se vastaanotto), mutta se oli myös raskas.

Takaisin julkaisemiseen. Silloinen kustantamoni on kristillinen kustantamo. Kristillisissä piireissä on jostakin syystä aika vaikea puhua mm. seksuaalisuudesta, seksistä, hyväksikäytöstä ja raiskauksesta. Tai kyllä näistä voi puhua, ongelma ei ole siinä. Ongelma on siinä, miten niistä voi puhua. Ja luullakseni tämä tuli romaanini kanssa ongelmaksi. Seksuaalisesta hyväksikäytöstä on kirjoitettu kirjoja myös kristillisellä puolella, mutta yleensä kirjat ovat sellaisia, joissa asioita muistellaan jälkikäteen tai joissa mainitaan suhteellisen nopeasti, että ”mua käytettiin hyväksi ja sitten musta tuli tällainen”. Asioita ei kuvata kovinkaan tarkasti. Olen aina hieman pettynyt sellaisten kirjojen lukemisen jälkeen, joissa ei näytetä asioita. Itse odotan lukukokemukselta sitä, että minut viedään kirjan maailmaan katsomaan, kuuntelemaan, koskettamaan, haistamaan ja maistamaan. Sellaisen kirjan halusin siis itsekin kirjoittaa tästä todella tärkeästä aiheesta.

Töissä ;)

Töissä 😉

Lyhyesti sanottuna ongelma kirjani kanssa taisi olla se, että ei oltu varmoja miten siihen, miten kirja oli kirjoitettu, suhtauduttaisiin. Aihe oli tabu, mutta se olisi mennyt varmasti kaikenlaisen yleisön puolesta läpi, jos olisin kirjoittanut sen jollakin muulla tavalla. Kerran jos toisenkin minulle on ehdotettu, jos kirjoittaisin sielunhoitokirjoja, tai elämäkertakirjoja, tai elämäkerrallisia ”10 tarinaa isistä/äideistä/siskoista” -kirjoja. Mutta aina kieltäydyn. (Viimeksi minua pyydettiin kirjoittamaan jonkun elämäkerta muutama viikko sitten. Se on semmoinen tämän ajan hitti. Eli jos siellä ruudulla joku pohtii, josko kirjoittaisin sinun elämäkertasi, niin ei. 😉 )

Julkaisemisen osalta pohdittiin suuttuisiko joku. Mustamaalaisiko joku minua ja kustantamoa? Itse en tällaisia kysymyksiä kysellyt. Itseasiassa ne olivat minulle vieraita ja oudoksuin niitä. Miksi joku suuttuisi, koska tarinahan on fiktiota? Ja en kuvaile kenenkään sukupuolielimiä tai puhu rumia kirjassa. Aihe on vakava ja raskas, mutta ihmiset tarvitsevat tällaisia kirjoja. Jonkun ihmisen elämä on tällaista, pahempaakin.

Raamatussa on tosi raakoja kohtia, joten omasta mielestäni on hassua sanoa, että joku olisi kristillisellä puolella sinänsä tabu. Raamatussa on tabuja joka lähtöön. Olisi siis loogista, että tabuista puhutaan, etenkin sellaisista, jotka liittyvät suureen osaan kristillisten yhteisöjen ihmisistä. Yritin kirjaani muihinkin kristillisiin ja ei-kristillisiin kustantamoihin, ja eräässä kustantamossa todettiin, että kirja on ehkä liian marginaalinen.

Ehkä elän tosiaan jossakin toisessa maailmassa tai sosiaaliluokassa kuin osa ihmisistä, koska seksuaalinen hyväksikäyttö ja raiskaukset ovat mielestäni liian yleisiä. Tapaan paljon ihmisiä, joille tämä on totta, enkä sanoisi, että se johtuu siitä, että olen hommissa seurakunnassa. Tapasin tällaisia ihmisiä jo ennen kuin kävin seurakunnassa.

Koko kirjan työstöprosessin aikana minua pyydettiin jatkuvasti tekemään muokkauksia pehmeämpään suuntaan. Jos on yhtään taipumusta miellyttää ihmisiä, sitä tulee suostuttua liikaa kaikkeen. Mutta lopulta minullakin alkoi rajat paukkua. Kirjan kohtalo oli vaakalaudalla jo ennen kuin sopimus lopulta purettiin, ja sitä mietittiin joka kantilta, kokoustettiin, mietittiin taas. Päätös ei tainnut olla helppo kustantamollekaan. Kun kustannussopimus purettiin, tunne oli epätodellinen. En tuntenut ensin mitään. Sitten tunsin kiukkua ja surua. Tietenkin koin, että en ole tarpeeksi hyvä, mutta samaan aikaan olin vihainen siitä, että tiesin tällaiselle kirjalle olevan tilausta. Ihmiset kyselivät ja odottivat kirjaa, ja oli raskasta vastailla ja selittää, että kirjaa ei nyt tulekaan. Ja se, kun lähettelin käsikirjoitusta muihin kustantamoihin, oli rankkaa. Käsikirjoituksen lähettäminen on aina rankkaa, koska kirjoittaminen on jo sinänsä tosi henkilökohtaista. Omien tekstien näyttäminen toisille voi olla joillekin lähes mahdotonta juuri siksi. Kun lähettää kustantamoon kässärin, tottakai sitä toivoo koko sydämellään, että se hyväksyttäisiin kustannusohjelmaan. Uskaltaminen on vaikeinta. Koska jos uskaltaa lähettää, se tarkoittaa, että voi joutua pettymään. Ja pettyminen — ei varmaankaan tarvitse kuvailla miltä se tuntuu.

En ollut valmis uskaltamaan ja pettymään. Lähetin kässärin vain yhteen kustantamoon, tein yhden tilaustyönovellin erääseen lehteen ja sitten en tainnut kirjoittaa lähes vuoteen mitään kaunokirjallista. Vuoden jälkeen kaivoin kässärin esiin, luin ja tein siihen muokkauksia, uskaltauduin ja lähetin käsikirjoituksen joihinkin kustantamoihin, mutta tuloksetta. Sitten jossakin vaiheessa viime vuonna eräs muu kustantamo kiinnostui kässäristä, pyysi lähettämään sen, mutta lopulta ei halunnutkaan sitä.

Tässä vaiheessa mietin vakavasti, että unohtaisin koko roskan. Kovin montaa kustantamoa, joka voisi kustantaa tällaisen kirjan, jossa Jumalakin on jonkinlaisessa roolissa, ei ole. Tai siltä ainakin tuntuu. Olin vahvasti sitä mieltä, että minulle ei ole tilaa missään. Ei kristillisellä eikä ei-kristillisellä puolella. Toiselle olen liian raju, toiselle liian uskovainen. Lopulta viime syksynä lähetin käsikirjoituksen vielä yhdelle kustantamolle, tarjosin vaihtoehdoksi palvelukustannesopimusta ja päätin, että tämä on viimeinen yritys. Tämän jälkeen romaani lentää roskikseen ja unohdan sen. Unohdan myös koko kristillisen kirjallisuuskentän.

Kustantamo halusi kirjan ja lopulta kaikki tapahtui todella nopeasti. Nimittäin lokakuussa Kharis (kustantamo) ilmoitti, että se haluaisi tehdä yhteistyötä, ja nyt tammikuussa kirja tulee ulos. Lopulta siis löytyi kristillinen kustantamo, vieläpä oman herätysliikkeen kustantamo, joka halusi kirjan. Ja Kharis on osoittanut todella suurta luottamusta minua kohtaan, koska olen saanut tehdä aika isoja päätöksiä mitä kirjan sisältöön, ulkoasuun ja muuhun vastaavaan tulee.

Nimeä minut uudelleen ETUKANSI

Kuten jotkut teistä ovat jo osanneet päätellä, olen kaikki-tai-ei-mitään-ihminen. Suhtaudun asioihin intohimoisesti ja monet asiat ovat ”elämää suurempia”. Niin onni kuin onnettomuus. Niin kirjoittaminenkin. Voisin analysoida paljonkin sitä, mitä hyvää tämä kaikki inhottavuus lopulta kuitenkin teki minulle sekä kirjoittajana että ihmisenä, ja mitä kaikkea hyvää se teki kirjalle. Mutta olen kirjoittanut jo niin pitkän tekstin, että taidan vain listata lyhyesti muutaman asian:

– Löysin oman äänen ja tyylin. Kun olin kokenut, että minut oli hylätty ja että minulle ei ole tilaa missään, koin, että on aivan sama mitä ja miten kirjoitan. Sitä kautta tyylini on muokkautunut sellaiseksi, mitä se on nyt. Nimeä minut uudelleen on todella lähellä nykyistä tyyliäni, mutta ehkä siihen on silti tullut sen kirjoittamisen jälkeen ripaus jotakin sellaista, mitä en osaa pukea sanoiksi. Lukemalla tulevia kirjoja selviää 😉

– Kärsivällisyys kasvoi.

– Tajusin mitä itse haluan. Esikoisromaanin kanssa annoin vaikka mitä periksi ihan vain siksi, että halusin sen julkaistuksi ja jälkikäteen on kaduttanut. Nyt tiedän, missä omat rajani menevät ja että saan, ja pitääkin, pitää niistä kiinni.

– Kirjan sisältö, nimi, imago ja muu on nyt enemmän Sara Saarelaa, ja voin olla tyytyväinen (niin tyytyväinen kuin perfektionisti voi olla).

Paljon muutakin voisi sanoa, mutta tekstistä tuli jo nyt aika pitkä, ja tiedän, että monet eivät jaksa lukea pitkiä tekstejä koneelta tai puhelimelta. Joten jatkan myöhemmin joistakin yllämainituista asioista. Lopuksi sanon vielä sen, että en edelleenkään ole samaa mieltä kustantamon päätöksestä purkaa sopimus, vaikka se taisi pelastaa minut myöhemmältä katumiselta. Olin katkera, en ole enää. Vaikka jotakin asiaa pitää vääränä ja ei-niin-hienona ratkaisuna, voi asian kanssa olla silti sujut. Tämä teksti saattoi kuulostaa paikoin jopa vihaiselta, mutta en ole enää vihainen, halusin vain kuvata, miltä tällaiset asiat kirjailijasta voivat tuntua ja millainen prosessi kirja voi joskus olla. Jääköön tästä prosessista mieleen kuitenkin se, että nyt olen tyytyväinen ja onnellinen. 🙂

<3: Sara


No Comments

Comments are closed.