Suomella ei ole rahaa auttaa ihmisiä

Posted by | | Uncategorized | Kommentit pois päältä artikkelissa Suomella ei ole rahaa auttaa ihmisiä

Kykenen myöntämään, että en ymmärrä politiikasta paljoakaan, tai ainakaan niin paljon kuin haluaisin. Koko teini-ikäni kului siihen, että yritin ainoastaan jotenkin selvitä jokaisesta päivästä ja minulla ei ollut minkäänlaisia voimavaroja kiinnostua mistään. Lukiossa uskoontuloni jälkeen sain voimia ajatella. Aloin ajatella monia asioita: mitä teen huomenna, mitä teen ensi vuonna, mitä minusta tulee isona. Aloin myös opiskella. Jouduin opiskella kotona ruotsin ja englannin alkeita, kun vaatimukset olivat koulun puolella jo paljon korkeammalla. Kaikkien vuosien aikana äidinkieli oli ainoa, joka oli kiinnostanut eikä siinä tarvinut hikoilla yhtä paljon. Lukion jälkeen olen toki yrittänyt sivistää itseäni hurjaa vauhtia, mutta ihminen ei ole kone, eikä kaikkea voi ymmärtää.

 

Ymmärrän kuitenkin sen, että tänään Suomessa on järkyttävä määrä ihmisiä, jotka tarvitsevat apua mutta eivät saa. En tarkoita rahaa, vaan tarkoitan apua siihen, että he ovat masentuneita, itsetuhoisia, elämänhalun menettäneitä, syömishäiriöisiä tai heillä on muita ongelmia mielenterveyden kanssa. Talous on tiukassa ja sosiaali- ja terveysalallakin nipistetään sieltä mistä voidaan.

 

Lähde: Googlen kuvahaku

Lähde: Googlen kuvahaku

 

En ota näitä asioita esille siksi, että minulla olisi niihin joku taloudellinen ratkaisu. Haluan silti pitää niiden ihmisten ja perheiden ääntä esillä, joille esimerkiksi kirjani on kirjoitettu. Tänä kesänä minut on yllättänyt se, miten moni on rohjennut ottaa yhteyttä kirjojeni aiheiden tiimoilta. Mutta oikeastaan enemmän kuin tämä minut on yllättänyt se, kuinka moni ihminen kokee, että ei saa apua. Se ei ole ollut vain 90-luvun ongelma, että ihmisille kirjoitetaan resepti ja laitetaan kävelemään apteekin tiskille ilman että esim. tarjotaan terapiaa, vaan se on tämän päivän ongelma yhtälailla. En edes tiedä mitä sanoisin tähän. Mikään sana ei saa kuvattua sitä, miten surulliseksi tämä tilanne minut saa.

 

Kun Nimeä minut uudelleen -kirjan julkaisu lähestyi, valmistin itseäni julkisuutta varten. Mietin paljon sitä, miksi kirjoitin tämän kirjan. Mitä uutta tämä tarjoaa tähän keskusteluun hyväksikäytöstä? Mitä minä muka voisin vielä tarjota tälle ajalle, jossa mikään asia ei tunnu olevan enää tabu? Kun annoin haastattelun äitini kanssa Eeva-lehdelle, mietin, että toisaalta on monia hyväksikäytettyjä, jotka ovat antaneet haastattelunsa ennen minua ja siten he ovat jo purkaneet tätä hiljaisuutta aiheen ympäriltä. Tarvitseeko tästä vielä puhua?

 

Kyllä. Kyllä tarvitsee. Tuntuu, että aikaisemmin en ymmärtänyt kunnolla, että vaikka minä olen puhunut tästä aiheesta paljon ja vaikka niissä piireissä, joissa minä liikun, ollaan suhteellisen avoimia, tämä ei tarkoita, että kaikkialla ollaan. Tämä kesä on osoittanut sen, että puhuminen tästä asiasta ei ole vieläkään turhaa. Seksuaalinen hyväksikäyttö ja raiskaus eivät tule koskaan olemaan sellaisia asioita, että niistä voidaan puhua heti samalla tavalla kuin niistä voidaan puhua silloin, kun eheytyminen tai parantuminen on jo tapahtunut. (Tietenkään.) Suomessa elää tällä hetkellä liian paljon perheitä, joille häpeän kanssa eläminen on jokapäiväinen taakka ja joille tämä asia on ehdottomasti sellainen, josta ei ole helppo puhua. Ei tänään eikä vielä huomennakaan. Kun häpeä astuu ihmisen elämään, se levittää myrkkyään kaikkialle. Se on tapa katsoa itseä, ihminen näkee itsensä vain sen kautta. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ihminen ei ajattele olevansa hyvä, arvokas ja rakastettu millään tavalla. Hän ennemmin naamioi tai piilottaa itsensä, koska hänen on hävettävä. On oltava hiljaa, koska puhuminen paljastaa liikaa. On olemassa myös sellainen ilmiö, joka sanoo, että koska raiskauksista ja hyväksikäytöistä on alettu puhua, nyt ”nämä tytöt vain keksivät että heitäkin on käytetty hyväksi, kun on huomattu että siitä saa niin hyvät rahat oikeudessa”. Uskokaa tai älkää, olen kuullut tällaisia kommentteja. 🙁

 

Mitä enemmän tästä aiheesta puhutaan, sitä enemmän ihmiset uskaltavat kertoa kivustaan. Ikävä kyllä me emme ole vieläkään siinä pisteessä, että edes viranomaistaholla (poliisi) näihin asioihin puututtaisiin tarpeeksi. Ja on olemassa sellaisiakin haavoitettuja ihmisiä, joilla ei ole tarpeeksi näyttöä ja myös heitä, joiden kohdalla rikokset ovat vanhentuneita. Kipu ei vanhene koskaan, eikä se, että näyttöä ei ole tarpeeksi, tarkoita, etteikö olisi oikeutta tuntea kipua.

 

Jokainen hyväksikäytetty tai raiskattu tarvitsee sekä terapiaa että vertaistukea. Olen huomannut, että erityisesti vertaistuki on sellainen, jota kaivataan kipeästi. Jopa tänä someaikakautena, kun kaikki on julkista ja ihmiset tuntuvat viihtyvän netissä enemmän kuin (oikeissa) sosiaalisissa tilanteissa, ihmiset kokevat olevansa yksin ongelmiensa kanssa. Häpeä on kokemuksena sellainen, että sitä uskoo olevansa aivan yksin. Ja moniongelmainen, traumojen kanssa kamppaileva ihminen on sellainen, joka kokee olevansa jatkuvasti väärinymmärretty ja sitä kautta monesti myös päätyy joko eristämään itsensä tai ajautuu yksinäisyyteen. Jokainen näiden traumojen kanssa kamppaileva ihminen tarvitsee jonkun sellaisen, joka kykenee uskomaan heihin silloinkin, kun uskottavaa ei välttämättä olisi. Ja jokainen tarvitsee rakkautta, vaikka aluksi tuntuisi siltä, että hän, jota yritetään rakastaa, torjuisi sen.

 

Lähde: Googlehaku

Lähde: Googlen kuvahaku

 

<3: Sara


No Comments

Comments are closed.