Sinä olet keho

Posted by | · | Uncategorized | Kommentit pois päältä artikkelissa Sinä olet keho

Kirjoitin Hyvä Sanoman tämän kuukauden numeroon kolumnin kehosta otsikolla ”Sielu ja ruumis.” Ajattelin ottaa tämän aiheen esille myös täällä blogissa, koska se on tärkeä, se on ollut mielessäni pitkään ja koska blogissa voin puida asiaa hieman pidempään kuin lyhyessä kolumnissa. Kolumnin nosto oli: ”Monikaan meistä ei taida tietää, mitä kehollaan tekisi.” Olkoon se myös johdatus tähän tekstiin. Koska moni meistä ei tosiaankaan tiedä.

 

Sallittakoon, että lainaan tässäkin tekstissä Cherith Fee Nordlingilta kuulemaani tarinaa.* Nordling on siis systemaattisen teologian professori Northern Seminaryssä, ja hän on tutkinut paljon ihmisyyttä, kehollisuutta ja inkarnaatiota.

 

Hän kertoi yhdessä haastattelussa, että niihin aikoihin kun hän oli menossa naimisiin, erään kerran hän järkyttyi miehensä kehuista. Tuleva aviomies oli kehunut vuolaasti häntä — hänen ulkonäköään ja kroppaansa. Hän loukkaantui ja koki tulleensa petetyksi: hän ei rakastakaan sitä todellista minua, hän ajattelee tätä naisen kehoa, mutta entä minä siellä sisällä! Hänen miehensä hämmentyi eikä meinannut ymmärtää tilannetta, vaikka Nordling yritti sitä selittää. Nordling päätti soittaa isälleen, Gordon Feelle, koska hän halusi puhua jollekin. Kukapa muukaan ymmärtäisi tätä asiaa paremmin kuin isä, joka on teologian tohtori. Hän mietti puhelimessa ääneen isälleen, että ”miten saisin tulevan mieheni ymmärtämään, ettei hän voi keskittyä vain tähän naiseuteeni ja vartalooni, vaan todelliseen minuun, siihen mitä sisälläni on”. Hetken kuunneltuaan ja lopulta puheenvuoron saatuaan Gordon Fee tokaisi tyttärelleen: ”rakas lapsi, koska sinusta on tullut gnostilainen?” Nordling pyysi isäänsä kertaamaan, että mitä gnostilaisuus olikaan. Fee selitti, että gnostilaisuus tarkoittaa sitä, kun erottaa aineellisen ja sielullisen/henkisen toisistaan ja uskoo, että sielu on hyvä ja ruumis on paha. Gnostilaisuus vaikutti etenkin toisella ja kolmannella vuosisadalla.

 

Se pysäytti Nordlingin. Ja minutkin kun tuota tarinaa kuuntelin. Koska meistä tuli gnostilaisia?

 

 

Olen monta kertaa sanonut tuon saman asian mielessäni tavalla tai toisella. Näe minut oikeasti, se mitä sisälläni on, ei vain kehoani. Mutta kun minä olen myös keho. (Totta kai ymmärrän, että tällainen ihmiskäsitys on todella juutalaiskristillinen, eikä välttämättä hetkauta sellaisia, joiden maailmankuva, ja sen vuoksi myös ihmiskuva, on toinen.)

 

Ns. ”ylisielullisuus”, tai tätä voisi kutsua dualismiksikin, on omiaan vääristämään ihmisen käsitystä omasta kehostaan ja itsestään ylipäänsä. Ja kun ihmisen käsitys omasta ruumiistaan vinoutuu, on hankala elää. Kun suhde omaan ruumiillisuuteen on vinossa, se vaikuttaa elämään todella merkittävällä tavalla. Tämän näkee selvästi monella tavalla nykyaikana, esim. syömishäiriöissä ja seksuaalisuuden alueella. Mutta en usko, että ratkaisu niihin ongelmiin, jotka liittyvät kehoon, on se, että keho piilotetaan tai haudataan. Tai että se muutetaan.

 

Minä olen keho. Minä en ole vain sielu sisälläni, vaan olen kokonainen ihminen. Olen sielu ja ruumis.

 

Tämä on yksi suuria oivalluksia ja totuuksia. Saattaa kuulostaa tylsältä, koska daa, tajuammehan me sen. Mutta kun emme me kaikki vain tajua. Kun mieheni kehuu ulkonäköäni, hän kehuu minua. Jos joku haukkuu kehoani tai sen osia, hän haukkuu minua. Sanat rakentavat tai satuttavat, koska keho on osa minua. Ei se ole vain joku kuori tai maja, jossa asun, vaan minä. Siksi se ei ole myöskään väline saavuttaa tavoitteita elämässä, vaikkapa töissä tai urheilussa. Been there, done that, esimerkiksi kun aikoinaan opettelin body fitness-ajattelua, jossa keho on väline, jota viritetään huippuunsa ja jonka bensa on ruoka — kehosta puhuttiinkin kuin laitteesta! Oli opittava ymmärtämään, että keho ei ole minä ja että kun menee fitness-kisoihin, siellä kritisoidaan vain tätä tuotosta, joka on luotu oikealla ruualla ja rääkillä, mutta että se on vain se väline tai projekti, eikä siksi kehoon liittyvistä kommenteista tarvitse suuttua. Kehoa opeteltiin esittelemäänkin kuin autoa ja se aseteltiin näytille. Mutta ei, se ei ole laite. Se ei ole pelkkä kuori todelliselle minulle. Keho on paljon monimutkaisempi rakennelma, joka reagoi mielen toimintaan ja jonka toimintaan mieli reagoi. Sehän on minä.

 

 

Kehollisuus on kuitenkin todella ristiriitainen asia kulttuurissamme. Toisaalla kehon kautta iloitaan ja elellään hedonismin ratkiriemukkaissa karkeloissa, ja nautinnot toimivat elämän päämääränä. Toisaalta ajatus siitä, että keho on pelkkä kuori, jossa sukupuoleton sieluni asuu ja jota voin muovailla kuin muovailuvahaa, leviää maailmassa tällä hetkellä nopeasti.

 

Ja toisaalta keho on este: se kokee kipua, sairautta, sen tuntemukset aiheuttavat kärsimystä, se houkuttelee kiusauksiin ja vääryyksiin, se voi olla vain yhdessä paikassa yhteen aikaan, se väsyy, se tarvitsee lepoa. Se on rajallinen ja haavoittuvainen. Se ei ole kone, vaikka sellaisen moni siitä haluaisi tehdä. Ja moni katsahtaa tieteeseen ja asettaa tieteelle suuria toiveita siitä, että jos vielä joskus, pian, joku keksisi, miten kehon rajoitteista päästäisiin mahdollisimman nopeasti eroon. Jos vielä joskus kehosta todella saataisiin muovailuvahaa, joka taipuu käsittelyssämme mihin vain! Siten voisimme voittaa ja päästä yli sen heikkouksista. Voisimme elää todellista elämää.

 

Mutta ihminen ei ole kone. Enkä usko, että todellinen elämä alkaa, kun keho katoaa. Päinvastoin.

 

Minä olen helpottunut, että olen ihminen, koska siihen liittyy niin paljon hyvää. Kipu on kamalaa, en halua vähätellä sitä. Kärsimys ei ole kevyt asia. Mutta ihmisyydessä on niin paljon muutakin.

 

 

Esimerkiksi rajallisuudessa on puolensa. Minun ei tarvitse olla rajaton tai aina päällä oleva kone. Saan puhua rajoistani, käsittää ne. Saan levätä, tai paremminkin: minun täytyy levätä — se on lupa. Saan olla heikko. Siihenkin on lupa, eikä siitä pidä kokea syyllisyyttä. Ja heikkouteni auttavat ymmärtämään, että olen luotu, en luoja. Minun ei tarvitse olla jumalolento, ei kyetä epäinhimillisiin suorituksiin, joihin en kuitenkaan kykene.

 

Kehollisuudessa on rikkautensa myös ihmissuhteisiin liittyen. Tämän olen ymmärtänyt viime aikoina, kun olen kokenut monet kerrat, että minun pitäisi olla läheisteni luona Suomessa. Elämässä on erilaisia vaiheita, ja monesti sellaisia vaiheita, joissa ystävää kaivataan. Mutta viimeisten kuukausien aikana olen käsittänyt teknologian vajavuuden kunnolla: kommunikaatio pelkin kirjaimin tai äänen kanssa ei riitä, on olemassa enemmän. WhatsApp on kiva apu, mutta se on todella vajavainen kuva siitä, mitä ihmisten kanssakäyminen voi parhaimmillaan olla, kun ollaan toisen kanssa läsnä. Katseella ja kosketuksella on merkitys, eikä vain parisuhteessa, vaan ystävyyssuhteessakin. Läsnäoleminen — se on puhututtanut viime aikoina. Se puuttuu sosiaalisesta mediasta, koska läsnäolo on muutakin kuin sanat. Kokonaisvaltainen läsnäolo on sitä, että on läsnä kokonaisena ihmisenä ja näkee toisen kokonaisena ihmisenä. Toinen ei ole pelkkä ääni ja mielipiteet. Kokonainen kohtaaminen rakentuu monista asioista: katse, eleet, ilmeet, lempeä kämmenselän tai olkapään silittäminen, hiusten tai pään hipsuttaminen, tuoksut, äännähdykset, äänenpainot, hiljaisuus, sen pituuden vaihtelut. Tekemiset ja tekemättäjättämiset. Se, että toista ei voi laittaa paussille, kun on kasvokkain. Tai ainakin: toista ei saisi laittaa paussille.

 

Kokonaisessa kohtaamisessa ollaan kokonaisina ihmisinä, ruumiissa läsnä.

 

 

Tämä ei ole jumalanpalvelussaarna, mutta sanon vielä, että kristillisestä näkökulmasta keho on erityisen hyvä, koska Jumala loi sen. Niin oli hyvä. Niin on hyvä. Ja ruumista ei heitetä roskakasaan aikojen lopussa, vaan tapahtuu ruumiin ylösnousemus. Tämä on todella mullistavaa! Asiasta voisi kirjoittaa teologisesta näkökulmasta enemmänkin, mutta ehkä ei tässä tekstissä. Siinä olisikin kirjoitettavaa. Mutta on sääli, että koska Raamattu antaa kehosta ja kehon omistamisesta positiivisen kuvan, monissa kristillisissä piireissä juuri kehon kanssa on monenmoista ongelmaa. Kun keho nähdään negatiivisesti, suhde siihen kieroutuu. Ja sitten tapahtuu kaikenlaista häiriökäyttäytymistä.

 

Kehollisuuteen liittyy myös seksuaalisuutemme ja sukupuolemme. Tämä on monille naisille vaikea asia, myös — tai ehkä etenkin — uskonnollisissa piireissä, koska naiseus on jotain sellaista, joka ei tunnu kuuluvan minnekään muualle paitsi kotiin piiloon, jonnekin yksityisen maailman suojiin, josta sitä on vaikea etsiä ja löytää. Tämä aihe on niin iso, että sitä ei voi käsitellä tässä. Mutta haluan vain mainita lyhyesti, että sukupuoli kuuluu tähän samaan pakettiin kehollisuuden kanssa. Elin itse monta vuotta sellaisessa tilassa, jossa pyrin häivyttämään omaa naiseuttani samalla kun halusin kuitenkin oppia hyväksymään sen. Kesti vuosia ennen kuin osasin artikuloida sen, että sisäinen tunnemöykkyni ja monet arjen valinnat liittyivät siihen, että vihasin sukupuoltani, jota ei tunnuttu arvostavan missään. Usein tuntui, etteivät feministitkään arvostaneet sitä. Tuntui, että oli irrottauduttava molemmista sukupuolista kerralla.

 

 

Jos hylkäämme tai unohdamme kehon, hylkäämme osan itsestämme. Jos satutamme sitä, satutamme itseämme. Samoin jos toinen satuttaa kehoamme, hän satuttaa silloin syvästi meitä itseämme ja kyse on todellisesta väkivallasta. Ei tarvitse olla niin ”vahva,” että hokee itselleen, että ”onneksi hän satutti vain kehoani, mutta ei todellista minua sisimmässäni.” Kun kehoa sattuu, sisintä sattuu. Silloin kivulle ja pahalle ololle on annetava tilaa, ja niin tie parantumiseenkin aukenee. Mielestäni ihminen, joka on sujut itsensä kanssa, on sujut kehonsakin kanssa. Olen hurahtanut sanaan ”kokonainen ihminen,” koska se on juuri se juttu: sinä olet kokonainen ihminen, myös keho.

 

Haluan lisätä vielä sen, että kehosta on myös lupa nauttia. En tarkoita mitään hedonismia tai holtitonta käytöstä, koska se ei mielestäni ole kehon rakastamista tai siitä nauttimista. (”Nauttiminen” ja ”rakastaminen” on määriteltävä, ja mielestäni ”holtiton” tai ”omien impulsien seuraaminen” eivät kuulu pakettiin.) Tämä unohtuu tai vääristyy ainakin monissa kristillisissä piireissä. Keho on luontaisesti semmoinen paketti, että erilaiset tuntemukset kuuluvat siihen. On toinen ja erittäin tärkeä kysymys, mitä me näillä tuntemuksilla teemme. Tukahduttaminen tai unohtaminen ei paranna ketään tai mitään, ja terveen suhtautumisen alku on aina se, että asia osataan nähdä niin kuin se on. Tässä tapauksessa tämä tarkoittaa kehon palauttamista sille paikalle mille se kuuluu, eli siihen keskiöön, sielun viereen.

 

Lopuksi vielä yksi lyhyt ajatus tieteeseen ja teknologian kehitykseen liittyen. En halua olla ylioptimistinen tieteen tai teknologian suhteen. Ei siksi, etteikö tiede voisi tehdä paljon asioiden hyväksi, kyllä se voi. Mutta vierastan todella paljon sitä, miten me ajattelemme nykyään ihmisyydestä tai kehollisuudesta, siitä miten paljon toivomme, että keho olisi laite, jota voi tuunata miten tahtoo, kehittää ja voittaa. En pidä siitä, että ihmisyys on este tai hidaste. Siitä, että toinen ihminen on este tai hidaste. Siitä hiipivästä, hiljaisesta vihjailusta, että ruumis on roskaa, että oma tai toisen ruumis on tarpeeton ja se voidaan sivuuttaa. Kehon sivuuttaminen aiheuttaa suurta vahinkoa ja toivoisin itse, että voisin olla mukana kasvamassa ja auttaa muita kasvamaan oman kehollisuuden löytämisessä, hyväksymisessä sekä sen eheytymisessä.

 

 

Minulla on lukuloma meneillään opintojen puitteissa. Nyt on paljon aikaa vain olla. Huomenna aion mennä ulos, kävellä läheiseen risteykseen, kääntyä vasemmalle. Pysähtyä muutaman metrin päähän, katsella suuria vuoria, jotka jotenkin tuntuvat aina paljon jylhemmiltä, kun niitä pysähtyy tarkastelemaan, kun pysähtyy katsomaan. Aion ihailla kukkia, jotka ovat puhjenneet puiden oksille, koskettaa ja koittaa miltä terälehdet tuntuvat, miltä puunrunko tuntuukaan kun sitä silittää, miten kylmä asvaltti on tähän aikaan vuodesta kun aurinko paistaa suurimman osan päivästä. Aion tuntea tuulen poskilla, lämpimän tai kylmän, ei sillä väliä. Aion olla hiljaa ja kuunnella, kun tuuli humisee puissa ja pensaissa ja kun ihmisten askeleet kulkevat ohitse, aion katsoa silmiin ja hymyillä vastaantulijoille. Tunnistaa toisen ihmisen. Aion haistella kevään tuoksua. Aion antaa kyyneleiden tulla, ehkä siksi kun vastatuuli puskee silmiin tai ehkä siksi että kun antaa itsensä pysähtyä, nähdä, haistaa, tuntea ja maistaa kauneutta, se itkettää.

 

Aion kiittää silmistä, joilla voi nähdä. Korvista, joilla voi kuulla. Ihosta, jonka kautta voi tunea, käsistä ja jaloista joilla voi tehdä, mennä, ottaa vastaan, antaa. Kiittää siitä että saan olla ihminen.

 

<3: Sara

 

* Nordlingin tarina on kuultavissa täällä.


No Comments

Comments are closed.