Sijaisperheistä ja hylkäämisestä

Posted by | | Uncategorized | Kommentit pois päältä artikkelissa Sijaisperheistä ja hylkäämisestä

Tällä viikolla on menty taas tukka putkella. Saavuin juuri kotiin Tampereelta, missä olin eräässä kokouksessa ja samalla kavereita tapaamassa. Pääsin jälleen yökyläilemään ystävien luo (olin siellä samassa paikassa kaksi viikkoa sitten). On kyllä kiitollinen fiilis! Joka kerta sitä vaan yllättyy ja tulee iloiseksi, kun joku kattaa aamupalapöydän, jossa on tarjolla kaikenlaista kuin hotellissa, ja se katetaan rakkaudella! Minulle tällainen on aina erikoista ja hienoa, enkä koskaan kyllästy tai ajattele, että se kuuluisi asiaan. Vaikka jonkun toisen mielestä se on ihan tavallista ja vieraille kuuluu laittaa peti ja ruokaa, niin minä häkellyn, kun joku haluaa osoittaa vieraanvaraisuutta ja osoittaa kaikella tekemisellään arvostavansa kyläilijöitä. Ehkä tämä häkeltymiseni johtuu siitä, että olen suurimman osan elämästäni nähnyt sitä, että asioita tehdään, koska täytyy ja sillä ostetaan hyväksyntää tai halutaan näyttää, että ”kyllä meillä on!” Kun näkee, että joku tekee sitä vapaasta tahdosta, siksi että välittää, vilpittömästi ja vieläpä oikeasti tarjoaa parastaan, sen tuntee. Minä jään miettimään sitä päiviksi (ja hymy viipyy huulilla vaikka kuinka pitkään).

 

Sitten toisiin asioihin. Ajattelin kirjoittaa tänään jotakin uudesta, viikko sitten ilmestyneestä kirjasta. En ole puhunut sen suuremmin kirjan sisällöstä täällä blogissa, enkä aio tälläkään kertaa kirjoittaa mitään juonitiivistelmiä. Jo aiemmin olen kirjoittanut siitä, miksi valitsin aiheiksi itsemurhan ja suruprosessin.

 

IMG_6257

 

Kirjan tarina sijoittuu nykyaikaan. Mimmi, joka on kirjan päähenkilö, asuu sijaisperheessä ja hän on juuri menettänyt isosiskonsa Pihlan. Siskokset on otettu jo vuosia sitten huostaan, eivätkä he juuri pidä yhteyttä äitiinsä, jolla on päihdeongelmia. Sijaisperheen kanssa on kuitenkin omat ongelmansa, eikä heillä riitä ymmärrystä tai kykyä käsitellä tyttöjen oireilua. Kirja on hieman unenomainen, ja mennyt ja nykyhetki vuorottelevat, kun Mimmi muistelee siskoansa jatkuvasti ja miettii, mitä tämä tekisi, jos olisi nyt täällä. Hänen on vaikea ymmärtää, että Pihlaa ei enää ole, eikä hän ole varma, onko oikein päästää irti tai onko oikein, että hän saa apua ongelmiinsa, kun Pihla ei saanut.

 

Sijaisperhekuvio näkyy eniten kirjan alkupuolella ja halusin ottaa sen tarinaan mukaan. Sijaisperheitä on monenlaisia, ja olen nähnyt välittäviä ja ihania sijaisperheitä. Samaan aikaan olen kuitenkin törmännyt sellaisiin perheisiin, joissa ei osata suhtautua sijaislasten ongelmiin. On aika selvää, että iso osa sijaislapsista tulee rankoista taustoista ja harva perheeseen tuleva lapsi on vauva. Sijaisvanhempana oleminen ei siis ole kevyttä tai helppoa. Uskon, että osa niistä perheistä, joita joku kutsuisi ”huonoksi/pahaksi sijaisperheeksi” eivät ole sinänsä pahoja. Eivät kaikki sellaiset sijaisisät ja -äidit, jotka ovat ajautuneet käyttäytymään väärin, ole alunperin olleet ilkeitä tai ottaneet sijaislapsia esimerkiksi vain rahan toivossa. (Tästä käydään kiivasta keskustelua, saako sijaislapsista paljon vai vähän rahaa. Joskus olen kyllä kuullut, että jotkut sijaisvanhemmat olisivat sanoneet, sijaislapset ovat hyvää bisnestä.)

 

thumb_IMG_6348_1024

 

Jotkut sijaisisät ja -äidit vain väsyvät. Joskus käy niin, että kemiat eivät pelaa, ja monille vanhemmille arjen raakuus ja rankkuus tulevat yllätyksenä siitäkin huolimatta, että he ovat pyrkineet valmistautumaan siihen, että helppoa ei tule olemaan. Kuitenkin kun se arki koittaa, sen rankkuus voi yllättää. Ei siihen välttämättä voi valmistautua, koska sitä ei voi elää ennen kuin se sitten lopulta oikeasti koetaan. Ja kaikki eivät valitettavasti kykene hoitamaan sijaisvanhemmuutta siten kuin olisi toivottavaa. En tosiaankaan puolustele fyysistä tai henkistä väkivaltaa, mitä joissakin perheissä tapahtuu, sen haluan sanoa. Nimenomaan olen sitä vastaan. Samaan aikaan yritän kuitenkin ymmärtää niitä syitä, mitkä ajavat toimimaan väärin. Traumatisoituneet lapset eivät ole helppoja. He kaipaavat rakkautta, hyväksyntää ja tukea, ja he myös oireilevat sitä, mitä ovat joutuneet kokea: hylkäämistä, pelkoa, laiminlyöntiä, haukkumista, väkivaltaa jne. Sehän on aivan selvää, että lapsi, joka on kokenut jotakin todella traumaattista, käyttäytyy usein myös sen mukaan. Kuka itkee jatkuvasti, masentuu, sairastuu syömishäiriöön, kuka varastelee, kuka sylkee päälle ja hakkaa, kuka puukottaa toisia tai vaikka kiduttaa ja tappaa eläimiä.

 

Moni lapsi kokee hylkäämisen hyvin nuorena, ja jos sijaisvanhemmat — ja sama pätee adoptiovanhempiin — antavat ymmärtää, että lapsi ei kelpaa heillekään, hylkääminen tapahtuu uudelleen. Ei sitä voi kestää. Monilla lapsilla voi olla ongelmia päästää muita lähelle, toiset taas takertuvat. Ei se ole aina helppoa saada tervettä ja läheistä suhdetta tällaiseen lapseen, ja se vaatii aikaa, kärsivällisyyttä ja rakkaudellista käyttäytymistä.

 

Valitsin kirjaani siis sellaisen sijaisperheen, jossa moni asia on mennyt huonosti. Sijaisperhettä kuvataan tietysti Mimmin näkökulmasta, joten kovin objektiivista kuvaa ei vanhemmista anneta. Olisin voinut valita kirjoittaa sijaisvanhempien näkökulmasta ja jotenkin avata sitä tilanteiden ja tuntemusten monimutkaisuutta ja ristiriitaisuutta nimenomaan siitä näkökulmasta käsin, mutta valitsin kuvata asiaa Mimmin silmin. Mimmi on tyttö, joka on hylätty monta kertaa, ja samalla hän on kaikki ne lapset, jotka ovat kokeneet saman. Heitä on ikävä kyllä Suomessa paljon.

 

Kirja on omistettu kahdelle henkilölle, joiden nimet lukevat kirjan alkulehdillä, mutta tämän sijaisperhe-näkökulman käsittelyn haluan omistaa kaikille niille sijoitetuille lapsille ja nuorille, joita olen tavannut vuosien varrella. Moni on saanut hyvän perheen, mutta ne, jotka eivät ole, ovat ansainneet myöskin saada äänensä kuuluville. Tätä maailmaa, jossa ei ole tabuja ja kaikesta voidaan puhua, sosiaalialan ihmisille on hyvät koulutukset ja apua on tarjolla enemmän kuin vaikkapa viisitoista vuotta sitten, vaivaa edelleen samat ongelmat kuin ennenkin. Edelleen tunnetaan häpeää, edelleen on vaikea saada apua, edelleen voidaan pahoin. Siksi näistä pitää puhua.

 

<3: Sara


No Comments

Comments are closed.