Sä et tiedä miltä musta tuntuu

Posted by | · · | Uncategorized | Kommentit pois päältä artikkelissa Sä et tiedä miltä musta tuntuu

Se vaarallinen lausahdus, jota ei saa sanoa terapiassa, kirkossa, kadulla tai kotona: ”Ymmärrän sinua.” Sitä lausahdusta olen pohtinut viime aikoina.

 

Muistan, kun seurakuntahommia aloittaessani ja kommunikointivinkkejä saadessani minulle teroitettiin, että toiselle ei saa — eikä edes voi — sanoa, että tiedän miltä sinusta tuntuu. Ja toki olin oppinut tuon itsekin teini-iässä terapiatuolissa istuessani tai kun kuljeskelin nuoruuden kotikonnuilla moniongelmaisena yksilönä, jonka sisin oli riekaleina ja se purkautui aika ajoin hallitsemattomana käyttäytymisenä, niin kuin rikkinäisten ihmisten laita useimmiten on. Sanoin, että kukaan ei ymmärrä, koska ajattelin, että kukaan ei ymmärrä. Joskus sanoin niin, koska se oli oikeutus käytökselleni. Mutta kaiken aikaa kuitenkin halusin, että joku ymmärtäisi ja minun ei tarvitsisi uskoa tätä lausetta, jota kuulin ihmisten toistelevan yhä useammin. Nythän tämä alkaa olla jo tietynlainen fakta, koska ”eihän kukaan ole samanlainen tai koe asioita samalla tavalla kuin toinen.”  Niin uskotaan. Meillä on kaikilla erilaiset kokemukset, eri historia, eri persoona, eri sukupuoli (jonka koemme monin tavoin) ja listaa voisi jatkaa loputtomiin.

 

Mutta nyt vain mietin, että olemmeko me ihmiset tosiaan niin erillisiä saaria, ettei meillä ole mitään yhteistä kohtaamispaikkaa yhtään missään? Mitä ihmisyys tarkoittaa ja onko se jotain, joka yhdistää meitä enää millään tavalla?

 

 

Olen lueskellut feminismiin ja feministiteologiaan liittyviä tekstejä viimeisten vuosien aikana ja nämä pohdintani ja kysymykseni ovat kulkeneet mukanani kaikki nämä vuodet ja jollain tavalla vain voimistuneet. Näistä lukemistani teksteistä löysin yhä uudelleen sen kysymyksen, että mikä on ihminen, mikä on sukupuoli, olemmeko me miehet ja naiset — me niin monenlaiset ja monista taustoista tulevat miehet ja naiset — erilaisia vai sittenkin täysin samanlaisia. Toisaalta jos kristityt feministit (ensimmäiset feministit) muodostivatkin yhtenäisen rintaman aikoinaan ja alkoivat puhua naisten oikeuksista ja velvollisuuksista nimenomaan niin että naisilla on jotain yhteistä, sitä painotusta ei jatkettu loputtomiin. Nykyään painotus feminismin puolella tuntuu olevan subjektiivisuus ja erilaisuus, vaikkakin pluralistisilla mausteilla. Ehkä jonkinlainen pyrkimys syvään yhteyteen on olemassa, mutta itselleni on jäänyt sellainen tuntu, että sitä vain hapuillaan. Eikä vain feministiteologiassa, vaan meidän maailmassamme ylipäänsä.

 

Mutta tosiaan, ensin puhuttiin ”meistä naisista.” Oli keskustelu siitä, miten erilaisia miehet ja naiset ovat ja mitä hyvää annettavaa naisilla tälle maailmalle on. Sitten alkoi keskustelu toisaalta siitä, miten samanlaisia miehet ja naiset ovat. Havahduttiin siihen, että nainen voi ollakin kuin mies, mistä sitä tietää. Mitä naiseus tai mieheys edes on, kyseltiin. Toisaalta havahduttiin siihen, ettei valkoinen nainen ymmärrä mustaa naista, eikä rikas nainen ymmärrä köyhää naista jne. Kukaan ei enää tiennyt, miltä toisesta tuntuu.

 

Minä olin jossain vaiheessa aivan sotkussa näiden asioiden kanssa, enkä tiennyt enää mitä ajatella ylipäänsä ihmisyydestä, ei pelkästään vain siitä, mitä on olla nainen. Lisäksi ihmiset alkavat näyttäytyä avaruusolioina toisilleen, kun sukupuolesta ja ihmisyydestä tulee asia, jonka jokainen saa määrittää itse. Suhde ihmiskehoonkin on muodostunut hankalaksi, kun toisaalla ihminen on kone, toisaalla pelkkä keho, toisaalla keho ei paina vaakakupissa yhtikäs mitään ja on vain joku kummallinen kuori sille todelliselle ihmiselle, sielulle. Nämä erilaiset käsitykset tietysti vaikuttavat siihen, mitä ajattelemme siitä, kuka minä olen ja kuka sinä olet kokonaisuutena.

 

 

Teologisella puolella taas keskustelussa on puhuttu toisaalla siitä, miten erilaisia miehet ja naiset ovat, toiset Marsista ja toiset Venuksesta ilman syvempää ymmärrystä. Toisaalla kahvikuppien äärellä on käynyt puhina siitä, miten samanlaisia me olemme. Kuinka Aatami iloitsi Eevan nähdessään, että ”luu minun luustani koska hei, sinä olet beibi samasta puusta veistetty, olet ihminen kuten minäkin ja me olemme pari! Ei minä ja elefantti vaan minä ja sinä, Eeva-mussu!” Joidenkin mielissä nämä kaksi vaihtoehtoa nähdä mies ja nainen ovat sekoittuneet. Enkä tämän blogitekstin puitteissa kykene ottamaan kunnolla kantaa siihen ongelmalliseen suhteeseen, joka monilla kristityillä on omaan kehoonsa. Gnostilaisuus on tehnyt paluuta hitaasti ja hartaasti.

 

Mutta entä se kysymys, että löytyykö mistään enää ymmärrystä? Onko olemassa joku alue, jossakin tässä maailmassa, jonne voimme matkata ja jossa voimme katsoa toisiamme silmiin ja nähdä toinen, toisen tilanne, toisen tunteet ja ajatukset?

 

Kuuntelin parisen viikkoa sitten Cherith Fee Nordlingin luentosarjaa, jossa hän sivusi myös feministiteologiaa ja naisten kokemuksia (hän ei siis itse ole feministiteologi). Luentoa kuunnellessani pysähdyin pitkäksi ajaksi aika pienen ja ehkä tavallisenkin jutun kohdalle, ja asia jäi mieleeni päiviksi. Nordling kertoi, kuinka hän kasvoi perheessä ja seurakunnassa, jossa naisille oli tuikitavallista olla seurakunnassa mukana samoin kuin miestenkin. Se, joka osasi hommat, kävi tuumasta toimeen ja näin kaikki olivat siunattuja. Hän oppi vasta myöhemmin, miten pahoja asioita monet naiset ovat kokeneet myös seurakuntapiireissä. Hän oppi tämän ensin kun hänen isänsä, tutkija ja professori Gordon Fee, itki monet kerrat hänen naisoppilaidensa traagisia kokemuksia kotona mutta myös kun hän itse alkoi tehdä seurakuntahommia ja myöhemmin toimia professorina. Mitä vanhemmaksi Nordling tuli, sitä enemmän hän tapasi haavoitettuja naisia. Mutta hän ei kuitenkaan ollut itse kokenut tällaista kohtelua, eikä siksi osannut aluksi kuvitella, miltä näistä naisista tuntui. Hän alkoi rukoilla, että voisi osata ymmärtää näitä naisia ja pyysi, että hän voisi löytää jonkun yhtymäkohdan omien kokemustensa ja näiden naisten kokemusten välillä. Hän todella halusi ymmärtää, aivan vilpittömästi, ja hän myös uskoi, että olisi olemassa jotain, jonka he voisivat jakaa erilaisista elämäntarinoista huolimatta. Paikka, jossa he voisivat kohdata toisensa ja löytää yhteyden ja ymmärryksen.

 

Jäin mietiskelemään tätä asiaa. Lopulta osasin alkaa koota yhteen omia ajatuksia, lukemiani teoksia, minuun vaikuttaneita ajatuksia, omia arvoja sekä uskomuksia. Uskon, että ihmisyys on jotain, joka yhdistää meitä kaikkia ja ihmiselämä kehossa, tässä maailmassa, tarjoaa pohjan ymmärrykselle. Meillä on niin paljon perustavanlaatuisia kokemuksia, jotka ovat yhteisiä.

 

 

Meillä monilla on todella suuri kaipuu tulla ymmärretyksi. Nähdyksi ja kuulluksi. Ja me emme halua olla yksin. Kuitenkin kun me sanomme, ettei meitä voi ymmärtää, me suljemme muut ihmiset ulkopuolelle ja kohtaamisen mahdollisuus katoaa.

 

Uskon, että meillä ihmisillä on käsittämätön taito ymmärtää toisia ja myös mahdollisuus kohdata toisemme. Mutta meidän on uskallettava päästää toinen ihminen lähellemme. Meidän on myös pysähdyttävä toisen ihmisen äärelle ja haluttava ymmärtää. Yksi uskomaton kyky, joka ihmisellä on, on mielikuvitus. Sen avulla me voimme kuvitella toisen ihmisen tunteet ja kokemukset, kun meille tarkasti kerrotaan — kun meidät päästetään lähelle ja kokemuksia raotetaan.

 

Kirjailijana hiljainen toiveeni on ollut aina, että tarinani loisivat maailman, jossa lukija voi kävellä, koskea, haistaa, maistaa ja kuulla. Mielestäni kaunokirjallisuus ja mielikuvitus siis tarjoavat jonkinlaisen kohtaamispaikan, vaikkakaan en usko, että se on ainoa väylä. Suuri väylä on yhteiset, suuret kokemukset, jotka me ihmisinä jaamme. Niitä meillä on — me, jotka tässä hienossa ihmiskehossa elämme elämää, tietyssä mielessä hyvin rajallisina olentoina, mutta toisaalta todella monien mahdollisuuksien rikastuttamina. Me, jotka elämme tässä ajassa, näiden haasteiden keskellä, välillä iloisina, välillä järkyttyneinä, haavoilla ja parantumisen matkalla.

 

Me kaikki kaipaamme sitä, että meidät nähdään, meitä rakastetaan, meidät hyväksytään. Mutta jos me emme päästä toisia lähelle, me emme voi saada tälle syvälle toiveelle täyttymystä. Sanotaan, että erilaisuus on rikkaus, mutta mielestäni samankaltaisuuskin on rikkaus. Meissä ihmisissä on paljon samaa, eikä sitä kannata unohtaa. Me kaikki synnymme ja kuolemme. Meidän kaikkien elämään kuuluvat rakkaus, kärsimys ja toivo suuremmasta. Ja halusimmepa tai emme, meidän maailmamme on järjestetty niin, että me olemme tässä yhdessä, suhteessa toisiimme ja toistemme ääressä. Meillä on mahdollisuus olla lähellä, kuunnella ja ymmärtää eristäytymisen ja rikkomisen sijaan.

 

<3: Sara


No Comments

Comments are closed.