Runo on irti

Posted by | · · · | Uncategorized | Kommentit pois päältä artikkelissa Runo on irti

Kirjoitanpa nyt tällaisen toivepostauksen, kun tänne toivottiin runoista asiaa. Tosin eräs toive oli ilmaistu kutakuinkin näin: kaikki runoudesta. Tässä typerä virne naamallani mietin, että ihanaa, kun runoja rakastetaan ja sen lisäksi sitä, että kaikkea niistä on vaikea sanoa. Runo on sellainen otus, että sitä ei saa kunnolla kiinni, vaikka yrittäisi, ja siksi sitä ei voi vain asetella tutkimuspöydälle ja selittää tyhjentävästi. Tämä siis näin omana mielipiteenäni, joku toinen saattaisi sanoa toisin.

 

Mietin, että minun tulisi valita sanani nyt tarkkaan, koska moni pelkää tuota kummallista ufo-otusta, eli runoa. Ei ehkä pitäisi heittäytyä niin filosofiseksi kuin jo näin alkumetreillä huomaan ajatuksissani heittäytyväni. Mutta kun kysytään runosta, vaikka vain siitä, että miten niitä voisi kirjoittaa, mietin ensiksi, että runo pitäisi määritellä. Sitten vasta voidaan kirjoittaa. Samalla kuitenkin mietin, että miksipä ei, miksipä niitä ei voisi vain heittäytyä kirjoittamaan. Siispä tätä tulevaa pohdintaa ei runojen kirjoittamiseen välttämättä tarvitse, koska kirjoittaa voi, vaikkei teoria (toisin sanoen se, että tietää mitä ei tiedä ja että kaikki asiat ovat vaikeita) olisikaan tuttua tai hallussa.

 

IMG_7271

Kahvila ja kahvia. Kuvan sisältö liittyy olennaisesti käsillä olevaan aiheeseen, koska kahvilassa käyminen voi olla runollinen kokemus. Ja ehkä kuva kahvilasta voi olla runollinen. (Kuva ei siis liity mitenkään siihen, että rakastan kahviloita, kahvia ja punaisen sävyjä.)

 

Eli: mitä on runous, mikä tekee runosta runon? Vastaus riippuu runouskäsityksestä. Runolle ei yleensä haluta antaa liian tiukkoja rajoja, joten tuskinpa maailmassa on paikkaa, jossa voi vierailla, jotta näkisi tarkasti viivoittimella vedetyt viivat runolle. Runot ovat myös muuttuneet aikojen kuluessa, vai pitäisikö sanoa, että trendit ovat muuttuneet. Runous itsessään on ennemminkin imaissut sisäänsä erilaisia tapoja tehdä runoutta. Vaikka runomitat ovat vanhoja ja aika harva käyttää niitä, ovat ne silti edelleen yksi runouden osa. Proosaruno on taas hyvä esimerkki siitä, että runo voi muuntua. Joskushan proosarunot olivat kokeilevampaa runo-osastoa, kun mietittiin, että mitäs jos runo ja proosa menisivät naimisiin ja tekisivät lapsia. Ja syntyi proosaruno, joka käsitetään nykyään aivan tavalliseksi runoudeksi.

 

Runous on ovela. Kun runomitan siirtyessä taka-alalle joku ehkä pelkäsi runouden kuolevan, se vain muutti muotoaan. Ei se minnekään kuole, se vain vaihtaa värejä ja näyttää eri puolia itsestään.

 

IMG_7401

 

Runouden piiriin luetaan edellisten lisäksi monesti vaikkapa aforismit ja niiden kaltaiset runot, ja laululyriikkakin voidaan sisällyttää siihen. Runouteen kuuluvat myös erilaiset kokeilut, joita on pal-jon! Jotkut yhdistelevät netistä napattuja otsikoita tai tekstien osia ja sommittelevat niistä runon. Joku taas kirjoittaa aseemisia runoja, joissa visuaalisuus on suuressa osassa, eikä kieli ole tunnistettavaa. Aseeminen runous keikkuu rajoilla ja sitä voidaan pohtia, onko se runoutta vai kuvataidetta. Ja tästä päästään takaisin kysymykseen siitä, mikä oikeastaan tekee runosta runon. Onko se kirjoittajan tarkoitus (tämä on runo, koska tarkoitin sen runoksi), onko siinä oltava kirjaimia ja sanoja, onko siinä oltava tunnistettava kieli, voiko siinä olla kuvia ja piirroksia? Entä jos sanon, että tekstini on runo, vaikka se onkin itse asiassa proosaa, joka on vain aseteltu kuten runo? Onko aina oltava kielikuvia tai kerroksellisuutta? Hankalia kysymyksiä, jos minulta kysytään. Samalla toisaalta olen hieman lirissä, koska mieleen tulee aika montakin tapausta, kun olen hermoillut, että eihän tää nyt ole mikään runo, proosaa tämä on ja aseteltu vain niin kuin olisi muka runo.

 

No, ehkä se on hieman eri asia kuitenkin, onko runo omasta mielestä hyvä kuin että onko se runo. Vaikka joku olisi runo, siitä saa olla mielipiteitä. Kaikesta ei ole pakko pitää. Summaisin siis näin: keskustelu siitä, onko joku runo, on erillinen keskustelu siitä, onko joku runo omasta mielestä hyvä. Kuitenkin aivan viime vuosina on käyty tulisia keskusteluja siitäkin, että avantgarde-runoilijat eivät vain ole runoilijoita. Kokeellisuudellakin on ilmeisesti rajansa ainakin jonkun mukaan, ja kaikki eivät muka vain kelpaa.

 

Hieman varovasti kommentoin, ettei tule sellaista käsitystä, että minä tiedän tästä asiasta kaiken ja naureskelen muille, jotka vain luulevat tietävänsä. Aikoinani opettelin äidinkielen tunnilla eri kirjallisuuslajit kuin sanat englannin sanakokeeseen ja olin monesta asiasta varma. Myöhemmin jouduin pakittaa häntä koipien välissä ja myöntää, ettei minullakaan ole automaatista tulostettavia vastauksia tässä asiassa. Varsinkaan tässä. On ehkä sittenkin aika rohkeaa julistaa, että ”tuo ei ole kuule runo ja se on ihan hirveä!”

 

IMG_7396

 

Opiskellessani kirjoittamisen aineopintoja 2014-2015 tein runoutta käsittelevän kurssin ja jouduin pohtimaan ankarasti omaa runouskäsitystäni. Luin samalla myös vinon pinon erilaisia runoutta käsitteleviä teoksia. Havaitsin, että ei runoa osata — eikä edes voida — vangita ja paketoida pieneen pakettiin. Pyydystämisen sijaan runon pitäisi saada pyydystää kirjoittaja. Kirjoittaja voi vain antaa runon viedä.

 

Lopuksi vielä runosta yleisemmin: kai runossa joku tunnistettavuus on, koska moni kuitenkin näyttää intuitiivisesti tunnistavan runon kun sellaisen näkee. Vaikka olen koittanut analysoida tätä intuitiivista tunnetta/ajatusta, purkaa sen osiin ja katsoa, että mikä juttu se on, ei ole selvinnyt. Ei se voi johtua pelkistä asetteluista, koska eihän esimerkiksi proosarunollakaan ole välttämättä mitään kummempia asetteluja. Kielikuviakin löytyy myös proosasta, joten ei sekään tätä selitä. Joskus ajattelin, etten voi opettaa ketään, jos en kerran osaa määritellä runoutta. Kuitenkin olen kyllä opettanut. Kun itse kirjoitan tai opetan runoutta, olen aika avarakatseinen. Se taitaa olla avain. Voi tutustua erilaisiin runotyyppeihin, kokeilla ja villiintyä. Kukin voi sitten löytää sen oman tai omat runotyylit, joiden parissa viihtyy. Ja kuten jo sanoin, on eri asia onko joku runo jonkun mielestä hyvä kuin että onko se runo. Usein runon lukijoita, mutta omasta mielestäni myös kirjoittajia, helpottava juttu on se, että vapautuu oikean tulkinnan taakasta. Oikean tulkinnan näkemykseen kuuluu ajatus siitä, että runo voidaan määritellä tiukasti, se voidaan selittää ja purkaa tiukasti ja kaikki selitykset eivät suinkaan ole oikeita. Tämä tuo paineta sekä lukijoille että kirjoittajille. Runo on esteettinen kokemus, jonka ominaisuus voi toki olla sivistyminen ja vaikkapa vertaistuen saaminen. Kuitenkin se on mielestäni ensisijaisesti taiteellinen hetki, jossa kirjoittaja ja lukija voivat viipyä. Ei siis matemaattinen kaava.

 

Tähän loppuun yksi oma runo, koska sitäkin toivottiin. Ei mikään kovin iloinen, mutta toivottavasti ajatuksia herättävä.

 

Sisälläni kaikuu: äiti huutaa parvekkeelta, että ruokaa ei ole. Pihamaa tärähtelee, kaiku ravistelee asvalttia kuin mattoa. Ruokaa ei ole. Ja kaikki kuulevat sen. Naapurin lapset ja rouvat tulevat parvekkeille katsomaan. Talonmies pysäyttää kätensä, joka pitelee harjasta kiinni, on siivoamassa kiviä. Kaikukin pysähtyy. Tuuli viheltää hiljaa, mutta niin hiljaa, että kukaan ei ajattele sitä. 

Sisälläni: otat sakset ja leikkaat, näet sen. Se on

 

Asettelet minut sängylle makaamaan, otat mittanauhan ja lyöt.

 

Runollista viikonloppua!

 

<3: Sara


No Comments

Comments are closed.