Rehelliset rietastelijat ja rakastajat

Posted by | · · | Uncategorized | Kommentit pois päältä artikkelissa Rehelliset rietastelijat ja rakastajat

Vihdoinkin sain luettua Dostojevskin Karamazovin veljekset. Sanotaan, että kirja on Dostojevskin suurin ja mahtavin. En ole lukenut muita hänen teoksiaan, mutta sanonpa vain, että kyllä tämä taisi olla mahtipontisin teos, jonka olen ehkäpä koskaan lukenut. Alussa ajattelin, että mitähän tästä tulee ja pidin kirjaa jo melkein huononakin. Vasta sadan sivun jälkeen aloin kunnolla päästä jyvälle ja kiinni kirjaan, ja tunne vain vahvistui mitä pidemmälle luin.

 

Jos pitäisi sanoa jotakin aivan lyhyesti, sanoisin näin: Dostojevski on nero.

 

Voi että, kun kadehdin hänen henkilökuvaustaan monessakin kohdassa. Juonikin oli toki hyvä, mutta koko romaanin viehättävyys ja hienous rakentuu juuri henkilökuvauksen varaan. Ihmisten kommunikointi, toisten ihmisten ymmärtäminen (huom. ymmärrys voi tarkoittaa tulkintaa toisesta ihmisestä, ei välttämättä oikeaa toisen ihmisen täydellistä ymmärtämistä) ja analysointi ei rakennu pelkkien sanojen varaan, vaan mitä suurimmassa määrin eleiden, ilmeiden ja aistimusten varaan. Sanoissakin tulkinta rakentuu usein äännähdysten, äänenpainojen ja vihjailujen varaan, ei useinkaan siihen, mitä sanotaan suoraa (ts. kirjaimelliseen tulkintaan).

 

IMG_5688

 

Romaanissa on pieniä yksityiskohtia, mm. tarkasti kuvailtuja kasvojen nytkähdyksiä, erilaisten hymyjen kuvauksia, romaanihenkilöiden omia itse kummaksumia liikkeitä, ilmeitä, äänenpainoja ja toimintaa. Mutta kuvauksella en nyt tarkoita pelkästään sitä, että maalaillaan maisemia ja kuvia. On aika vaikea selittää, miten Dostojevski tekee sen, mitä hän tekee. Hän on jotenkin niin tarkka luonnehtiessaan ihmisiä ja välillä vain toteaa asiat. Tällä tavoin hän luo  tarinaan ilmapiiriä ja lukija on odotuksen vallassa.

 

Myös rehellisyys on häkellyttävää. Kirjan henkilöiden raadollisuus, suoranainen synnillisyys (jos näin voi sanoa), mutta toisaalta myös intohimo, rakkaus ja välittäminen läväytetään pöydälle sellaisenaan, ja välillä henkilöt analysoivat itse itseään ja tunnustavat toisille ihmisille sen, keitä he ovat (tämä on esimerkiksi Dmitrissä kipeää ja hän on juuri niitä, joita jotkut kutsuvat ”rehellisen tyhmiksi”). Sen edessä on jotenkin paljas, koska se on niin rehellistä ja inhimillistä — juurikin sellaista kuin todellisuudessa ihmisten kesken näyttää olevankin. Dostojevskin hahmot ovat monimutkaisia, ailahtelevia tunteissaan ja mielipiteissään, mutta sellaisia ihmiset juuri ovat. Ja he ovat samaan aikaan inhottavia ja miellyttäviä, säälittäviäkin joskus. Tuossa rehellisessä ja tarkkanäköisessä kuvauksessa on jotakin hyvin puoleensavetävää.

 

IMG_5745

Myönnetään. Söin monesti karkkia tai jotakin muuta, kun luin.

 

Juonesta on sanottava sen verran, että välillä se tuntuu lähes sivuseikalta, ainakin jälkikäteen ajateltuna. Luultavasti siksi, että tällä hetkellä ihailen henkilökuvausta niin paljon. Mutta toki juoni oli lukemisen aikana tärkeä. Oudoksutti, että murha tapahtui vasta niin myöhään, mutta toisaalta tieto siitä, että murha tulee tapahtumaan, loi jonkinlaisia odotuksia ja piti mielenkiintoa yllä. Itse asiassa kun murha sitten tapahtui, teksti imaisi vieläkin paremmin mukaansa. Suosittelisin kuitenkin tarttumaan Karamazovin veljeksiin monesta muusta syystä kuin pelkän juonen vuoksi, koska jos juoni on se ainoa tärkeä motiivi lukea, ei tämä teos välttämättä jaksa pitää otteessaan.

 

Karamazovin veljesten suuret teemat ja aiheet ovat mahtipontisia: Jumalan olemassaolo, syyllisyys, omatunto, moraali, rikos, vanhemmuus, rakkaus. Näitä kaikkia käsitellään henkilöhahmojen kautta. Päähenkilöt, Karamazovin veljekset Dmitri, Ivan ja Aleksei, tuovat nämä kaikki esiin puheissaan ja elämässään. Aleksei on uskovainen, luostarissakin välillä elävä munkki. Ivan taas on ateisti ja Dmitri intohimoinen tuossa välissä roikkuva irstailija. Poikien isä on irstailijoiden irstailija, joka osaa kuitenkin kalastella lukijaltakin sääliä.

 

IMG_5797

Viikon saalis.

 

Toki on sanottava, että tekstissä rönsyiltiin juonen kannalta omaan makuuni hieman liikaa, vaikka ymmärränkin, miksi niin tehtiin. Sivuhenkilöiden elämää kuvailtiin laajasti. Henkilöistä tuli ehjempiä ja täydempiä niin, mutta mielestäni jotakin olisi voitu silti aivan hyvin karsia. Vaikka kuitenkin puhun ”rönsyilemisestä”, en tarkoita, että kirjassa olisi ollut ilmaa siinä mielessä, että sitä olisi voinut lukea pikakelauksella. Ei todellakaan. Ja juuri siksi lukeminen veikin niin kauan. Olen joskus lukenut tuhat sivua muutamassa päivässä, mutta tämän kirjan kanssa meni lähes kolme viikkoa. Teksti on niin ladattua tyylin ja aiheiden vuoksi, ettei kirjaa voi pikakelata.

 

Itse asiassa romaani pitäisi lukea enemmän kuin yhden kerran ja taidankin lukea tuon kirjan jossakin vaiheessa uudelleen. Uskon, että toisella kerralla voin keskittyä paljon paremmin henkilöhahmojen puheiden sisältöihin, ja aion pysähtyä ja mutustella niitä. Niistä saisi todella hyviä esseitä ja keskusteluita aikaiseksi. Ja onhan tuo romaani sitä jo pitkän aikaa tehnytkin.

 

Lyhyesti siis: suosittelen!

 

<3: Sara


No Comments

Comments are closed.