Rakkaus maanantaiaamuna

Posted by | · | Uncategorized | Kommentit pois päältä artikkelissa Rakkaus maanantaiaamuna

Myönnän. Olen romantikko. Kun katson elokuvia, katson romanttisia komedioita ja vaikka itse kirjoitan suhteellisen ahdistavia kirjoja, tykkään lukea rakkauskirjoja, joissa on paljon onnellisuutta. Jo lapsesta saakka olen lukenut satukirjoja, joihin olen eläytynyt niin vahvasti, että paluu oikeaan, omaan elämään on ollut joskus työlästä. Lukuharrastus on kuitenkin opettanut tekemään niin, ja se on aika ajoin välttämätön taito myös aikuiselle.

 

Edellinen lause ei ole välttämättä kelpo rakkauden markkinointilause, mutta jokaisen todellisen rakkaustarinan kohdalle tulee se hetki, kun paluu satumaailmasta oikeaan elämään on tehtävä. Tämä on toki helpompaa, jos osaa katsoa omaa elämäänsä edes hieman kuin satumaailmaa, toisin sanoen osaa olla tyytyväinen, kiitollinen ja arvostaa. Totuus taitaa olla se, että meidän maailmassamme jokainen onnellinen tarina on sisältänyt raskasta työtä ja nöyrtymistä.

 

Miltä siis näyttää rakkaus maanantaiaamuna klo 6.40? Oman kokemukseni mukaan ei aina kovin hääviltä, eikä sellaiselta, että siitä kehtaisi tehdä elokuvan (kirjan voisin tehdä, hehe). Perjantai-iltakaan ei näytä aina kovin erikoiselta, vaan joskus päämäärättömältä haahuilulta, imuroimiselta ja hampaiden pesemiseltä. Niin no, se voi näyttää myös riitelyltä.

 

thumb_IMG_8140_1024

 

Maanantaiaamun tai perjantai-illan rakkaus näyttää inhimilliseltä sanan kaikissa merkityksissä. Se voi olla kaunista, mutta se on aikalailla aina hyvin arkista ja saattaa sisältää kaikkea sitä, mikä rakkauselokuvista on leikattu pois.

 

Vaikka tiesin tämän kohta kahdeksan vuotta sitten, kun menin mieheni kanssa naimisiin, halusin silti pitää jotain täydellisyyteen viittaavaa. Siksi imuroin monta kertaa viikossa, vietin keittiössä tuntikausia aikaa ja tein ruokaa, mikä ei todellakaan ole minun mielestäni se kaikkein upein asia, jonka elämä voi ihmiselle tarjota. Mutta halusin, että koti olisi järjestyksessä ja ehkä koin, että se voisi symboloida tai ennustaa tulevaisuudenkin.

 

Ja kun menimme naimisiin ja muutimme yhteen, oli vielä yksi asia, jota pelkäsin ja joka liittyi kuvaani täydellisestä elokuva-avioliitosta. Se synnytyksen ohella yksi inhimillisimmistä asioista: vessa ja siellä käyminen, toisin sanoen: emmehän me voi käydä vessassa, tai jos käymme, kukaan ei tiedä sitä. Niin kuin elokuvissa. Lähes kaikki seurustelevat parit, nykyiset ja entiset, tietävät mitä tarkoitan, kun sanon, että ei vain kehtaa mennä vessaan. Minun kohdallani asia kuitenkin korjaantui pian, koska jouduin isoon suolistoleikkaukseen vain kuukauden päästä häiden jälkeen. Minulla on sellainen geeni, joka aiheuttaa kasvaimia suolistoon, ja sen vuoksi leikkaus oli hyvä tehdä jo 19-vuotiaana.

 

Kun heräsin leikkauksesta, moni asia muuttui. Kroppani ei toiminut enää niin kuin ennen ja se oli vieras. Kun ennen olin tottunut liikkumaan vaivattomasti, nyt en pystynyt nousta istumaan tai kääntyä, ja kun olin tottunut olemaan pitkiä aikoja syömättä ja silti koin olevan suhteellisen energinen, tämä kaikki muuttui pysyvästi. Ja mikä pahinta, en halunnut puhua vessajutuista tai olla toisten autettavana, mutta nyt elämä oli pelkkää suolistoa ja vessaa ja toiset ihmiset — sairaalajakson jälkeen mieheni — pesivät minut suihkussa ensimmäisen kuukauden ajan. Suolistosairaus ja -kasvaimet tekevät elämästä aika ajoin edelleen pelkkää vessaa, kuten te kaikki, jotka kärsitte samoista sairauksista, varmasti tiedätte. (Miksi muuten kukaan ei ole kirjoittanut rakkaustarinaa, jossa toisella on j-pussi, avanne tai crohnin tauti, vai onko?)

 

thumb_IMG_8135_1024

 

Avioliittomme alkoi siis sillä, että minua pestiin, puetettiin ja vahdittiin (mieheni hoiti minulle sairauslomalla aina vahtijan siksi aikaa kun hän oli töissä, koska pyörtyilin niin paljon, etten voinut olla yksin). Mieheni teki ruokaa, siivosi ja vei minua kävelylle, kun minun piti ottaa pieniä askeleita ja opetella käyttämään tätä kummallista ja vierasta kapistusta, jota olin koko elämäni ajan kutsunut omaksi ruumiikseni. Hän teki tämän kaiken ja minä en voinut antaa yhtään mitään takaisin.

 

Se hävetti. Hävetti, koska en voinut maksaa asioita takaisin tekemällä samanlaisia palveluksia. En osannut ottaa ilmaista rakkautta vastaan. Ja hävetti, koska olin avuton. Koin olevani hyvin ihminen.

 

Hävetti, koska elämä ei ollutkaan seksikkäitä alusvaatteita, romanttisia perjantai-illallisia tai pienen pieniä lahjoja, joita oli piilotettu kenkiin tai autoon toisen löydettäväksi. Elämä oli sitä, kun maanantaiaamuna herätyskello soi klo 6.40, katsoimme toisiamme, halasimme ja sitten nousimme ylös. Hän hörppäsi kahvin ja söi vanukkaan, minä yritin pukea kenkiä jalkaan, vaikka eihän siitä mitään tullut, kun en voinut kunnolla kumartua. Mahani oli turvoksissa, leikkaushaavaan sattui, päälläni oli vuosia vanhat verkkarit ja tukkakin ihan sotkussa. Hän solmi kengännauhani, vei minut perheensä luo ja ajoi töihin.

 

Tässä oli siis se hänen unelmiensa nainen, jonka kanssa oltiin menty naimisiin, ja tässä oli se unelmien tarina, jota olimme sitoutuneet elämään.

 

thumb_IMG_8100_1024

 

Aluksi kiteytin nuo kolme sairauslomakuukautta kahteen sanaan: häpeä ja oppiminen. Vasta myöhemmin ymmärsin, että lopulta tuota aikaa kuvaisi kaikkein parhaiten kuitenkin sanat hyväksyminen ja muutos. Tuona aikana aloin päästä ”ihmisyyshäpeästäni” eroon. Me olemme ihmisiä, kuinka paljon kaikkea sitä-mikä-jääköön-nimeämättä se sisältääkään. Me emme mene naimisiin satuolentojen, barbien tai julistekuvien kanssa, vaan ihmisten, joilla on persoona, menneisyys ja kipuja. Ja jotka kykenevät yllättäviin, lähes epäinhimillisiinkin tekoihin, kun he osaavat aina silloin tällöin myös rakastaa parantavasti. Opin siis myös, mitä rakastaminen on puolin ja toisin.

 

Niin fyysisesti kipeä kuin olinkaan, ja niin paljon kuin tuona aikana koin pelkoa, voimattomuutta ja hätää, en vaihtaisi mitään pois. Ajankohtaakaan en vaihtaisi (ja tosiaan, kävimme kuitenkin häämatkalla heti häiden jälkeen, joten tämä kokemus ei sentään ollut meidän virallinen honeymoon, vaikka jollakin tavalla se sitä taisi ollakin).

 

Rakkaus maanantaiaamuna klo 6.40 näyttää paremmalta kuin elokuvissa, koska se on palvelemista, hyväksymistä ja rakkautta, joka ei kysy vastapalveluksia. Luulin, että rakkaus, ja myös ystävyys, ovat sitä, että minä maksan aina saman summan takaisin, kun saan jotain. Mutta mieheni vastasi minulle, että rakkaus ei ole sitä. Meidän ihmisten vastaus siihen, mitä rakkaus on ja rakastanko, on se, miten me elämme. Se, miten elämme maanantaiaamut ja joskus myös ne perjantai-illat.

 

<3: Sara


No Comments

Comments are closed.