Rakastan sinua kilometrin pidemmälle

Posted by | No Tags | Uncategorized | Kommentit pois päältä artikkelissa Rakastan sinua kilometrin pidemmälle

Nyt on vuorossa ”Ystävyydestä osa 2” kuten lupasin edellisessä kirjoituksessa. Tällä kertaa teemoiksi on valikoitunut jälleen jotain elämää suurempaa eli sitoutuminen, kuolema, veriveljeys/-siskous, uhraukset ja rakkaus. Sen pitemmittä puheitta, nyt aloitetaan. 

 

Olin viime viikolla naisten virkistysviikonloppua viettämässä ja teemana oli — kappas kappas — ystävyys. Luentojen vetäjä luki seuraavan lainauksen:

 

Miniät itkivät nyt vielä katkerammin. Viimein Orpa suuteli anoppiaan hyvästiksi, mutta Ruut ei suostunut eroamaan Noomista. Silloin Noomi sanoi: ”Katso nyt, kälysi lähti takaisin kansansa ja jumalansa luo. Lähde sinäkin kälysi mukana.” Mutta Ruut sanoi: ”Älä pakota minua eroamaan sinusta ja lähtemään luotasi. Minne sinä menet, sinne minäkin menen, ja minne sinä jäät, sinne minäkin jään. Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani. Missä sinä kuolet, siellä minäkin tahdon kuolla ja sinne minut haudattakoon.”

 

 

Lainaus on Ruutin kirjasta (luvusta 1), ja siitä tulee muuten mieleen eräs kuuluisa Hectorin viisu. Tämä on aika pysäyttävää tekstiä sitoutumisesta ja ystävyydestä, ja vaikka olen pohtinut tätä ystävyys-teemaa jo jokusen kuukauden, tämä vangitsi. Nykyäänhän ystävyys tuntuu olevan ystävyyttä juuri siksi, koska sen saa valita ja se on vapaata monista vastuista. Jos suhde koituu jostakin syystä raskaaksi, siitä voi lähteä. Siitä saa, tai ehkä jonkun mielestä siitä pitääkin lähteä, ja prosessi ei ole monimutkainen, vaan se on tehty varsin helpoksi. Ei sitä aina edes tarvitse selitellä muille eikä siitä kysellä, ja jos kysellään, riittää vain kun sanoo, että tiet erosivat tai ärsyynnyin. Tai että toisella oli liikaa ongelmia, mulla on omakin elämä. Tämä tuntuu näin ääneen sanottuna vähän kauhealta.

 

En nyt tietenkään halua aliarvioida sitä, että meidän on jokaisen pidettävä henkisestä hyvinvoinnistamme huolta ja ymmärrän kaipuun miellyttävään elämään. Tänä laitteiden aikakautena on kiire, aivot savuavat kaiken pauhaamisen keskellä ja silloin ei aina tosiaankaan kiinnosta hautautua kenenkään kanssa murheiden hiekkakasaan, siis jonkun toisen murheisiin.

 

Mutta kun mietiskelin näitä sanoja (”minne sinä menet, sinne minäkin menen, sinun kansasi on minun kansani, missä sinä kuolet, siellä minäkin tahdon kuolla”), kuulin korvissani äänen, joka sanoi: mulla on omakin elämä, ei mulla ole aikaa ahdistua toisten asioista, mulla on omat rajat, mun on pidettävä niistä huolta. Se kuulosti vähän kylmältä näin yhtäkkiä, vaikka olen varmaan itse tainnut sanoa nuo sanat jokusen kerran muodossa jos toisessa.

 

 

Meitä nykymaailman nuorehkoja ihmisiä on sanottu terapiasukupolveksi ja siinä on varmaan perää. Olemme herkkiä analysoimaan traumoja, karttamaan niitä ja kuulostelemaan vointiamme. Psykologisoinnista tulee kuitenkin herkästi tosi raskasta sekä myös tosi itsekeskeistä. Ja tottahan se tietenkin on, että elämä on aika ajoin ihan oikeasti raskasta, siitä ei pääse mihinkään. Kuitenkin tuntuu, että tämä keittiöpsykologian ja elämä-on-mielihyvää filosofian yhdistymä on köyhdyttänyt elämäämme ja — uskallanko sanoa — tehnyt aika paljon hallaa. Tarkoitan tätä: mitä tapahtuu todelliselle ystävyydelle, jos sitten, kun minut pyydetään jakamaan tuskakuormaa ja kun tuntuu ihan oikeasti raskaalta toisen tuskan vierellä, ja kun se sisäinen potentiaalini ja mielihyvä eivät pääse täydellistymään ja tuntuu, että rajojeni sisälle on tunkeuduttu? Kun itku ja ahdistus ja epätoivo tarttuu. Lähdenkö pois? 

 

Valitettavasti näin käy aika usein. Olen nähnyt ja varmasti itsekin ollut osallisena siinä, että maailmaan on syntynyt jälleen uusi yksinäinen, kipujen uuvuttama ihmisolento, kun toinen osapuoli kokee, että nyt on pyydetty liikaa ja sitten päättänyt lähteä pois.

 

Jos ystävyys on täysin vapaata ilman sitoutumista niin myötä- kuin vastamäessä, mitä jää jäljelle? Ehkäpä rakkaus ja lämpö hyvinä hetkinä? Mutta kun elämässä on niitä vaikeita päiviä aika paljon. Joku voi ajatella, että no eikö biologinen perhe tai vaikka aviopuoliso voi hoitaa niitä asioita ja ystävyys voisi olla hieman kevyempää. Tässä tullaankin siihen ydinkysymykseen, että mitä se ystävyys oikein on. Onko se joku hassuttelu- tai viihdesuhde? 

 


 

Joululomalla lukemani Wesley Hillin Spiritual Friendship -kirja tiivisti muutamia ystävyyssuhteita, joita on ollut olemassa menneinä aikoina. Ystävyys oli ennen vanhaan (silloin tosi ennen vanhaan) erittäin intiimi suhde, eikä se monestikaan hävinnyt aviosuhteelle tai biologisille perhesuhteille. Ystävykset olivat siskoja ja veljiä, joiden puolesta oltiin valmiita kuolemaan. Onpa muuten sellaisia hautojakin, joihin ystävyksiä on haudattu. Nämä ystävykset olivat kirjaimellisesti yhdessä hamaan loppuun saakka. 

 

Toisessa maailmansodassa teloitettu Dietrich Bonhoeffer ja hänen ystävänsä Eberhard Bethge pohtivat aikoinaan kirjeenvaihdossaan sitä problematiikkaa, kun ystävyyttä ei tunnisteta tässä maailmassa siten kuten avioliitto tai ydinperhe. Ja tottahan se on: kun läheinen ystävä kuolee, ei se ole yhteiskunnan tai yhteisöjen silmissä sama asia kuin se, kun jonkun puoliso tai äiti kuolee. Siihen suhtaudutaan eri tavalla. Bonhoeffer oli kirjeenvaihdon aikaan vangittu, mutta pohti sitä, mitä mahdollisen vapautumisen jälkeen voisi tapahtua. Hän menisi naimisiin kihlattunsa kanssa, mutta entä hänen ystävyytensä Bethgen kanssa? Ei ole olemassa seremoniaa ystävyydelle. Miten rakastaa ja hoitaa rakkautta ystävien kesken? Tätä intiimiä ystävyyttä moni on muuten tulkinnut homoeroottiseksi. Se kertoo siitä, miten kyvyttömiä me olemme kuvittelemaan mielessämme, miltä todella intiimi ystävyyssuhde saman- tai vastakkaisen sukupuolen välillä näyttää tai että sitä on edes olemassa. 

 

Historian opiskelu on selväpäistävää puuhaa. Postmoderni fragmentti-ihminen saa paljon ajateltavaa siitä, kun pääsee sujahtamaan historian kahisevien lehtien sekaan. Se antaa mielikuvitukselle paljon bensaa, jonka avulla jaksaa ajatella aika pitkänkin matkan sitä, että miltä ystävyys voisi näyttää. Siinä menevät monenmoiset ihmissuhteet toisenlaiseen järjestykseen (omista oivalluksista avioliitoon liittyen kirjoitin edellisessä blogitekstissä.)

 

 

Kirjan kirjoittaja Wesley Hill on itse sinkku, joka elää selibaatissa eikä siis harrasta seurustelusuhteita, joten hänelle ystävät ovat todella perhe. Hänen kirjoissaan avautuu ikkuna maailmaan, jossa voi ymmärtää, miltä yksinäisyys voi tuntua, kun pelkää, että kohta jos kaveri saa työpaikan, hän muuttaa meren toiselle puolelle miettimättä asiaa sen kummemmin. Tai miltä tuntuu, kun kukaan ei odota sinua lentokentällä tai seuraa tiiviisti netistä kun koneesi laskeutuu kentälle torstai-iltana. Usein kotona odottaa huriseva jääkaappi ja pimeä makuuhuone. 

 

Mitä jos jään yksin? Mitä jos olen yksin nytkin, ihan todella yksin, mitä jos kukaan ei rakasta ja kiinny minuun niin kuin minä heihin? Nämä ovat joitakin niitä kysymyksiä, joita kirjassa mietitään, ja samantyylisiä ajatuksia hän kirjoittaa myös kirjassaan Washed and Waiting. Tällainen rehellisen hyytävä ja surullinen teksti tekee hyvää ainakin minulle. On aika herätä. Maailmassa on paljon yksinäisyyttä ja se näyttäytyy eri tavoin. Ei kaikkien koti ole ”täynnä,” eikä se tule täydemmäksi kellekään ilman aitoa kohtaamista ja sitoutumista.

 

Hill on miettinyt ystävyyttä ystäviensä kanssa. He ovat pohtineet tapoja olla ystäviä. Hänellä on itsellään muutama hyvin läheinen toveri, joiden kanssa hän onkin tehnyt jonkinlaisen ”ystävyysseremonian.” Eli siis he ovat käyneet kirkossa siunattavina ja tehneet ikään kuin valan, jossa ovat luvanneet olla toistensa elämässä tukena ja läsnä hyvinä ja huonoina aikoina. Joskus tekee hyvää olla tarkoituksellinen ja selkeä näiden asioiden suhteen ja puhua siitä, mitä odotuksia ystävyyteen liittyy. Ja tämä on siis mahdollisuus ennemminkin kuin pakko. Meillä on mahdollisuus suhteisiin, jotka ovat elinikäisiä ja joissa osapuolet lupaavat, että he sitoutuvat ystävän kukoistukseen. 

 

Toki kaikkien kanssa ei voi olla tällainen ystävä. On mahdotonta pitää viittäkymmentä parasta ystävää, joille omistautuu tällä tavalla. Siihen ei rajallinen ihminen kykene. Virkistysviikonlopulla eräs osallistuja sanoikin hyvin, että kun emme voi olla kaikille se numero yksi, voimme olla kuitenkin se paras numero viisi tai paras se henkilö, jota toinen henkilö näkee kerran viikossa harrastuksissa tai koulussa. Siinäkin voi olla uskollinen. 

 

 

 

Ehkä siis eniten olenkin pohtinut tässä sitä, että miten voisimme hoitaa niitä läheisiä suhteita, jotka meillä on (tai siis: miten minä voisin, eniten tässä on tullut pohdittua omia suhteitani ja sitä, miten voisin tehdä parannusta). Vaikean paikan tullen voi olla helppo vaihtaa uuteen, viehättävään ja kevyempään suhteeseen — ikään kuin ystäväshoppailla. Tällainen ihmissuhdekuluttaminen on aika hirveää, koska siinä haavoittuu ja luottaminen muihin käy yhä vaikeammaksi. Olemme unohtaneet mitä on olla terveesti uhrautuva ystävä. Joskus elämässä tulee tilanteita, kun joudumme muuttaa lukujärjestystämme todella radikaalisti, jotta voimme seistä toisen vierellä. Se on epämukavaa ja raskasta. Mutta sellaista rakkaus on.

 

Ja tällä terveellä uhrautumisella tarkoitan muuten sitäkin, että menemme toisen rakastamisessa ja auttamisessa kilometrin pidemmälle, mutta ettemme ala sairaalloisesti palvella toisia siten, että tyydytämme omaa tyhjyyttämme ja tarvettamme olla sosiaalisissa parrasvaloissa. Joillekin nimittäin palveleminen ja uhrautuminen voi olla addiktio, ja tällaisessa tilanteessa uhrautuva rakkaus muuttuu tukalaksi kaikille osapuolille ja auttamisen kohde on enää pelkkä kohde. Ystävyydessä saadaan ja annetaan.

 

Vielä viimeiseksi: tätä ystävyysasiaa pohtiessani olen ymmärtänyt, miten rakkaita ja tärkeitä ystävät minulle ovat. Haluan panostaa niihin suhteisiin, koska välitän heistä oikeasti. En halua, että he joutuvat ajatella, että he ovat lopulta kuitenkin yksin. Ihmisen ei ole pakko olla ”lopulta kuitenkin yksin,” vaikka tämä kuuluisan laulun runollinen lausahdus saattaisikin ensin tuntua syvälliseltä oivallukselta, joka kertoo missä järjestyksessä asiat tässä maailmassa ovat. Lopulta voimme olla kuitenkin yhdessä ja kokea aitoja kohtaamisia, luottaa siihen, ettei meitä jätetä yksin. Mutta tämä on mahdollista vain todellisen sitoutumisen kautta.

 

Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin ruumiini voidakseni kerskua, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi. Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. (1 Kor. 13:3-7)

 

Hyvää myöhäistä ystävänpäivää!

Sara


No Comments

Comments are closed.