Pelkään puhua runoista

Posted by | · · | Uncategorized | Kommentit pois päältä artikkelissa Pelkään puhua runoista

Uusi vuosi on aloitettu väsäilemällä kasvissosekeittoa ja lukemalla. Ja kirjoittamalla (viimeiset viilauksen alaiset osiot kuoseissa, jipii! Kohta saan käyttää tuosta uudesta kirjasta sanaa valmis). Sain kuin sainkin mieheni lukemaan Harry Pottereita (toinen kirja menossa, kova on tahti), joten meillä on luettu nyt kaunokirjallisuutta. Yleensä meillä luetaan suurimmaksi osaksi teologiaa, mutta muutama päivä on mennyt näin ja se tuntuu tosi mukavalta. Minulla on edelleen tuo Dostojevski kesken ja tilasin juuri seitsemän kirjaa kotiovelle, joten niitä odotellessa.

 

Kävin muutama päivä sitten kirjastossa vaeltelemassa. Se jos mikä on rentouttavaa puuhaa, mennä ajan kanssa kirjastoon, käydä läpi hyllyjä mieli tyhjänä ja vapaana. Jos näkee jotakin mielenkiintoista, sen voi napata siitä mukaan. Lainasin muutaman runokirjan, jotka olen lukenut jo aikaisemmin. Kun viime postauksessa kirjoitin, että enää en aina rentoudu lukemalla, niin täytyy ehkä hieman selventää sitä. Rentoudun kyllä, usein siis, mutta joskus on tilanteita, kun ei huvita ja mieli vaatii muuta (joskus näin ei ollut, joskus luin aina). Silloin tällöin mieli vaatii kirjallisuudenkin puolelta muutakin kuin sitä tavallista, turvallista ja varmaa (pidän siis vakavista kirjoista, sen paremmin en osaa nyt mieltymyksiäni kuvailla, edit: huumoria saa kuitenkin olla, sitä en tarkoita), esimerkiksi jotakin hömppää.

 

IMG_5793

 

Rakastan runoja (tai no, tuo oli huonosti ilmaistu, koska en rakasta kaikkia runoja). Ja itse asiassa runot ovatkin aikalailla sitä osastoa, joka rentouttaa. Tämä siksi, että runot ovat tiloja, joissa tunnetaan. En osaa lukea runokirjoja samalla tavalla kuin romaaneja, vaikka joskus olen yrittänyt. Runoja ei suoriteta, niiden läpi ei vain kävellä. Niihin pysähdytään, niissä ollaan. Niitä tunnustellaan. Niihin jäädään.

 

Myönnän, että olen ankara mitä runoihin tulee. Pelkään keskustella runoista. Pelkään, kun joku ottaa ne puheeksi, kysyy mielipidettäni, haluaa jakaa ajatuksia. Hyvin usein runot, joista pitäisi eri ihmisten kanssa keskustella, ovat itse asiassa aforismeja tai loruja (joihin on läntätty ensimmäisenä mieleen tulevat sanat), ja niistä en pidä oikeastaan ollenkaan. Kun sitten vaivaantuneena kiemurtelen, väistelen kysymyksiä aikani ja lopulta tokaisen, etten oikein pidä sellaisesta puheenaiheena olevasta runoudesta tai runosta, minulta tivataan, että mistä pidän. Sitä en osaa selittää, ja parempi olisikin, jos minulla olisi käsilaukussa monistettu paperipinkka, jossa olisi lempirunoni. Niistähän sen näkisi ja tuntisi.

 

Keräsinkin tähän kolme runoa. En aio perustella, vaan toivon, että kuka ikinä sinä oletkaan, joka tätä luet, pysähdyt, tunnustelet, viivyt, jäät.

 

IMG_5796

 

Tämä kaupunki on vieras. Eilen eksyimme kahdeksan kertaa, kerta kerran jälkeen paremmin. Illalla kadut pingottuivat kuin kuparilanka. Tapasimme naisen, jonka vatsassa kasvoi trooppinen puutarha. Kuulimme hyönteisten jalat ja kaikki kaiut, kaiut. Lopulta löysimme kahvilan. Istuimme nurkkapöytään ja katselimme surumielistä tanssia, lattian poikki huojuvaa liikettä, liikkeen mekaniikkaa. Yön tultua meille annettiin patja, ihmiset lähtivät koteihinsa. Sinä nukahdit heti. Minä kurotin käteni patjan reunaan ja kosketin yöpilviä. Jos sadetta oli, se valui iholleni.

 

 

kotona:

Toisinaan unohdan, miksi minulla on iho. Se käy tarpeettomaksi ja hilseilee olohuoneen käsin solmitulle matolle. Tutkin paksuja lääketieteellisiä kirjoja, joista ymmärrän hädin tuskin mitään. Iltaisin kirjoitan arkkikaupalla tutkimuksia ihosta. Listaan ihon ominaisuuksia ja käyttötarkoituksia: olen ymmärtänyt että iho on eräänlainen suojapaperi, olen ymmärtänyt että joskus joku koskettaa. Kaipaukselle en löydä tieteellistä selitystä. Illalla vien tutkimukseni puutarhaan, ripustan paperiarkkeja puihin. Yöllä jokin eläin nuolee kirjoituksen pois.

Kristiina Wallin: Tämä kaupunki on vieras, teoksessa Jalankantama (2009)

 

 

IMG_5794

 

Kun olet aikuinen, näet rapistuneet rattaat, haistat lahoavan kuun. Tunnet nokkosten hipaisut ja keinuvan heinän.  

           Ojentelet jalkojasi, kahlaat lahkeet käärittynä rantaveteen, paidanhelma hampaissa, tuosta noin, lumpeenlehtien lomitse, yhä edemmäs. 

           Tahdotko takaisin varjojen viileyteen, syvälle hiljaiseen tihkuun. Sinne missä pisaroi vanhoille ja nuorille, missä pisaroi kaikille yhtälailla. Naurat. Lapsi nauraa. Hampaittesi takana nauravat pienet hampaat.

Olli Heikkonen: Kun olet aikuinen, teoksessa Jäätikön ääri (2007)

 

 

Eristetään esimerkiksi apina

ja käännetään se nurin.

 

Se pysyttelee hengissä ja siteeraa

tietämättä kenen epätoivoa.

 

Ei ole kyse siitä että haluaisimme olla toistemme kaltaisia.

Vaikka kivi tai keppi voisi esittää minua nyt,

mutta apinalla on käsissään kangaspala,

 

kuin äiti, muistinvarainen, miten se oli,

kanaverkosta taivutettu

rakkauden hahmo jota vasten

loputtomasti paiskautua.

 

Sanna Karlström: Eristetään esimerkiksi apina, teoksessa Harri Harlow’n rakkauselämät (2009)

 

Runollista viikonloppua!

 

<3: Sara


No Comments

Comments are closed.