Pastori joka saarnaa huulipunasta

Posted by | · · | Uncategorized | Kommentit pois päältä artikkelissa Pastori joka saarnaa huulipunasta

Kaarran auton seurakunnan parkkipaikalle. Nostan tummansinisen käsilaukun apukuskin paikalta, tarkistan, että puhelin on siellä ja nousen autosta, sujautan avaimet laukkuun. Aurinko paistaa kirkkaasti ja siristän silmiä samalla kun suoristan ja asettelen hamettani paremmin. Sitten menen seurakunnan ovesta sisään, kävelen saliin, aina etummaiseen penkkiriviin asti. Kättelen keitä kaikkia paikalle onkaan jo saapunut, juttelen niitä näitä, istahdan alas ja kaivan Raamatun ja sen välissä olevan saarnani esille. Aloitan tyypilliset rutiinit: luen saarnan läpi, alleviivaan avainsanat ja -lauseet ja kirjoitan joitakin huomioita, jos on tarve. Kun jumalanpalvelus alkaa, kuuntelen, laulan ja rukoilen. Ja sitten tulee vuoroni. Tarkistan, että hame on paikoillaan, kengät ja hiukset hyvin ja nousen saarnapöntön taakse. Saarnaan kuten kuka tahansa pastori — paitse että en. Olen nimittäin nainen. Ja minä saarnaan kuin nainen.

 

Niin, eli olen nainen. Se ei taida olla kenellekään yllätys. Se on kuitenkin aika ajoin ollut jonkinlainen häiriötekijä ja kummallisuus omassa elämässäni, jos näin voidaan sanoa. Kaikki ihmiset eivät ole tottuneet, että punatut huulet saarnaavat sunnuntaina Jeesuksen jumaluudesta ja Raamatun luotettavuudesta, tai että sormet, joita koristavat tummansiniset, pitkät kynnet, naputtavat iltamyöhäiselle asti eksegeettistä tutkimusta. Olisi helpompaa, jos sukuelin olisi toisenlainen ja kaupasta ei tarvitsisi ostaa rintaliivejä vaan partateriä. Olisi helpompaa, jos olisi kokonaan toisenlainen. Koska silloin ei tarvitsisi katsoa, kuinka miehet saattavat joskus kiiruhtaa eteiseen kun saarnaat ja perustella, että koska olet nainen. Lähettää sinulle kritisoivaa sähköpostia ja muistuttaa paikastasi, koska olet nainen. Koska olet nainen, olet emotionaalinen ja koska olet emotionaalinen, sinua voidaan huijata. Sinussa on ominaisuuksia, jotka vaarantavat asioita ja jotka eivät kelpaa. Joku saattaa sanoa aivan vilpittömästi, että sinun sukupuolesi vain on sellainen, eikä hän halua mitään pahaa, mutta tulos on silti sama. Error.

 

IMG_8474

 

Haluan tässä vaiheessa mainita, että tämä ei ole eksegeettinen puolustus naisten johtajuudelle (=eksegetiikka keskittyy erilaisten metodien kautta selvittämään mitä ko. Raamatun teksti itse asiassa tarkoittaa). Olen hyvin tietoinen naisia koskevasta monimutkaisesta teologisesta keskustelusta ja olen itsekin aihetta pyöritellyt suhteellisen monta vuotta. Konservatiivisesta lähtökohdastani huolimatta, ja sen ansiosta, olen päätynyt lopputulokseen, että nainen saa olla pastori ja johtaja, enkä perustele kantaani sillä, että kaikki on relativistista, eli suhteellista, tai revi Raamatusta sivuja roskikseen. Kantani on lyhyesti seuraava: haluan, että Raamattu muuttaa minua, eikä niin, että minä muutan Raamattua. Mutta vaikka eksegetiikka on suuri intohimoni, nyt en kirjoita siitä vinkkelistä, koska siitä on totuttu puhumaan. Siitä, että meillä on kristillisissä yhteisöissä paljon naisia, jotka elävät hämmennyksen ja surun vallassa, ei paljoa puhuta. Elämää varjostaa sisällä vellova ihmeellinen ahdistusmöykky, jota ei aina osata nimetä, mutta jotenkin se tuntuu liittyvän omaan sukupuoleen ja omaan minään. Minä olen jotakin, joka on likaa. Minä olen jotakin, joka pitää piilottaa ja karkottaa.

 

Sukupuoli on ollut minulle jossakin vaiheessa kuin vaate, jonka voi kaivaa vaatekaapista, jota voi pyöritellä käsissä ja miettiä, että mitä sillä tekisi, mitä sillä pitäisi tehdä ja pitääkö siitä ollenkaan. Laittaisko sen päälle vai ei? Paitsi että eihän asia ole näin yksinkertainen. Sukupuoli on hieman monimutkaisempi asia, vaikka toki joku voisi sanoa, että sukupuoli on juuri tuollainen: vaihda jos et viihdy. Minä en kuitenkaan usko, että sukupuoli on tällainen asia.

 

Ja koska asia on näin, ja tämän allekirjoittaa suuri osa kristillisistä seurakunnista, minun oli jossakin vaiheessa vaikea olla olemassa. En tiennyt mitä olisi pitänyt olla tai mitä olin. Minulle sanottiin, että ole nainen, mutta kukaan ei kertonut mielestäni tarpeeksi konkreettisesti, mitä se tarkoittaa. Joku sanoi, että naisena minun kuuluu kunnioittaa miestäni, tehdä lapsia ja hoivata heitä. Joku toinen ei sanonut mitään, vaan näytti hiljaista esimerkkiä elämällään kun hoiti kotonaan kaikki kotityöt. Minä taas kavahdan keittiötöitä ja menen miljoona kertaa mieluummin saarnaamaan kuin kaatamaan kahvia edes viideksi minuutiksi, jos saan valita. Olin syvässä kriisissä ilmiselvästi. Monta vuotta.

 

IMG_8376

 

Toisaalta moni nainen näytti elävän elämää sen kummemmin miettimättä sukupuoltaan. He vain olivat. Se näytti sujuvalta ja levolliselta. Mutta nainen, joka vahingossa päätyy jatkuvasti tekemään ”miesten töitä”, koska ne vain luonnistuvat helpommin, tuovat suunnatonta iloa ja täyttymyksen tunnetta, joutuu pohtia omaa olemustaan vakavasti. Kuka olen, mitä saan tehdä, mitä pitäisi ja mitä voisi. Elämä vain tuntuu hieman kokonaisemmalta, kun saa esimerkiksi saarnata ja organisoida ja liittää seurakunnan ja arkityön yhteen. Tuntuu, että olemassaololla ja lahjoilla on tarkoitus, kun saa palvella ja nähdä, että ihmisen mielenterveys voi kohentua pikkuisen. Kun saa nähdä mitä hyväksyntä ja rakkaus voivat tehdä. Saa näpertää pikkujuttujen parissa, kirjoitella kalenteriin tulevia menoja ja olla läsnä ihmisten vaikeuksissa. Tätä kaikkea johtajuus ja pastorius on — se on palvelemista, rakastamista, toisten edun tavoittelemista ja uhrausten tekemistä. Ei titteleitä, munkkisokeripölyä kravatissa ja pikkutakissa ja mersulla kaahaamista kokouksesta toiseen.

 

Jossakin vaiheessa oma tilanteeni meni niin pahaksi, että halusin muuttua näkymättömäksi. Jälkikäteen mietittynä taisi käydä niin, että koska useat kollegat ja ihmiset, joiden kanssa olin jatkuvasti tekemisissä olivat miehiä, yritin häivyttää naiseuteni. Vuodet kuluivat ja vasta sitten tajusin, että minulla oli iso ongelma ja asiaa pahensi se, millä tavalla sitä monesti seurakuntakontekstissa yritettiin korjata: puhuttiin siitä millaisia naiset ja miehet ovat, puhuttiin siitä, miten pitäisi löytää se oma paikka tässä järjestyksessä. Puhuttiin (ja puhutaan vieläkin) stereotypioista, joista ei löydä itseään. Ahdistaa enemmän, aina vain enemmän. Ja lopulta ei kestä kuulla sanaa ”nainen” tai ”mies”.

 

Versio 2

 

Löysin lopulta jollakin tapaa oman paikkani niin naisena kuin seurakunnassa (ah, pitkä ja levollinen huokaus) ja se tapahtui pitkän, vuosia kestävän prosessin kautta, jossa merkittävää osaa näytteli teologian opinnot ja Raamattu. Se tapahtui myös sen kautta, että mieheni piti ensitapaamisestamme asti täysin selvänä, että olemme tasa-arvoisia, olen älykäs, että myös tunneälyni on ihailtavaa, olen lahjakas taiteellisesti ja hänen on varsin helppo olla minun opetettavanani jos missäkin asiassa. Hän tietää, että yli sata kiloa kyykkäävä nainen osaa avata itse oven ja pukea vaatteet päälleen, mutta hän tietää myös sen, että minulle on hyvä puhua kauniisti, puhuttava tunteista ja muistaa halailla. Toisaalta, joku tarkkanäköinen huomasi sanat ”jollakin tavalla” tämän kappaleen alussa, ja se tarkoittaa, että en usko ”olevani vielä siellä”, eli en usko vielä vapautuneeni täysin siitä häpeästä, joka naiseuteen saatetaan joskus liittää. Ja  tiedän, että moni hyväntahtoinen miesten ja naisten erilaisuutta sekä miesten johtajuutta korostava henkilö ei tarkoita missään nimessä aiheuttaa kriisiä minunkaltaisilleni tapauksille. Niin siinä kuitenkin saattaa käydä, olivatpa motiivit kuinka vilpittömiä ja hyväntahtoisia tahansa. Hyväntahtoisuus ja vilpittömyys eivät aina valitettavasti tuo tervettä ja hyvää lopputulosta.

 

Nykyään tiedän, että saan käyttää huulipunaa ja puhua siitä saarnoissa — miehetkin puhuvat ruuvimensseleistä ja isänä olemisesta. Ja jos miehet ja naiset ovat erilaisia, niin silloin olen sitä mieltä, että ne naiset, jotka seurakunnan penkissä sunnuntaisi istuvat tarvitsevat puhetta myös naiselta, samoin miehet. Erilaisilta naisilta. Ei vain yhdentyyppisiltä. Ja monenlaisilta miehiltä.

 

Eikö ole kummallista, että jos Jumala loi miehen ja naisen omaksi, kokonaiseksi kuvakseen, vain toinen sukupuoli päättää sävelet ja näkyy seurakunnassa? Olen ollut sellaisissa seurakunnan kokouksissa, jossa lavalla seisoo tai istuu yli kymmenen miestä, eikä koko tilaisuudessa näy naisia ollenkaan. Jos seurakunta koostuu miehistä ja naisista, ja seurakunnan yksi perustehtävä on opettaa ja kohdata kaikenlaisia ihmisiä, tuntuisi loogiselta, että myös naisilla olisi olennainen rooli tässä kokonaisuudessa antamassa näkökulmia ja viisautta, jota heillä on ja jotka valitettavasti usein puuttuvat siltä mieskategorialta, joka johtajanpaikalle valitaan (syrjään jää siis eri tyyppisiä miehiäkin, ei vain naisia). Ja mitä tulee emotionaalisuuteen ja empaattisuuteen, en taida tietää ketään yhtä empaattista ja emotionaalista henkilöä maailmassa kuin Jeesus. Hän on siinä pahempi ja parempi kuin naiset. Eikä se näyttänyt lamaannuttavan häntä tai häiritsevän hänen harkintakykyään.

 

Versio 2

 

Kun aloin uudelleen pukea mekkoja ja käyttää huulipunaa, olin peloissani. Nyt ihmiset näkevät minut, näkevät että olen nainen! Ja samalla tämä oli syy tälle transformaatiolle: ottaa naiseus haltuun, uskaltaa olla näkyvästi nainen. Sitten erään kerran ystäväni antoi palautetta saarnastani ja sanoi ohimennen, että oli kiva kuulla pitkästä aikaa ihmistä — naista — joka on juuri sitä, mitä hän on. Että oli raikasta kuulla muutakin kuin tunteettomia ruuvimeisselijuttuja ja nähdä joku, joka uskaltaa olla oma itsensä, ehkä hieman erilainenkin, laittaa tunteet peliin ja puhua rehellisesti, hihitellä välillä omille arkipäivän jutuille, joihin liittyy paljon sellaista, mitä miessaarnaaja ei välttämättä sanoisi. Tuohon kommenttiin palaan yhä uudelleen ja ymmärrän, että meitä erilaisia ihmisiä tarvitaan. Ehkä olenkin joskus pitkin hampain sanonut, että ”no on kai miehissä ja naisissa jotakin eroa”, mutta toisaalta, jos näin tosiaan on, niin sehän tarkoittaa, että sillä on väliä! Sillä on väliä myös johtajuudessa, koska seurakuntakontekstissa johtajuus jää vajaaksi ilman sitä toista olennaista osaa ja näkökulmaa.

 

Vihasin joskus mekkoja ja termiä Girlpower. Mutta tuo termi on avautunut itselleni uudella tavalla. Ei naiseutta pidä hävetä, eikä naiseus ole heikkoutta. Meillä on älyttömästi naisia seurakunnissa ja heissä on potentiaalia. Heillä on sellaisia kykyjä, jotka odottavat sitä, että ne saisivat olla käytössä ja kasvaa. Joku nainen voi olla hennompi ja tykätä olla ihan hissukseen, ja sellaisia miehiäkin on paljon. Ja se on OK! Sitä ei tarvitse hävetä. Samaan aikaan on naisia, jotka ovat synnynnäisiä johtajia ja he tekevät itselleen väkivaltaa, kun he yrittävät muuttaa itseään ja peitellä itsessään sellaisia puolia, jotka ovat ”maskuliinisia” tai ”ei-feminiinisiä”.

 

Haluan vielä toistaa: Se, että olet nainen ei ole heikkoutta tai alistumista. Sitä ei pidä hävetä.

 

<3: Sara

 

P.S. Tämän tekstin tarkoitus ei ole mollata seurakuntia. Seurakunta on tarpeellinen paikka, enkä halua leimata tällä niitä sellaisiksi paikoiksi, joissa aina harjoitettaisiin henkistä ja hengellistä väkivaltaa. Seurakunta on paikka, joka koostuu ihmisistä ja joka on avoinna aivan jokaiselle. Juuri siksi, että se on avoinna jokaiselle, se on paikka, jossa on erilaisia mielipiteitä, sellaisiakin jotka rasittavat. Ja se on paikka, jossa inhimillisyys, kipu ja epätäydellisyys asuvat, koska sellaisia me ihmiset olemme.

 

Ja haluan vielä lisätä, että oma kotiseurakuntani Jurvassa on ihana paikka, jossa olen saanut kokea arvostusta ja jossa minut on nähty ihmisenä, kokonaisena ihmisenä kaikkine luonteenpiirteineni ja lahjoineni. Kiitos siis Jurva!


No Comments

Comments are closed.