Onko järkiä?

Posted by | | Uncategorized | Kommentit pois päältä artikkelissa Onko järkiä?

Pahoittelut, että blogi on uinunut hiljaisuudessa. Tässä on ollut kaikenlaista pikkuista puuhaa kuten maasta toiseen muuttaminen, kaksi muuttoa tässä vanhassa-uudessa kotimaassa, uusi työ, uusi auto, uudet lainat. Voin kuitenkin vakuuttaa, että oma somekäytös tulee muuttumaan, ja onhan se jo muuttunutkin. Uuden työni puolesta IK-opistolla naamani pilkahtelee nyt somen luvatussa maassa säännöllisen usein, koska työhöni kuuluu päivittää Instagramia kerran pari viikossa. Lisäksi aion ryhdistäytyä alkusyksyn kiireiden jälkeen ja kirjoitella näitä ajatelmia tänne blogiin siihen tutuksi tulleen rytmin tahdissa eli noin kerran kuussa — sillä ehdolla, että keksin oikeasti (mielestäni) järkevää kirjoitettavaa. 

Muitakin muutoksia on tapahtunut, nimittäin vaihdoin privaattipuhelimeni älypuhelimesta old schooliin eli hehkeään ja nostalgiseen Nokian 3310-minikapulaan. (Työpuhelin on se ”älyllinen” ja sitä käytän pääsääntöisesti työpäivinä eli noin 3 päivänä viikossa.) Tämä teksti onkin pyhitetty kyseiselle päätökselle, koska moni on kysynyt että miksi ihmeessä. Toiset ovat onnitelleet saavutuksesta, toiset ovat purskahtaneet epäuskoiseen nauruun, yksi kysyi, hankinko seuraavaksi foliohatun.

Se, mitä olen sen sijaan itse ihmetellyt, on kuinka harva on koskaan miettinyt omaa älypuhelimen käyttöään vakavasti, ja sitäkin olen hämmästellyt, miten monelle ei ole koskaan juolahtanut mieleenkään, että elämää voisi elää ilman laitetta, johon mahdutetaan koko maapallo ja joka kulkee taskussa. Koska lupasin kirjoittaa aiheesta, tässä se nyt tulee.

 


Eli miksi ihmeessä:

Ensimmäiseksi syyksi mainittakoon mielenterveys ja kokemus omista rajoista.

Jokaisella meillä on rajat ja yksityisyys, ja itselläni maailma alkoi tärähdellä silloin, kun esikoisteokseni Mun on pakko julkaistiin vuonna 2011. Olen avoin ihminen, jolla ei ole salattavaa ja joka on avoimesti kertonut haavoistaan, mutta yhtäkkiä löysinkin itseni paikasta, jossa koin jonkinlaista turvattomuutta henkisesti. Lehtihaastattelut alkoivat elää omaa elämäänsä puskaradioissa, ihmiset alkoivat lukea kirjojani kuin ne olisivat päiväkirjani ja huomasin, että usein media/lukijat olivat kiinnostuneet enemmän minusta kuin kirjoistani, minun luovista luomuksistani. Tuli tarve selitellä ja tuli tarve olla selittelemättä, kokonaan. Joskus halusin vaipua maan alle ja siitä onkin tullut tapa, että kirjan julkaisemisen jälkeen lähden hetkeksi ulkomaille. Lisäksi some-räjähdys, silloin kun se tuli, muutti kirjamarkkinointiakin aika tavalla ja oli oltava aktiivinen erakoitumisen sijaan. Jossakin vaiheessa onneksi tajusin, että voin kyllä itse hallita tätä kaaosta, ja aloinkin määritellä ajat, jolloin hoidan kirjailija-asioita ja omia asioitani somessa. 

Some-ilmiöön liittyy aika kiinteästi se, että me haluamme olla tärkeitä. Somesta on tullut monille kanava kokea olevansa tärkeä ja ”nähty”. Julkinen päiväkirjahan se IRC-gallerian ”päiväkirja” olikin kun se aikoinaan tuli, ja yhtäkkiä kansalaiset löysivät kanavan purkaa sitä, että he ovat jääneet näkymättömiksi. Paha olo ja tarve olla rakastettu löysi uuden uoman pyrkiä esiin. Me tarvitsemme rakkautta ja huomiota, mutta jossakin kohdassa tajusin sen, että on epätervettä, jos en osaa rajata yksityisyyttä ja minusta tulee ”rajaton” netissä. Ja onneksi koitti sekin päivä, kun tajusin, että olen tärkeä, vaikken ole netissä. Ja että ehkä kaikkea ei kannatakaan laittaa sinne nettiin.


Toisena syynä on keskittymiskyky. Siitä on jo alettu puhua ainakin rapakon takana aika paljon, miten some ja erilaisten vempeleiden käyttö rappeuttaa keskittymiskykyä. Aivot tottuvat siihen, mihin ne opettaa: kun selaamme Facebookin tai Instagramin feediä, siellä vilisee kuva kuvan perään ja aivot ovat kuin diskossa. Niille ei enää kelpaa katsella pelkkää hitaasti liikkuvaa pilvimassaa taivaalla, ja kirjaa lukiessa ne lähettävät signaalia vähän väliä: ”muistitkos ostaa maitoa, tsekkaatkos onko joku laittanut whatsappia, muuten mitähän sille naapurin Penalle kuuluu, onkohan kukaan haravoinut pihaa, hetkonen olikos mulla kaapissa niitä kaurahiutaleita”. Aivot ovat huumekierteessä. Ne jäävät koukkuun siihen, että niille annetaan koko ajan jotakin ärsykettä.

Aivot oppivat myös sen, että jos tiskailen kaikessa rauhassa vihellellen tai luen mielenkiintoista romaania, kännykkä voi piipata koska vaan. Tekeminen seis — taas. Ja taas. Ja taas. Ja taas. Piip piip piip.

Minulle on sanottu monta kertaa, että ”mutta kyllähän sä voit laittaa puhelimen äänettömälle jos se sua häiritsee.” Kyllä voin. Toisaalta joitakin herkempiä yksilöitä jo se mahdollisuus, että viesti on tullut, saattaa häiritä ja sitä luuria pitää tsekkailla. Ajattele, jos sinulla olisi puhelin, joka ei soisikaan tai piippaisikaan koko ajan, ainoastaan vaikka kaksi kertaa päivässä? Tottuisit tähän. Et edes odottaisi, että se piippaa ja voisit uppoutua johonkin mielenkiintoiseen tekemiseen pitkäksi aikaa. Oikein keskittyä niin kuin ennen vanhaan. 

Nyt kun olen vaihtanut älystä pois, unohdan välillä (siis vapaapäivinä), että minulla on puhelin. Nimittäin ihmiset eivät enää lähetä minulle niin paljon viestejä, kun minulla ei olekaan Whatsappia. Vastustan tehokkuusajattelua, mutta tähän kohtaan on sanottava se, että sometus on joskus tehnyt kanssakäymisestä niin sanotusti tehotonta. ”Juttelu” on nykyään sitä, että laitellaan hymiöitä tai kuvia, jotka ovat lopulta joskus aika turhaa informaatiota sen saajalle. Sen sijaan se 100% läsnäolon aika on vähentynyt. Ei liene epäselvää, mitä tästä ajattelen ja kumpi vaihtoehto olisi parempi. Ymmärrän sen, että osa hyvistä ystävistä voi olla kaukana ja teknologia tarjoaa mahdollisuuden yhteyteen. Näin on siis minunkin tilanteeni monen hyvän ystävän kanssa. Pirstaleisen viestittelyn sijaan soittelen heille tunnin puheluita silloin tällöin, jotta saa rauhassa jutella kuulumiset ja kuunnella toisen huokaukset ja onnet. Se virkistää ja näin saa kunnolla keskittyä toisen elämään, ei murusiin siellä täällä.  



Jotkut keskittymiskykyyn liittyvät rappeutumiset eivät ole silminnähtäviä, vaan tulevat salakavalasti ja niihin alkaa tottua. Osa ei edes tiedosta, että ovat tässä loukussa. Ja tässä pikaruokakulttuurissa, jossa kaikki pitää saada nopeasti ja näkyvästi, moni pettyy, kun kokeilee pikaista somepaastoa eikä huomaakaan heti hurjia tuloksia. Ongelma on ehkä siinä, että mitä tuloksia odotetaan ja miten ne mittaillaan. Luultavasti somepaaston tulokset ovat sen tapaisia kuin että pystyy keskittyä paremmin toisen ihmisen kanssa keskusteluun, pystyy lukea hieman enemmän, ei ole niin tukossa henkisesti, aivot levähtävät, unen laatu saattaa parantua ja vaikkapa että tulee pitkästä aikaa tylsää. Mutta näitä ei aina huomaa samalla tavalla kuin ketodieetin alkuvaikutuksia, kun puntari näyttää heti viikon jälkeen -5kg, koska nesteet lähtevät kehosta. 

Itse tajusin omat keskittymiskyvyn ongelmat aika pysäyttävästi vuonna 2015, kun olin apurahavapaalla ja kirjoitin kolmannen romaanini. Työpäivät muuttuivat painajaisiksi ja kaupan päälle tuli itsetuntemuskriisi. En pystynyt kirjoittaa kuin sivun kerrallaan, kun oli jo tehtävä muuta. Aikaisemmin kirjat olivat syntyneet niin, että kirjoitin tuntikausia putkeen ja elin kirjan maailmassa kunnes ensimmäinen versio käsikirjoituksesta oli valmis. Olen suhteellisen maaninen silloin kun kirjoittelen, koska mielikuvitusmaailma imaisee sisäänsä kokonaan ja elän siellä kaikilla aisteilla. Mutta yhtäkkiä tämä kaikki stoppasi tykkänään. Opiskelulukemisissa huomasin, että ajatukset harhailivat, vaikka ennen luin tauotta pitkiä jaksoja. Oli tehtävä muutoksia omiin tapoihin ja äkkiä.

Minulla on useita tuttuja, jotka sanovat etteivät he pysty lukea pitkiä tekstejä, koska he ovat huonoja lukemaan. Ehkä osa heistä ei oikeasti olekaan niin huonoja lukemaan, vaan kyse on siitä, että aivot ovat vain niin täynnä informaatiota, jota saa jo mainoskylteistä, kun ajaa Suomen maanteillä tai kun odottaa bussipysäkillä bussia. Eivät aivot ole pohjaton kuppi, jonne voi kaataa mielin määrin ainesta. Informaatiokiintiö tulee aika äkkiä täyteen jo sillä, että selaa puhelintaan. Kuinka paljon ihmiset selaavatkaan jo yhden tunnin aikana puhelintaan ihan vain katsoakseen jonkun asian äkkiä. Näin aivoille kulautetaan shotti väkevää, jota ne sitten siinä sulattelevat. 

Informaatioähkyn maailmassa pitäisi osata asettaa itselle rajat ja miettiä tietoisesti, mitä haluaa kuulla ja nähdä. Jos on jotakin tärkeää, jonka haluaa lukea tai kuunnella, se kannattaa asettaa etusijalle. Sille siis kannattaa tehdä tilaa ihan konkreettisesti ja vähentää sitten muusta informaatiosta eli ei katsoa mitään turhaa. Ehkä juuri suunnitelmallisuus, tarkoitushakuisuus ja päättäväisyys ovat ne, jotka monen elämästä puuttuvat somen kohdalla.
 


Kolmanneksi sillä on iso merkitys, että olen ”ulkoistanut” sanakirjat, uutiset, sähköpostin, junalippujen tilaamiset, Facebookin sun muut läppärille. Tietokone edustaa minulle sitä maailman jättiläistä, jolla on sisuksissaan mittaamattomasti informaatiota ja se saakin sen kaiken pitää. Minä vain vierailen ja laitan kannen kiinni, kun olen saanut asiat hoidettua. Vaikka läppäriä on kätevä kantaa mukanaan, on hieman eri asia kaivaa se repusta ja alkaa näpytellä kuin ottaa puhelin vaivihkaa taskusta kesken luennon tai palaverin tsekatakseen jotain, kun ”eihän kukaan kuitenkaan huomaa.” Toki someen voi addiktoitua myös tietokoneen kautta — tai itse koneeseen muutenkin — eikä tämä resepti toimi kaikilla. Itsellä se toimii, koska olen tietoisesti pyrkinyt luomaan sellaisen suhteen tuohon kyseiseen vempeleeseen, että tiedän, koska siitä tulee myrkyllinen. Tämä suhde on luotu hitaasti, hartaasti ja tarkoituksella. Nyt olen siinä pisteessä, etten jaksa räpätä tällaisia laitteita vapaa-ajalla ellei sillä ole jotakin järkevää, selkeää funktiota. 

Neljäs syy on se, että haluan elää todeksi sitä, mitä opetan ja älyttömän puhelimen omistaminen on suuri symbolinen teko. Olen opettaja ja pastori, jota — halusin tai en — ihmiset kuuntelevat ja seuraavat. Haluan elää tämän asian kanssa siten, että olen lähimmäisille läsnä. Haluan myös näyttää hyvää mallia. Esimerkiksi: mitä siitäkin tulisi, jos istuisin puhelin kourassa jumalanpalveluksessa tai kahvilla ja selaisin kuvia ja sähköpostia kun pitäisi keskittyä johonkuhun tai johonkin. Se on kaikkea sitä, mitä en halua edustaa ja sitä mihin en usko. On aikoja, kun on pakko vastata puhelimeen tai kirjoittaa sähköposteja (tiedän, tiedän), mutta se aika ei voi olla aina, ei edes usein. On sitä jotenkin ennenkin selvitty vähemmillä someilla ja luureilla. En sano, että ennen ihan kaikki oli paremmin, mutta voin myöntää, että entisissä ajoissa oli kyllä paljon hyviä puolia. Tähänkin asiaan liittyen.

Tässäpä näitä syitä tulikin jo riittämiin, vaikka joku ehkä unohtui. Piisakkohon ny tällä erää kummiski.

εἰρήνη ὑμῖν,
Sara



No Comments

Comments are closed.