Minä valitsin sinut

Posted by | · | Uncategorized | Kommentit pois päältä artikkelissa Minä valitsin sinut

Elän ensimmäistä kertaa elämässäni juuri tässä hetkessä, en menneessä tai tulevassa. Olen ollut kiitollinen silloinkin, kun on harmittanut. Ja luulen tietäväni syyn: koska valitsin tämän elämäntilanteen, jossa olen tällä hetkellä. Näimme mieheni kanssa tämän haaveen ja suunnitelman eteen vaivaa, säästimme vuosia rahaa ja teimme töitä (myös sellaista työtä ja sellaisia asioita, jotka eivät varsinaisesti aina kiinnostaneet). Monesti kieltäydyimme asioista, jotka maksoivat, koska tienestit menivät opiskelukassaan. Kun on valinnut jotain ja nähnyt sen eteen vaivaa — päättänyt itsepäisesti — silloin ei halua luovuttaa helpolla, vaikka joku katsoisi vierestä ja pohtisi, että olisiko voinut valita helpomman reitin tai voisiko vain luovuttaa. Se saa sisun pintaan, kun on antanut itsestään sellaista, mitä ei saa koskaan takaisin.

 

Erään kerran metsäpolulla tepastellessa ja tätä pohtiessa aloin miettiä avioliittoa (hieno aasinsilta, eikö). Minulta on monesti kysytty, että miten ihmeessä olemme mieheni kanssa jaksaneet olla näin kauan yhdessä (kohta yhdeksän vuotta naimisissa, reilut yksitoista vuotta yhdessä), enkä väsy puhumaan aina samoista asioista, kun tämä kysymys nousee. On tahto ja on valinta kasvaa yhteen.

 

Minä valitsin hänet ja hän valitsi minut.

 

 

Olin siis itse se, joka sanoi tahdon ja tiesin sanovani tahdon ihmiselle. Vaikka moni ajatteli, että olin vain nuori 19-vuotias tytönhupsu, joka ei tiedä elämästä tai parisuhteesta mitään, jälkikäteen ajateltuna sanoisin, että tiesin, mitä tilasin. Kahden ja puolen vuoden seurustelun aikana toisen voi oppia tuntemaan suhteellisen hyvin, vaikka ei asu saman katon alla (tämä tuntuu olevan joidenkin ihmisten mielestä käsittämätön ajatus). Eikä minulla ollut myöskään naivia käsitystä siitä, millaisia ihmiset ovat. Se juuri onkin saattanut olla monet kerrat elämässäni se ongelma, ja se on monien muidenkin ongelma, tuo ihmisyyden tietäminen.

 

Moni meistä, kun emme olleet vielä valinneet ketään, mietimme, että löytääkö minua koskaan kukaan, huomaako kukaan katsoa syvälle silmiin, onko kenelläkään siihen oikeasti aikaa. Onko kenelläkään kiinnostusta tietää, millainen minä oikeasti olen. Joskus sisällä oli kipu siitä, että olen aivan yksin, ja oli toive, että olisi joku sellainen, joka näkisi, kuuntelisi, tunnustaisi, että minä olen tässä, minulla on ajatuksia ja ääni. Sitten hän tuli ja minä sanoin kyllä. Ei ollut yksinäisyyttä vaan joku, joka huomasi ja jonka minä sain huomata.

 

Harva meistä haluaa olla yksin, vaikka samaan aikaan kulttuurissamme on tärkeää olla kaipaamatta tai tarvitsematta ketään. Meissä riitelee halu olla irrallinen mutta samaan aikaan kuitenkin olla se, jonka joku haluaa aina, silloinkin kun olemme epätäydellisiä. Silloinkin kun tuotamme raskaita pettymyksiä ja sisällä läikähtää ikävästi kun hävettää. Tiedän tämän kokemuksesta itsekin. Kuitenkin toisaalta vaikka haluamme, että meillä on joku, jonka kanssa koemme kuuluvamme yhteen ja joka hyväksyy meidät sellaisena kuin olemme, meillä on hankaluuksia hyväksyä se toinen sellaisena kuin hän on.

 

 

Ja eihän se elämäkään ole mikään staattinen kuva, jossa mikään ei muutu. Kaikki me muutumme ja elämä vie meitä erilaisiin jaksoihin. On sairauksia, uupumusta, menetyksiä ja pettymyksiä. Se on kulunut juttu, että alttarilla kysytään tahdotaanko ihan oikeasti myös silloin vastamäessäkin, kun räntää ja rakeita sinkoutuu taivaalta viistottain suoraa silmiin ja takin sisään ja tuulee niin kovaa, että emme pysty edes kävellä tuulta vastaan. Mutta sitä tahtominen juuri on.

 

Kun rillit on huurussa kovassa ukkosessa, villasukatkin niin märät, että viluttaa, itkettää ja tekee mieli heittäytyä maahan ja potkia kuin lapsi, silloinkin voi tuntea sitä perusvirekiitollisuutta. Ei tämä hetki ole aina mukava, ei tätä tilattu, mutta tämä on yksi hetki kokonaisuudessa. Toimiva kokonaisuus toki rakentuu siitä, että pidemmän päälle molemmat ahkeroivat palikoita paikoilleen, eikä aina vain toinen. Molemmat tahtovat. Aina näin ei ole, tiedän. Ja olen nöyrä tämän surullisen tosiasian äärellä. Tarkoitus ei ole avata heidän haavojaan, jotka yrittivät loppuun saakka, mutta jotka kuitenkin yhä uudelleen hylättiin.

 

Joka tapauksessa surulliset esimerkit eivät poista sitä tosiasiaa, että on mahdollista myös päättää kasvaa yhdessä samaan suuntaan. Kyllä sen voi tehdä tietoisesti. Erikseenkin voi kasvaa, mikä johtaa siihen, että ollaan kasvettu erilleen toisista. Se on todellinen asia, ja mielestäni myös surullinen sellainen, vaikka se käsitetäänkin nykyään kevyeksi lausahdukseksi, joka on kulutettu puhki lehtien etusivuilla. Joku sanoo, että se voi olla onnellinen asia, koska mikään ei saisi pysäyttää omaa kasvuani todelliseksi minuksi. Olen eri mieltä (luonnollisesti), koska mielestäni elämässä ei ole kyse vain minusta ja minun ”kasvustani”, joka voi tapahtua hinnalla millä hyvänsä.

 

 

Erikseen kasvamisesta vielä: se on monien valintojen summa, joka voi olla yllätys ja tapahtua salakavalasti, mutta ei se koskaan äkkiä käy. Ei kukaan herää eräänä aamuna, kierähdä toiselle kyljelle, katso puolisoaan silmiin ja säikähdä: sinä olet toinen, minä olen toinen, me olemme eri suunnissa. Se on pidempi prosessi.

 

Samaan suuntaan kasvaminenkin on prosessi, tai paremminkin sanottuna matka. Parisuhde on pitkä matka, joka on askeltamista, joskus työlästä sellaista. Lopulta räntäsateen hakkaamana sitä istuutuu välillä penkille ja tuumaa, että minä hullu tosiaankin olen valinnut tämän. Mitä varten?

 

Kuitenkin sitoutuminen on asia, jossa takaportti ei ole raollaan, eikä se mieti jatkuvasti hypoteettisesti, että ”mitä jos tämä tapahtuu” tai ”jos tämä tapahtuu niin silloin ainakin eroan”. Toki omat rajat on hyvä tehdä selväksi ja miettiä, että mikä on niin järkyttävää, että suhde on katkaistava. Kuten jo viittasin, en itse ymmärrä postmodernin maailman tuuttausta siitä, että jos suhde ei edistä minun kasvuani tai päästä täyttä potentiaaliani valloilleen, se on lopetettava. Että kaikki mikä vahingoittaa omaa kasvuani ja etenemistäni, on eliminoitava. Väkivalta on tietysti eri asia, silloin on parempi lähteä, tietenkin, oli väkivallan muoto mikä tahansa.

 

 

Mutta tuohon kasvamiseen: mitä kasvu on ja mikä on lopulta sitä, mikä kasvattaa? Suurin potentiaalini omalla kohdallani on varmasti saavutettu tähän mennessä siinä, että olen antanut toisen rakastaa minua ja uskaltanut rakastaa takaisin. Tähän rakastamiseen on sisältynyt se, että olen oppinut epäitsekkyyttä, kovaa työntekoa, uhrautumista sekä myös sietämään ihmisten epätäydellisyyttä, sotkuisuutta ja tämän kaiken tuomia pettymyksiä. Ja kun on kokenut ja oppinut sietämään myös ylipäänsä elämän arvaamattomuutta.

 

Rakkaudessa ei ole kyse siitä, mitä minä saan, vaikka totta kai siihen sisältyy se, että minä saan kokea rakkautta. Mutta jos kaikkien rakkaus keskittyisi vain itseen ja minun tarpeisiini, kokisiko kukaan meistä rakkautta? Jos se on totta, että jokainen meistä kaipaa lopulta eniten rakkautta ja hyväksyntää, niin meidän maailmamme malli ei siihen auta. Me jäämme täysin vajaiksi. Tietenkään rakastaminen ei tarkoita, ettenkö voisi toivoa, että omat tarpeeni tulisivat täytetyiksi. Kaikillahan meillä on tarpeet ja ne on parisuhteessa otettava huomioon. Lähinnä kritisoin sitä itsekästä lähtöpistettä, josta me kuvittelemme voivamme rakastaa aidosti.

 

Me kaipaamme sitä, että joku uhrautuu puolestamme ja haluaa meille hyvää. On kuitenkin myönnettävä, että sen saman antaminen toisille on useimmiten kuitenkin hirveän vaikeaa. Rakkaus — se on uhrauksia. Se on epämukavaa. Se ottaa ja se antaa. Me emme pärjää ilman sitä, mutta meille tuntuu olevan niin kovin vaikeaa ottaa sen antamaa kokonaista, antoisaa, rikasta ja kasvattavaa pakettia.

 

Rakkautta, ystävät!

<3: Sara


No Comments

Comments are closed.