Maailma jatkaa, minä en

Posted by | No Tags | Uncategorized | Kommentit pois päältä artikkelissa Maailma jatkaa, minä en

Olen pyöritellyt mielessäni viime aikoina seuraavanlaisia asioita: työviikon tuntimäärä, eläkesäästöt ja eläköityminen. Joku voisi ajatella, että poden ikäkriisiä — ja voi se sen joku muoto ollakin — mutta taisin käydä kolmenkympinkriisin jo kolmisen vuotta sitten. Ehkä. Joku ikään tai nykyiseen elämäntilanteeseen liittyvä juttu tämä toki on, koska työ on asiana ajankohtainen näin opinnoista valmistumisen jälkeen.


Mutta johdannot sikseen. Asia on nyt tämä: olen päivä päivältä vakuuttuneempi, että en jaksaisi 100%:sta työviikkoa. En usko, että olisin kokoaikaisena työntekijänä kovinkaan hyvinvoiva yksilö tässä tämän maailman kaaoksessa, kun ottaa huomioon nämä voimavarat, jotka ihmiselle on suotu. Olisi kai normaalia kokea häpeää siitä, että ajattelee kykenevänsä tekemään vain 60-80% työviikkoa. Häpeää en kuitenkaan paljoakaan enää pode. 


Ehkä joskus olisin voinut tehdä normaalit työviikot ja olisin ollut ns. normaali. Joskus menneisyydessä, kymmeniä vuosia sitten. Silloin 100% työtuntimäärä ja työtahti tarkoittivat varmaankin hieman eri asioita. Tässä laitteiden, informaatiotulvan, tehokkuus-, kiire-, edistys- ja kilpailuyhteiskunnan aikana on melko hankala olla ”normaali” kovin menestyksekkäästi. Lisäksi kaikki tässä yhteiskunnassa alkaa rakentua sille, että ollaan koko ajan tavoitettavissa netissä tai Whatsappissa. On luovuttava monesta asiasta jos meinaa pärjätä. Esimerkiksi: vähemmän kiireetöntä läsnäolon aikaa perheen ja ystävien kanssa, vähemmän tylsyyttä, vähemmän lepoa, vähemmän liikuntaa, joka takaa sen, että jaksaisi elää vanhaksi tai nousta vanhana sängystä omin avuin ja kävellä kauppaan omilla jaloilla. 


Tätä saarnaa maailman katalasta tilasta on paasattu jo aika kauan. Muistan lukiossa miettineeni, että onpa maailma kauhean armoton ja suuri kilpailu, tai että onpa sairasta tämä kiire. Siitä puhuttiin silloin yleisesti. Mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä kamalammalta kaikki näyttää. Ja tottahan se on, että maailma on muuttunut kahdessakymmenessä tai jo ihan kymmenessäkin vuodessa eli ei tämä mantra tuulesta temmattu ole.


En nyt siis tarkoita, että olisin henkisesti rampa tai kroonisesti uuvahtanut. Mutta sitä tarkoitan, että minusta tulee henkisesti rampa tai kroonisesti uuvahtanut, jos arjessa ei ole tarpeeksi väljyyttä. Enkä ole hyvinvoiva mikäli elän vain työlle, vaikka intohimolla kaikkea teenkin. Oma psyyke ei kuitenkaan kestä liiallista kiirettä, liiallista hälinää, liikaa ihmisiä, liikaa muutoksia ja sitä ainaista asioiden kehittämisen vaatimusta. Tarvin hiljaisia ja yksinäisiä aamuja ja päiviä tasapainottamaan elämää. Viime vuosien aikana olen oppinut, että tarvin loppujen lopuksi aika paljon akkujen latautumisaikaa. 


Työskentelen kampsupastorina ja opettajana, ja joku voi nyt ajatella, että miten ihmeessä olen eksynyt sellaiseen hommaan. Opettajanahan akut nimittäin juurikin kulutetaan, joskus nopeaakin, ja koulu on hälinää. Itse olen toki aikuiskoulutuksen puolella, mutta kyllä sitäkin työtä varmaan moni ajattelee vain ekstroverteille sopivaksi. Muistan kun tapasin ensimmäisen avoimesti introvertin ja kerran uupumuksenkin kokeneen opettajan ja kuinka ihmettelin silloin, että miksi niin herkkä introvertti valitsee sellaisen ammatin, jossa kaikki vapaa-aika menee pelkästään sosiaalisesta hälystä palautumiseen. Nyt ymmärrän ja nämä opettajat saavat sympatiani. Opettajan työ antaa ja ottaa. Mutta niin moni muukin työ nykyään, ja myös vapaa-aika. Eihän tässä voi mennä edes bussipysäkille tai metroon ilman, että informaatio hyökkää kimppuun ja koittaa täyttää sitä aivotilaa, joka olisi parempi käyttää johonkin paljon järkevämpään tai sitten jättää vaikka ”tyhjäksi”. Lisäksi monessa ammatissa pitäisi olla renessanssi-ihminen, nero joka osaa vähän kaikkea.


Summa summarum: maailma uuvuttaa. Taisi tulla selväksi.


Olen huomannut, että kun nyt teen itse juurikin sitä vajaata, 65%:sta työviikkoa, se tuntuu jokseenkin sopivalta, vaikka joskus on kiireisiä aikoja (mistä en pidä). Todellisuudessa arkeni ei kokonaisuudessaan kuitenkaan ole aina niin kiireistä kuin se ulospäin näyttää. Töissä voi olla kiirettä sinä aikana minkä sille annan, mutta pidän tiukasti kiinni siitä, että vapaapäivät ovat vapaapäiviä. Silloin laitteet pysyvät kiinni, tuijottelen aamulla klo 6.30 työpöydän yli takapihalle pimeyteen, lepuutan silmiä ja aivoja, juon aamukahvit ja sitten luen kreikkaa. Olen tahallani monessa asiassa hidas. Joskus istun ja tuijotan ikkunasta pihalle parikin tuntia. Lomalla ja viikonloppuna tavoittelen tylsyyden olotilaa.


Raha ei huoleta, koska olen tottunut mieheni kanssa elämään aika pienellä eikä meillä ole lapsiakaan. Olen suht vaatimattomasta taustasta mitä rahaan tulee, voisin ehkä käyttää sanaa köyhä, ainakin mitä tulee niihin lapsuuden ajanjaksoihin, kun syötiin EU-pakettien kaurahiutaleita ja tehtiin samaisen paketin maitojauheesta kaakaota. Lisäksi vuosien opiskelujen jälkeen nyt tuntuu rikkaalta, kun saan sen verran palkkaa mitä nyt saan. En siis koe, että lyhyempää työviikkoa tehdessä luovun mistään taloudellisessa mielessä. 


Sanottakoon vielä se, että en liputa lyhyen työviikon puolesta siksi, että kaipaan pelkkiä mukavuuksia. Mukavuus se totta tosiaan mielestäni on, mutta sille on syvällisempiä syitä, kuten jo sanottu. Mielestäni työnteko on merkityksellistä sinänsä ja osa elämää, eikä sen pidä olla aina mukavaa. En kuitenkaan usko, että ihminen on olemassa pelkkää työntekoa tai rahaa varten. Lisäksi kun remmin vetää tiukille, ainakin minusta tulee ikävä ihminen. Stressin, paineen, ylitöiden ja kiireen kierteessä tulee univaje, terveysongelmia ja pahimmassa tapauksessa aikainen kuolema. Tulee sanoneeksi asioita, joita ei kannattaisi sanoa. Tulee oltua kireä ja tyly tahtomattaan ja sitten väsyneenä sitä ylitulkitsee asioita ja loukkaantuu. Asiat kasaantuvat, ylikorostuvat ja eskaloituvat. Nämä vaikuttavat aina työpaikan ilmapiiriin ja kotioloihin ja sitä kautta sitten elämänlaatuun laajemmin.


Myönnän, että ehkä olen valmis päästämään joistakin asioista irti tässä vaiheessa, kun koen, että olen saavuttanut jo aika paljon sellaisia asioita, joista joskus haaveilin. Sisälläni ei ole sitä, joka huutaa, että näe minut tai että haluan olla tuo ja tämä. Huomaan, että motiivit ovat muuttuneet. Esimerkiksi kirjojen kirjoittamisen suhteen olen rentoutunut, ehkä jopa laiskistunut (kuten moni on varmasti havainnut). Kaksikymppisenä olin valmis tekemään töitä vimmatusti ja olin valmis myös erilaisiin kompromisseihin kirjan osiin liittyen — vain koska siinä vaiheessa halusin niin kovasti tulla kirjailijaksi. Toki olen edelleen valmis tekemään paljon töitä, mutta en ole valmis tekemään asioita enää mistä hinnasta tahansa. (Kaksi loppuunpalamista kokeneena en ole todellakaan enää valmis tekemään mitä tahansa mistä hinnasta tahansa.)


Kuten M. Kankaanniemi sanoi eräällä automatkalla: elämän narratiivin jotkut keskeiset osaset on nyt paikoillaan. Se muuttaa aika paljon tekemisen luonnetta ja sitä, mitä tavoittelee ja miksi mitäkin tavoittelee.


Lopuksi. On vaikeaa myöntää olevansa heikko, samoin sitä, että ihmisellä on todelliset rajat. Mutta joskus sekin, mitä sanotaan normaaliksi tai vahvuudeksi, voi lipsahtaa jo epäterveen ja yli-inhimillisyyden puolelle. 


Haaveeni on lopulta aika yksinkertainen: kaipaan rauhaa elämän perusvireeksi. Kaipaan tylsyyden tuottamaa epämukavaa tilaa, en kiihtyvää leposykettä. Ja eläkepäiviini kaipaan sitä, että istun kiikkustuolissa ja koen, että elämä ei tapahtunut kahdessa sekunnissa rientäessä paikasta ja asiasta toiseen ja yrittäessä kaikkea. Olisinpa yksi heistä, jotka voisivat sanoa, että ovat elämästä kyllänsä saaneet ja Jumala voi jo hakea pois. Elämä on tuntunut tarpeeksi pitkältä, eikä se juossut ohi kuin se tuntuu juoksevan nyt.


<3: Sara 


No Comments

Comments are closed.