Mä olen niin tosi hyvä ihminen

Posted by | · | Uncategorized | Kommentit pois päältä artikkelissa Mä olen niin tosi hyvä ihminen

Mietin tälle kirjoitukselle monta iskevää aloitusta:

 

Automatkalla Keuruulta Jyväskylään voi tapahtua paljon. Ainakin aivoissa. Ehkä sydämessäkin.

Eilen itkin.

60 km, siinä ehtii ajatella.

 

Olin perjantaina ystäväpariskunnan luona yötä. Toinen heistä on afrikkalainen ja toinen eurooppalainen (suomalainen itse asiassa). Kun menin heidän kotiinsa, olin nälkäinen (mutta suomalainen ei toki sano sitä ääneen, sehän olisi hävettävää). Uunissa odotti ruokaa, pitsaa. Parasta pitsaa, mitä olen hetkeen syönyt. Toinen ystäväni haki minut lauantaina aamulla heille, antoi minulle auton lainaksi, maksoi bensat että saan ajaa Jyväskylään ja teki illalla minulle ruokaa, tarjosi jätskiä, kuunteli minua ja toi illalla vielä kotiin. Ja siinä lauantaina tosiaan ajelin Keuruulta Jyväskylään ja itkin sitä, kuinka itsekäs olen. Ja kuinka ihmeessä minua on siunattu sellaisilla ihmisillä kuin on.

 

feettrees

 

Olemme saaneet mieheni kanssa kuulua jo vuosia seurakuntaan, jossa on normaalia antaa. Toiminta rahoitetaan kolehdin turvin, eli lahjoituksilla, ei veroilla eikä pakolla. Meidänkin leipä saatiin kokoon juuri näillä lahjoituksilla, kun Janne oli töissä tuossa seurakunnassa pari vuotta. On normaalia kutsua ihmisiä kotiin syömään, sujauttaa seteli toisen taskuun, jos tietää, että perheellä on taloudellisesti tiukkaa tai vaikka ei olisikaan. On normaalia ottaa järjestön kautta kummilapsi, jolle lähetetään rahaa joka kuukausi, tai tukea lähetystyötä.

 

Mutta.

 

Olen itsekäs. Vaikka näennäisesti en ole, vaan pienellä rahalla yritän auttaa muita ja en tuhlaile. Silti huomaan, että en ole todellakaan sitä mitä haluaisin. Vuosia sitten annoin takin ystävälleni, joka oli tullut Suomeen muualta. Hänellä ei ollut takkia. Kun hän sai muiltakin lahjoituksia, mm. pari takkia, eikä hän juuri käyttänyt minun antamaani takkia, kysyin, että käyttääkö hän sitä vielä ja sanoin, että jos ei, niin voisin ottaa sen takaisin. Tuntuu kamalalta sanoa tämä. Hävettää vietävästi. Mutta tämä symboloi sitä, millainen minä, suomalainen, hyvinvoiva ja antelias ihminen olen. Tykkäsin tuosta takista. Halusin sen takaisin. Antaminen on joskus vaikeaa.

 

fallmuok.

 

Kun itkin automatkalla Jyväskylään, itkin sitä, kuinka kristittynä minulla ei vieläkään ole sellaista sydäntä, kuin voisi olla. Ja samalla, kun itkin, tajusin, että olin ylpeä siitä, että itkin sitä, että haluan olla anteliaampi, rakastaa enemmän, olla vieraanvaraisempi. Olla niin kuin ne ystävät, joiden luona olin yötä, ja jotka opettivat minulle sitä, mitä rakkaus on. Kun moni suomalainen antaa pakolaiselle vanhoja vaatteita, suurin osa annetuista vaatteista on käyttökelvottomia, rikki ja likaisia (tiedän, koska olen itse ollut hellarien kirpparilla töissä ja ystäväni, jotka nyt keräävät pakolaisille vaatteita, näkevät tätä). Afrikkalainen ystäväni kertoi, että hän katsoo itse, että takki, jonka hän lahjoittaa, on mahdollisimman uusi, puhdas ja täysin ehjä. Minä ihailen häntä ja mietin, että kyllä. Sanon kyllä tuolle asenteelle ja toivon, että se valtaa minut päästä varpaisiin.

 

Niin. Minä likaisia vaatteita antava länsimaalainen individualisti olin siis ylpeä siitä, että minulla on halu tulla paremmaksi. Niin hyvä ihminen minä olen. Olen ylpeä ja omahyväinen siitäkin, että tajuan haluta olla parempi. Itsekkyys on meissä jossakin hyvin, hyvin syvällä. Mutta kun istahdan ruskealle, pehmeälle sohvalle ja minulle tarjotaan kahvia, limsaa, vettä ja teetä jonakin tuulisena perjantai-iltana, pitsaa joka on leivottu ruoka-aineista, joihin on kulutettu vähistä rahoista liian paljon, ymmärrän, että tässä rupumaailmassa on jotakin hyvää. Uskomatonta, että saan nähdä sen.

 

Kiitos.

 

<3: Sara

 


No Comments

Comments are closed.