Kuolevainen, vajavainen

Posted by | · | Uncategorized | Kommentit pois päältä artikkelissa Kuolevainen, vajavainen

Eilen oli tuhkakeskiviikko, mikä tarkoittaa omalla kohdallani sitä, että nyt alkaa vajaan parin kuukauden somepaasto. Olen hautonut asiaa pitkään ja tämäkin teksti piti kirjoittaa valmiiksi jo ajat sitten, mutta kiirehän tässä tuli ja tekstin julkaisukin viivästyi. On menty tukkaputkella esseitä näpytellen ja rillit päässä kirjoja lukien ja sinisellä tussilla alleviivaillen.

 

Jos joku olisi sanonut minulle vuonna 2008, kun Facebookiin liityin, että vajaan kymmenen vuoden päästä koko laitos on vielä olemassa ja koet, että koko yhteiskunta on siellä, en tiedä olisinko uskonut. Mutta tässä sitä ollaan. Koko somehomma on paisunut aikalailla. Kirjailijana mietteet ovat sitä luokkaa, että puuh. Yleensä tykkäyksiä ja kirjaostoksia satelee parhaiten, kun on esillä ja paljon ja kaikissa mahdollisissa paikoissa. Hommaan kuuluu markkinointi ja markkinointiin kuuluu some. Jos on nettisivut, eikä siellä ole elämää, se on noloa. Eli hiljaisuus — kenen elämään se kuuluu? Kenellä siihen on varaa? Maailma tuntuu tapahtuvan Facebookissa. Ja sivistyneen ihmisen kuuluisi olla perillä maailmasta.

 

Marilynne Robinson kommentoi kerran eräässä haastattelussa* sitä, kun hän on paljon hiljaisuudessa ja aika ajoin hieman eristäytyneenäkin järvimökissä,  että ”Aina silloin tällöin havahdun ajattelemaan, että niin, tuolla jossain on maailma, joka tapahtuu, ja pidänkin itseni perillä politiikasta, mutta lopulta olen kuitenkin niin tottunut tähän elämääni” (vapaa suomennos). Hän esimerkiksi näyttää valitsevan haastattelutkin huolella, eikä paistattele valokeilassa koko aikaa. Ja pitää tiukasti kiinni yksityisyydestään. Siinä on tuumattavaa meille 2010-lukulaisille.

 

 

Ainakaan omat aivoni eivät ole kehittyneet tässä kymmenen vuoden aikana sille mallille, että ne kestäisivät täydellisesti sen jokapäiväisen somen käytön sekä kännykän ja tietokoneen ruudun pläräämisen, joka aiheuttaa aivojen liikakuumenemista ja fyysisen oksetustilan parin tunnin jälkeen (oikeasti). Olen sitä lajia, jonka ajatuksenjuoksu menee sekaisin tästä kaikesta ihmeellisestä, jota teknologiaksi kutsutaan. Ainakin, kun se liittyy puhelimeen, televisioon ja tietokoneeseen.

 

Kaipaan sitä tilaa, jossa tulee tylsää. Nyt tylsää ei tule, koska kun kokee pienenkin etiäisen tylsyyden mahdollisuuteen liittyen, huomaa jo selaavansa Twitteriä. Kirjoittajakoulussa aikoinaan joku sanoi, että yksi tekijä luovuuden ja ideoinnin kukkimisessa on tylsyys. Kun on tylsää, syntyy halu tehdä jotain, aivoissa on tilaa, on virtaa ja on motivaatiota. Tylsyyttä siis, kiitos, ja kunnolla! Haluan pitkästä aikaa kokea, että aika ei liiku ja kaikki hyvä ja huono ei mene aivan liian nopeasti ohi ja muutu menneisyydeksi. Ja että on niitä ideoita ja aikaa tehdä niillä ideoilla jotain.

 

Eilen illalla olin kirkossa Ash Wednesday -jumalanpalveluksessa. Ilta oli suunniteltu huolella, luettiin pätkiä Raamatusta, oli musikkia, tilaa hiljaisuudelle ja eräässä vaiheessa jumalanpalvelusta jokaisen otsaan piirrettiin tuhkalla ja oliiviöljyllä risti, maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun pitää jälleen tuleman. Koska taustani ei ole korkeakirkollinen, nämä kanadalaisille ja englantilaisille tutut anglikaani- ja muiden hieman korkeakirkollisempien perinteet eivät ole tuttua kauraa. Joku oli Twitterissä heittänytkin, että ”Joojoo, tiedetään, että ollaan kuolevaisia! Voidaanko nyt mennä takas pilateksen pariin!?” Ilmeisen kyllästynyt kommentti, mutta minua tämä perinne virkisti. Ash Wednesdayssä pysähdytään siis ihmisyyden ja syntisyyden äärelle, mutta muistetaan toki myös sovitus ja pelastus. Tästä alkaa paastonaika.

 

 

 

Minulle eilinen oli se, kun sain pysähtyä. Istua alas ja olla ihminen. Ihmisenä oleminen voi olla hyvin, hyvin vaikeaa, koska se sisältää kipua ja vajavaisuutta, vikoja suorastaan (tästä olen kirjoittanut mm. täällä ja täällä). Toisaalta ihmisenä voi olla vaikeaa siksikin, koska ei haluaisi alistua olemaan ihminen, vaan olla jotain muuta, esimerkiksi jumala tai robotti, jotta voisimme hallita kaikkea tai ainakin jaksaa paahtaa loputtamasti koskaan pysähtymättä.

 

Mutta ihminen ei ole kone, vaan heikko ja rajallinen. Kristinuskoa on katsottu halveksien tai syytetty siitä, että se on vain heikkoja varten, mutta se, joka on kokenut ja uskaltaa myöntää, että hän on mennyt rikki tietää, että me olemme juuri tällaisia: heikkoja. Sellainen löytää tuosta sanomasta levon, vaikka ihmisyyden hyväksyminen olisikin aika ajoin vaikeaa. Heikkous ei ole koskaan muodissa, mutta toisaalta vahvoja ihmisiäkin kaihdetaan. Eikö koskaan ole hyvä?

 

Eilen kirkonpenkissä istuessani oli hyvä. Oli oikein hyvä olla heikko ja kuunnella ja nähdä, miten muutkin ovat. Tietää, että minulta ei odota enempää mihin pystyn. Jossain vaiheessa jumalanpalvelusta me kirjoitimme pienelle lapulle ne omat syntimme ja epätäydellisyytemme mitkä halusimme viedä ristille, kävelimme edessä olevan puuristin luo ja naulasimme ne siihen. Kun olin naulannut oman lappuni, kuuntelin silmät kiinni naulaamisen ääntä. Se vei ajatukset pääsiäiseen, ja kun avasin silmäni ja katselin ihmisiä jonottamassa ristille, se konkretisoitui: me olemme samalla viivalla. Me olemme ihmisiä, epätäydellisiä ja heikkoja. Miten sen ymmärtäminen saakaan aikaan aina niin syvän rauhan, vaikka on ensin kauan kapinoinut sitä vastaan, koska ei halua olla heikko tai epätäydellinen? Ei halua olla ihminen. Kun kaikki olivat naulanneet omat lappunsa ristille, ne kerättiin ja poltettiin. Se oli todella vaikuttava hetki.

 

Näillä ajatuksilla siis paastonaikaan. Palaillaan asiaan taas huhtikuussa!

 

<3: Sara

 

*Marilynne Robinsonin haastattelu, johon viittasin, löytyy täältä: http://www.telegraph.co.uk/culture/books/authorinterviews/11158670/Marilynne-Robinson-the-Pulitzer-Prize-winning-author-on-her-new-book.html


No Comments

Comments are closed.