Kritiikki ja raha, kirjailijuuden kulmakivet?

Posted by | · · | Uncategorized | Kommentit pois päältä artikkelissa Kritiikki ja raha, kirjailijuuden kulmakivet?

Ensimmäiseksi: pahoittelut kaikille teille, jotka käytte säännöllisesti kurkkaamassa, olisinko saanut tänne jotakin tekstiä aikaiseksi. Kyseessä ei ole ollut laiskuus, vaan kiire (sana, jonka olen tajunnut viime aikoina vielä vahvemmin olevan muutakin kuin meriitti).

 

Olen kirjoittanut ja lukenut niin vimmatusti viimeiset kuukaudet, että annan itselleni luvan pitää 1-2 viikon täystauon lukemisesta ja kirjoittamisesta. Katsotaan nyt toimiiko se, enkä ole siis vielä aloittanut tätä täystaukoa, koska minulla on yksi kirja, josta teen kritiikin, kesken. Minulla on kovat odotukset tälle pikaiselle täystauolle. Levon jälkeen odotan, että ajatukset ovat selkeämmät ja olen motivoitunut käymään kolmannen romaanini kimppuun. Sain nimittäin kirjastoapurahan, jolla sopii kirjoitella kesällä!

 

Tämä on siis ensimmäinen apuraha, jonka olen saanut. Eri rahastoiden hakulomakkeita rustaillessani ajatuksissani pyöri, että ”en kuitenkaan saa, koska en ole Härkönen enkä Tervo enkä Hotakainen”. Kun avasin paksun kuoren maanantaina, olo oli UPEA. Minä sain sen, minä sain sen! Tuntui kuin joku sieltä lautakunnasta olisi tullut kotiovelle rimpauttamaan ovikelloa, kättelemään ja sanomaan: ”Me tykätään susta ja toivotaan, että sä kirjoittaisin vielä kirjoja. Onnea ja menoks!”

 

Runokokoelman runoja lattialla. Toimin runojen kanssa hieman eri tavalla kuin romaanin, ja tässä yritän selvittää sopiaa järjestystä yksittäisille runoille ja osien kokonaisuutta.

Runokokoelman runoja lattialla. Toimin runojen kanssa hieman eri tavalla kuin romaanin, ja tässä yritän selvittää sopiaa järjestystä yksittäisille runoille ja osien kokonaisuutta.

 

Yksi kirjoittava ystäväni kommentoi minulle apurahakirjeen saannin jälkeen, että on tullut joskus välillä mietittyä, että jos voisi kirjoittaa ja ehkä saada apurahoja, mutta onko se kuitenkaan se helpoin tie. Minullakin kun se julkaiseminen on ollut ”tuskien taival”. Hih, niinpä. Ei se aina ole helppoa, kun keikkuu tässä sekulaarin ja kristillisen jossakin kohtaamispisteessä, välillä kyllä reilusti enemmän siellä kristillisellä maalla. Ja helppouteen/rankkuuteen kuuluu myös se muu henkinen puoli. (Tämä on hyvä aasinsilta kritiikkiin, koska olen ajatellut kirjakritiikkejä viime aikoina paljon.) Myönnän, että otan asiat aika vakavasti — myös hyvät asiat, ja iloitsen niistä päiviä, viikkoja ja kuukausia. Vuosiakin. Uskon, että aika moni kirjailija on herkkä, ja minäkin olen. En usko, että olisin kirjailijaksi päätynyt, jos en olisi. Joku joskus kommentoi minulle, kun yritin päästä yli eräästä negatiivisesta palautteesta, että itsepä olet ammattisi valinnut, kyllä pitäisi kestää arvostelu. Ja olen samaa mieltä: olen valinnut tämän itse. Mutta mielestäni se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö ns. negatiivinen kritiikki saisi tuntua pahalta tai ettei saisi käyttää muutamaa päivää siihen, että sulattelee palautetta, jossa jotakin omaa tekelettä on kritisoitu. Mitä muutakaan kirjoittaja voi? Jos olet laittanut tekstiin kaiken sen hetkisen taitosi ja tehnyt työtä tunteella, ehkä laittanut siihen aikamoisen ripauksen itseäsikin (kirjoittamiseen laitetaan aina), niin kyllä se vähäsen tuntuu, kun kuulee, että olisi paljon asioita, joita olisit voinut tehdä toisin ja paljon, paljon paremmin. Vaikka se kaikki olisikin totta — totta jonkun mielestä. Eikä tämä tarkoita, ettei haluaisi palautetta tai lukea kritiikkejä omista teoksista.

 

Henkinen prässi, johon kirjailija joutuu, ei ole kuitenkaan vain palaute. En usko, että osaan omalta kohdaltani edes kunnolla selventää miksi se on henkisesti välillä niin raskasta. Kai julkaisuun, siihen, että teksti tulee näkyväksi maailmalle, liittyy niin paljon erilaisia tunteita, enkä nyt tarkoita vain stressiä myynnistä tai vastaanotosta, vaan kaikki tunteet. Ne ovat vahvoja ja siksi niin raskaita. Muistan, kun rakastuin mieheeni kohta 9 vuotta sitten. Se oli niin jännittävää, ihanaa ja pakahduttavaa, että toivoin sen päättyvän äkkiä. Toivoin, että me olisimme olleet yhdessä jo kymmenen vuotta ja arki olisi sitä, että katsomme kalsareissa teeveetä ja syömme sipsiä. Ihan rauhassa. (Ensi vuonnahan ollaan oltu se kymmenen vuotta, pitää ostaa kalsarit.) Havainnollistan tällä siis sitä, että toivotut tunnekokemuksetkin ovat joskus niin raskaita, että se on suorastaan raastavaa (ajattelen tässä konkreettista raastinta). Joskus, kun innostun oikein paljon jostakin käsillä olevasta asiasta, en saa nukuttuakaan. Näin kävi itse asiassa viime marraskuussa, kun Nimeä minut uudelleen -mainokset ja kannet julkistettiin, ja samaan aikaan työstin romaania painokuntoon. Teoksen julkaiseminen on sekoitus erilaisia tunteita, toiveita ja pelkoja.

 

Ja en itse tietenkään vaihtaisi tätä mihinkään. Ikimaailmassa. Tämä on unelmani ja se, mitä sekä haluan että minut on luotu tekemään (ainakin itse uskon näin). Ja tämä kaikki tunnemyllerrys kertoo vain, että olen tässä tosissani mukana. Kritiikistä puheenollen, arvioin itse kirjoja. Tällä hetkellä luen Karen Kingsburyn ”Perhesalaisuus” -kirjaa. Arvioin romaaneja, hartauskirjoja ja myös hieman tietokirjamaisempaan suuntaan meneviä teoksia. Teologinen koulutukseni antaa mahdollisuuden arvioida teologisia teoksia.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Tykkään lukea kirjoja, ja kirjallisuuden ja kirjoittamisen opintojen jäljiltä arvioin kirjoja lukemisen aikana koko ajan huomaamattani. Onkin siis aika luonnollista, että teen arvosteluja myös sivutyönä. Toisaalta olen viime aikoina miettinyt paljon sitäkin, kuinka helppoa lapsena oli. Silloin käveltiin kirjastoon, napattiin kannen ja takakannen perusteella kirja, joskus sen perusteella, että se kuului tiettyyn kirjasarjaan, ja sitten se luettiin. Kun sitä piti kuvailla, kerrottiin, että se oli jännittävä, hauska, seikkailullinen, hyvä, paras, mielenkiintoinen. Jos kirja ei miellyttänyt, se lopetettiin kesken, palautettiin kirjastoon ja myös unohdettiin aika äkkiä. Sitä ei jääty märehtimään. Ainakin minä tein näin.

 

En tietenkään ole havahtunut kriittisyyteen vasta nyt, mutta aika ajoin palaan pohtimaan ja muistelemaan sitä aikaa, kun oli kirjoja, jotka olivat vain joko tosi hyviä, hyviä tai sitten sellaisia kirjoja, joita ei vain tehnyt mieli lukea. Itse en lukenut pienenä vamppyyrikirjoja, koska epäilin, että ne pelottaisivat minua. 🙂 Palaan myös joskus siihen aikaan, kun asiat vain olivat niin kuin ne oli opetettu. Hassua, minä joka rakastan pohtimista ja minua on kutsuttu välillä liian vaativaksi mitä tulee kriittiseen ajatteluun ja mm. kirjoittamiseen. Niin, kaipaan kyllä joskus niitäkin aikoja, kun vain oltiin, kiikuttiin ja syötiin lettuja, ja illalla mentiin kotiin, luettiin iltarukous ja käytiin nukkumaan. (Tämän kuvauksen voi lukea symbolina monelle asialle.)

 

Tämä on hieman jännä paikka olla kirjailijana ja näin itse arvioitavana, ja myös toisten kirjojen arvioijana. Kyllä kirjallisuuskritiikkiä tarvitaan, koska se pitää kirjallisuuskeskustelua yllä ja nostaa teoksia esiin. On hyvä, jos kritiikki herättää ajatuksia ja on myös hyvä miettiä perusteellisesti sitä, miksi pitää tai ei pidä jostakin kirjasta. Mutta on se niin kummallista, kun itse luet kuulakärkikynä kädessä kirjaa, josta löydät omasta mielestäsi imelää kieltä ja täysin loppuunkulutettuja kielikuvia ja sitten jossakin on joku, joka tuhahtelee sinun lauseillesi ja tavallesi kirjoittaa. Minä tuhahtelen jonkun kristillisen kirjan äärellä, että ”voi ei, liikaa selittelyä ja tuputtamista, epäuskottavaa, äh, olen eri mieltä tuosta ja tuosta”, ja jossakin joku sanoo kirjani äärellä samaa. Minä voisin puolustautua, että ”no kun tavalliset ihmiset jossakin/uskovaiset puhuu juuri näin, tämä on realismia”. Niin voisi varmaan sanoa moni muukin kirjailija. Myös ne, joiden kirjoja minä arvioin. Tällaista keskustelua olen siis viime aikoina itseni kanssa käynyt, kun olen lukenut.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Tästä asiasta voisi kirjoittaa vielä lisää, mutta huomaan, että tulipas taas kirjoiteltua niin paljon, että tiedän joidenkin huokailevan ahdistuneena, että ”miksi näin pitkä teksti taas?” 😉 Jatketaan ensi kerralla.

 

<3: Sara


No Comments

Comments are closed.