Minä kosin

Posted by | · | Uncategorized | Kommentit pois päältä artikkelissa Minä kosin

Nyt häämöttää näköpiirissä taas yksi rajapyykki, nimittäin me olemme olleet Jannen kanssa kahdeksan vuotta naimisissa tämän kuun viimeisenä päivänä! Ostin Ikeasta kunnon mansikkahillot jo ennen joulua aivan tätä päivää varten, jotta saadaan perinteinen mansikka-banaani-kermakakku pöytään. Kakun miettimisen lisäksi sitä on vaivihkaa alkanut väkisinkin muistella häitä. Muun muassa sitä, kuinka kävelin käsikynkkää äitini kanssa alttaria kohti kirkossa ja hymyilin niin, että meinasi naama revetä. Ei mennyt tuntiakaan, kun posket olivat puutuneet ja huulet alkoivat nykiä hervottomasti, mutta en voinut lopettaa hymyilemistä. Ja sitä, kuinka tyytyväinen olin ruokaan, mekkooni ja juhlan rentoon tunnelmaan. Nyt kun katselen hääkuvia, mietin, että olin niiiiiin nuori. Näinhän vanhempana sanotaan, hihhih. Klisee, mutta totta!

 

Kun muistelen kahdeksan vuoden takaisia häitä ja hääkulttuuria, aika moni asia on muuttunut. Häistä on tullut paljon suurempi bisness näin lyhyessä ajassa ja sen huomaa esimerkiksi jo siinä, miten paljon ihmiset panostavat vaikkapa hääkuviin. Joskus itse mietin, että olisiko sitä voinut satsata kuviin enemmänkin, mutta toisaalta tuohon aikaan (tuohon aikaan? — hetkonen…) sitä ei tullut ajateltua asiaa sillä tavalla. Toisaalta kyllä silloinkin häät olivat iso juttu, vaikka osittain hieman eri tavalla. Ihmiset osasivat polttaa rahaa yhteen päivään aivan yhtälailla. Itse nautin häistä älyttömästi ja en tarkoita, että häihin satsaaminen olisi huono asia, koska häät on iso juttu ja ihmiset tarvitsevat kunnon juhlia.

 

Muistan miettineeni häitä järjestellessä, että haluan sellaiset häät, joita ei tarvitse voivotella vuosia myöhemmin kun toisten paratiisihäissä istuu syömässä täydellistä kakkua täydellisessä juhlapaikassa täydellisten koristelujen keskellä. Moni asia on hääbisneksessä kehittynyt ja oma makukin muuttunut monissa asioissa vuosien varrella, mutta omista häistä en muuttaisi edelleenkään muuta kuin että kutsuisin enemmän ihmisiä paikalle nauramaan, itkemään ja juttelemaan.

 

 

Jos nyt jotain muutakin muuttaisin, niin itseäni pikkuisen. Olisin itsevarmempi ja uskaltaisin haluta ja sanoa mitä haluan miettimättä mitä toiset ajattelevat ja häistä tahtovat. Olin tuohon aikaan epävarma ja yritin miellyttää liian monia ihmisiä (siinä se yksinkertainen syy kummallisiin itkukohtauksiin, joita joskus sain, terveisiä teille, jotka pääsitte näitä todistamaan).

 

Valitsisin itsevarmasti toisenlaiset sormukset, koska en ymmärrä mikä mielenhäiriö minulla oli tuolloin, kun kultasepänliikkeessä päädyin sanomaan, että sormus voisi olla kultaa. Jannen kanssa juuri puhuttiinkin asiasta hampurilaisten äärellä ja tuumattiin, ettei se ehkä ole ihan meitä. Mutta häiden röhönaurukohtausten, nyyhkyttämisen ja kakkuövereiden lisäksi kosinta taisi olla ihan meitä jo silloin, vaikka varsinaisen kosinnan tunnustamiseen/paljastamiseen menikin kauan… Tämäkin salailu liittyi vahvasti siihen, mitä ajattelin, että minulta odotetaan ja mitä minunkin pitäisi itseltäni ja mieheltäni odottaa ja niin edelleen ja niin edelleen. Älkää käsittäkö väärin, en ole perinteiden vihaaja, mutta kieltämättä tässä talossa on joskus mietitty onko kaikkia tapoja pakko ylläpitää tekohengittäen, kun joidenkin ylläpidon tueksi ei ole tarjolla kovinkaan häävejä argumentteja.

 

 

Mutta siis, se kosinta.

 

Meiltä kyseltiin aina, että millainen kosinta, missä ja iik apua miten kaikki meni, jännittävää, kerro kerro kerro! Väistelin kysymystä pitkään hyvin vaivaantuneena ja jotenkin aina kiertelin, tai kerroin asiasta todella leikellyn version, jonka jälkeen kärsin huonosta omastatunnosta, koska ajattelin, että valehtelin. Mutta kun olin kuullut tarinoita, joissa ruusumaljakko tulvi kuin Lapuanjoki, mökissä tuoksui joku erikoinen ruoka, mies nousi pöydästä sulavin liikkein ja kaivoi sormuksen jonkun jälkiruuan tai tyynyn kätköistä, niin kai ajattelin, että minunkin/meidänkin pitäisi itsemme tuohon muottiin ahtaa. Tosin se oli aikaa, kun Facebook ja Instagram eivät vielä olleet täynnä tositeeveetä, mutta aika hyvin olin selvillä siitä, miten asian odotettiin menevän. Asia meni kuitenkin siis näin:

 

Eräänä lokakuisena, hyvin myöhäisenä iltana, kun makoilin sängyllä yksin kämpillä satojen kilometrien päässä rakkaasta Etelä-Pohjanmaasta, en saanut unta ja oli aikaa ajatella. Mietin, että nyt olisi kyllä kiva mennä jo naimisiin ja käytännöllisenä ihmisen sen kummemmin asiaa ressaamatta laitoin poikakaverille tekstiviestiä, että kuule, eiköhän meidän pitäis mennä nyt naimisiin. Ja että haluaisin talvihäät. Mies vastasi, että joo, mennään vaan. Tekstailtiin, että olisiko vaikka helmikuussa.

 

Seuraavana päivänä soittelin siihen aikaan, kun aurinko oli sopivasti noussut ja ajatukset olivat kirkkaat, ja varmistelin, että mites ne häät, helmikuussako? No, Janne oli jo soitellut kirkkoon ja vihkijälle ja niin edelleen, ja tammikuu näyttikin paremmalle. Häiden runko oli iltaan mennessä purkissa ja tuumasin, että mitä se kaikki puhe hössötyksestä ja stressistä ja vuosien suunnittelusta oikein on.

 

Viikon tai parin päästä tuli sitten mieleen, että kai sitä kihloihinkin pitäisi mennä, koska niin on tapana. Haettiin sormukset ja siinä samassa rakennuksessa oli sattumalta Hesburger, jonka edessä pistettiin sormukset sormiin. Janne polvistui, koska sekin on kuulemma tapana… Minä käskin tehdä niin koska se oli tapana ja muutkin olivat sillä tavalla tehneet, mutta myönnän auliisti, että jotenkin se koko asetelma — minä seisomassa, Janne polvillaan, kiiltelevät kultaiset kalliit sormukset kämmenellä — oli hyvin hämmentävä ja vaivaannuttava tässä meidän kokonaisuudessa. Tilanne oli meidän kummankin kannalta onnellisen nopeasti ohi. Luonnollista siinä tilanteessa oli lähinnä me kaksi ja Hesburgerin hampurilaisten tuoksu (nam). 

 

 

Janne lohkaisikin tänään aikaisemmin (sekin tapahtui hampurilaisten tuoksussa!), että miksi miehen pitäisi aina kosia ja tehdä kaikki. En tiedä, mutta joku sanoi joskus, että nainen haluaa, että mies kosii, jotta voisi saada jonkinlaisen vieläkin räjäyttävämmän kokemuksen siitä, että mies tosissaan haluaa hänet ja rakastaa häntä. Tuntuu se kuitenkin hassulta, että nainen odottaa, että mies on se, jonka tehtävä on järjestää yllätykset sun muut, jotta nainen kokisi jonkinlaista superrakkautta ja spesiaalisuutta. Tarvitseehan se mieskin juuri tällaista, kokemuksen ja vakuuttamista, että hänet hyväksytään. (Okei, myönnän: tiedän, että kosintoihin liittyy paljon historiallista painolastia ja jäämistöä, joten en ole ihan ulalla siitä, miksi asiat ovat niin kuin ne ovat. Mutta ehkä pohtisinkin, onko niiden pakko olla ihan niin kuin ovat.)

 

Ja tosiaan, ei elämä kosinnan spektaakkelimaisuudesta kiinni ole. Te kaikki, joita itkettää tai joilla vaihtoehtoisesti alkaa verenpainemittari piipittää kun muistelette kosintaanne, niin tässä päivän sanaa teille. Meilläkin se kosinta meni siinä vähän kuin ruokaostoksista olisi sopinut… On siinä jotakin häikäisevää toisaalta, että meikät oli sen verran moderneja, että ihan puhelinlankoja pitkin hoidettiin asia. Toimii! Avioliitto on nimittäin ollut järkyttävän hyvä kaikista vaikeuksista, joita ihmiselämään väistämättä kuuluu, huolimatta!

 

Realistisen hienoa viikonloppua!

 

<3: Sara

 


No Comments

Comments are closed.