Hiirten synnytysosasto ja muita tarinoita

Posted by | · · · | Uncategorized | Kommentit pois päältä artikkelissa Hiirten synnytysosasto ja muita tarinoita

Elämä Vancouverissa rullailee makoisasti ja olo on kiitollinen. On jotenkin häkellyttävää olla tietoinen omasta tyytyväisyydestä sillä tavalla kuin olen ollut. Ehkä sekin liittyy jotenkin päätökseen ja tietynlaiseen sitoutumiseen, koska tänne tulemisesta haaveiltiin ja sitä suunniteltiin. Tai no, alunperin määränpää oli Los Angeles, mutta joka tapauksessa ulkomaat olivat tähtäimessä siitä asti, kun söin täytekakkua valmistujaisissani keväällä 2013 (kun valmistuin teologian B.A.:ksi/sain seurakuntatyöntutkinnon valmiiksi) ja mistä saakka kilistelin kaikki kolikot säästöpossuun.

 

Mutta eihän se ole reissu eikä mikään, jos ei vähän rähjääntyisi matkalla! Mikä seikkailu se olisikaan, jos ei olisi jotain hekoteltavaa kiikkustuolissa (silloin nämä jotkut sattumukset varmaan hymyilyttää). Paljon kaikenlaista hässäkkää sattui jo oikeastaan silloin vuosi sitten ensimmäisellä viikolla, kun tänne muutettiin ja kaupunkia tutkailtiin ja kaikenmaailman virallisia ja ei-virallisia asumiseen ja asettumiseen liittyviä asioita hoideltiin. Julkisen liikenteen toimiminen ja kaupungin hahmottaminen ei ollut ihan vielä hanskassa ja on kyllä jäänyt kirpeästi muistiin, kun juostiin pankilta bussiasemalla ja siinä retakassa Jannen reppu aukesi ja tietokone pläsähti asvaltille. Kone oli toki pikkupussukassaan, mutta se ei tarkoittanut sitä, etteikö kolauksesta jäänyt ikuinen jälki koneeseen. Bussi meni menojaan ja me odotimme seuraavaa — ja myöhästyimme näin ensimmäiselä tapaamiseltamme vuokranantajiemme kanssa. Huom: tunnollisille suomalaisille on suuri häpeä ja järkytys olla myöhässä, joten kyseinen seikka kyllä kismitti. Ja vielä kun seurakuntatyössä olemme oppineet olemaan aina vähintään kymmenen minuuttia etuajassa, niin olihan siinä sitten oman pään sisällä käsittelemistä, että myöhästyi. Itse kun edustan tätä vähän neuroottisempaa lajia näissä jutuissa…

 

Noh, myöhästymisten kanssa ollaan oltu naimisissa siitä asti, ei tosin omien, mutta kun emmehän me ole nyt Suomessa. Muissa kulttuureissa aikataulutus ei ole aina niin justiinsa ja kerran jos toisenkin meillä on ollut pöytä koriana ja ruuat lämpiminä, mutta päivällisvieraat ovat saapuneet vasta tunnin tai puolentoista tunnin päästä sovitusta aikataulusta. Hioutuu, hioutuu, haha!

 

 

Suurimmat sattumukset taitavat liittyä kuitenkin omaan pieneen kotiimme, joka on samalla ollut (ja on) niin suuri siunaus, mutta välillä vähän kirouskin. Me pienet hassut olimme viime vuonna vielä kuukautta ennen muuttoa vailla asuntoa ja meille sanottiin, että kyllä sieltä aina asunto löytyy kunhan sinne pääsette. Vähänpä tiedettiin tästä kamalasta asuntotilanteesta silloin, ja hyvä niin, koska ei sitten stressattu turhia. Täällä on todella vaikeaa saada kämppää ja kaikki mitä saa on kallista. Asuntomarkkinat ovat Vancouverin ongelmakohta numero yksi. Kuitenkin, meihin itse asiassa otettiin yhteyttä ja tarjottiin kämppää vuokralle, mikä oli todella tervetullut ihme. Asunto on lähellä koulua ja rauhallisella, kauniilla alueella. Yläkerran naapurimme ovat ihanaa sakkia.

 

Kuitenkin kun siinä ensimmäisinä päivinä (kolme päivää!) jynssäsimme ties mitä kohtia asunnosta, oli semmoinen olo, että kyllä siinä meni Tupla-patukka jos toinenkin, kun itseään lohdutti. Semmoista sontaa en ole kyllä koskaan Suomessa missään siivonnut, tai semmoista likaa nähnyt. Vaikka asunto oli siis päällisin puolin siisti ja meitä varten ”siivottu.” Aluksi se näyttikin siistiltä, mutta sitten katsoitkin tarkemmin sinne ja tänne ja kappas. Vanhat talot ovat älyttömän likaisia ja osa liasta ei edes lähde. En edes halua kertoa, miltä vessanpöntön takana näytti ja miltä sitä tuntui siivota… Pesin käteni kyllä aika monta kertaa ja erilaisilla aineilla, ennen kuin uskalsin uutta Tupla-patukkaa avata ja laittaa suuhuni.

 

Asuntomme on kuin avioliitto: yllätyksiä piisaa vielä silloinkin, kun kuvittelit tuntevasi toisen ihan läpikotaisin. Tämä voi olla hyvä tai paha juttu ja ehkä meidän tilanteessa se on ollut vähän tuo jälkimmäinen. Viime viikko lopeteltiin yösiivouksilla, kun erehdyttiin siirtämään jääkaappia ja uunia ja löydettiin vaikka mitä sieltä. Taas. Siitä sitten lisää tuolla alempana.

 

 

Yksi asia, joka alkoi hihityttää oikeastaan jo samana päivänä kun kyseinen juttu tapahtui, liittyy ötököihin. Täällä on siis paljon hämähäkkejä ja niitä on meilläkin paljon. Meiltä löytyy myös nurkista jos jonkinlaista ötökänmunaa tai miksikä sitä nyt kutsuisi. Paljon on saanut olla lätkän kanssa huiskimassa niin olkkarissa kuin vessassa, ja onneksi itsellä ei ole mitään fobiaa. Viime talvena, eräänä kiireisenä päivänä kiskaisin lattialla lojuvat farkut jalkaan ja lähdin lompsimaan koululle kirjastoon lukemaan. Peffaa kutitti kummasti ja lopulta kun istahdin kirja mukanani, alkoi sattua. Luulin, että siellä on joku tikku ja yritin koittaa vaivihkaa, että onko tikkua vai mikä nyt on (olin siis kirjastossa ja ottaen huomioon kanadalaisen kohteliaan ja siistin kulttuurin, tällaiset raakalaiset jutut on tehtävä hyvin salassa ja huomaamattomasti).

 

Mutta lopulta en voinut istua ja oli pakko lähteä samantien paniikissa vessoille katsomaan, että mikä nyt on. No, pikkuinen kuollut hämähäkki sieltä farkuista tipahti ja käärin sen varovasti vessapaperiin. Lähdin kiikuttamaan sitä ja itseäni viereiselle terveyskeskukselle, kun jurvalaisena emäntänä minulle ei ole kokemusta kuin sääsken pistoista. Lääkäriä hihitytti hieman, ja minuakin tässä vaiheessa, mutta totesi, ettei pitäisi olla vaarallista. Hämähäkit eivät edes näillä main pistele ihmisiä, joten onneksi otin tuon pienen rääpäleen mukaani ja sain näyttää todistusaineistoa teorialleni siitä, miten nuo patit ja punakat kohdat ovat peffaan ja reiteen ilmestyneet. Lääkäri ei nimittäin meinannut uskoa. Joitakin nimeltämainitsemattomia oireita ilmaantui, mutta jääköön ne nyt tällä kertaa kuvailematta ihan meidän kaikkien vuoksi.

 

 

Mutta ei tässä vielä kaikki! Tämä juttu sai hetken tuumaamaan, että mitenkä saisin tuon jouluun asti kestävän vuokrasopparin purettua aikaisemmin. (Olen jo rauhoittunut, joten mennään nyt näillä mitä on tuonne marras-joulukuulle ja muutetaan vasta sitten.) Eräänä päivänä meille tupsahti keittiöön hiiri. Jokaisessa kanadalaisessa tuvassa on tuo jalo jääkiekkomaila ja niin meilläkin (Selänteen maila), joka palveli tuon pienen ja viattoman olion häätämisessä ja lopulta, ikävä kyllä, kuolemassa. Sitten pian, parin päivän päästä tupsahti toinen. Sama kohtalo tällekin. Kolmas kun tuli – sellainen, joka jäi kiinni muroja syömästä – niin sitä ei saatu kiinni ja me emme vieläkään tiedä, pääsikö tuo karvaotus ulos vai lymyileeko jossain (toivottavasti ei kuolleena ja mädäntyneenä). Tukittiin nimittäin kaikki epäilyttävät kolot ja muut, jotta eivät pääsisi mistään sisään.

 

Mutta. Jotain pientä hiirelle tyypillistä ininää kuului edelleen keittiössä ja yritin kovasti paikantaa, että mistä se tulee. En keksinyt eikä Jannekaan. Kunnes saman iltana Janne alkoi penkoa meidän lähes lattiatasolla olevaa ”kaappitasoa” (vaikea selittää mikä se on), jossa pidämme jotain pannuja ja kippoja. Siellä oli jossain takana lasinen suht suuri pullo, jossa oli sisällä porukkaa. Hiirenpoikasia! Osa kuollut, osa juuri ja juuri hengissä, kuolemaisillaan, ja semmoisia mustia, vähän limaisen näköisiä, kaikki kasassa. Tämmöistä. Josko nyt olisi hiiret sitten putsattu kämpästä, toivotaan! Toivottavasti eivät tule synnyttämään enää meille, etenkään keittiöön. Onneksi pesukarhut ovat niin isoja etteivät pääse kuin avonaisesta ovesta sisään, ja me emme pidä ovia useinkaan auki. Riittää, että ne sotkevat ja tonkivat roskiksia ulkona.

 

 

Nyt kun koti on todellakin taas kunnolla putsattu moneen kertaan ja postissa saapui juuri peltorit, niin elämä alkaa olla kohdillaan. Vanha talo kun on, niin yläkerran kaikki äänet kuuluu meille: käveleminen kuulostaa siltä kuin joku hinkkaisi lasia kumitossuilla. Ja usein juuri silloin, kun olen saanut paketoitua itseni mukavasti lämpimän tuplapeiton alle ja ihastelen itsekseni peiton pehmeyttä, suljen silmät ja mietiskelen, kuinka ihana tunne on se, kun nukahtaa… Sitten joku laittaa yläkerrassa televisiosta sotaelokuvan tulemaan ja alkaa röhöttää.

 

No, tässä on vähän huumoriakin mukana 😀 Ja hei, korvatulpat ja peltorit sun muut on keksitty! Moderneissa apuvälineissä on kyllä ajatusta ja olen kiitollinen sille, joka on nämä jutut joskus keksinyt. Ehkä tämä kirjoitus tasapainottaa sitä kaikkea hehkutusta, jota ainakin oma lähipiiri on saanut kuulla täältä suunalta. Ei, kaikki ei ole siis täydellistä, mutta kyllä, rakastan omaa elämää ja opiskelua ja tätä elämänvaihetta kertakaikkiaan. Juuri eilen taas nukkumaan mennessä laitoin kädet ristiin ja pyyhin kyyneleitä poskilta, koska olen niin kiitollinen kaikesta, mitä minulla on.

 

Raikasta ja riemukasta viikonloppua! Ensi kerralla kirjoitellaan luultavasti rakkaudesta, kun se on taas tässä vaiheessa vuotta niin ajankohtainen. Meillä juodaan nimittäin tänään juhlakahveja 11-vuoden yhdessäolon kunniaksi.

<3: Sara


No Comments

Comments are closed.