Vierauden pelko

Posted by | · · | Uncategorized | Kommentit pois päältä artikkelissa Vierauden pelko

Katselin viime sunnuntaina kirkossa paikaltani, kuinka värikkäästi pukeutuneet aasialaiset naiset valmistautuivat jakamaan ehtoollista kirkkosalin etuosassa. Luettiin, että Kristuksessa olemme uusia luomuksia, ja samalla kun kuuntelin tuota aina niin ajankohtaista ja koskettavaa sanomaa, katselin valossa kimaltelevia limenvihreitä ja kirkkaanpunaisia pukuja ja näiden naisten kasvoja, jotka ovat niin erilaiset verrattuna omiini. Hymyilin vieressä olevalle kanadalaiselle nuorelle isälle, joka piti sylissään pientä vauvaa ja näin, kuinka eteläarfikkalainen pastorimme rukoili omalla paikallaan penkissä. Kun me kaikki otimme yhtä aikaa ehtoollisen, ajattelin, että me tosiaan olemme perhe. Tunnen, että olemme perhe. Ja tulin ajatelleeksi pitkästä aikaa sitä, miten hitaasti tätä asiaa on pitänyt ikään kuin sulatella, eikä se ole tullut luonnostaan. Koska olen pelännyt vierasta. Myönnän sen.

 

Kun lähdin Amerikkaan vaihto-oppilaaksi aikoinaan lukiossa, kohtasin ensimmäisen kerran itsessäni sen epämukavan ajatuksen, johon minua ei oltu todellakaan kasvatettu. Sen, että minä ehkä vähän pelkään vierasta ja että ajattelen, etten ehkä voi luottaa eri värisiin ja niin kovin erilaisiin ihmisiin. Tuntuu kamalalta sanoa tätä ääneen! Ja tuntui kamalalta huomata tämä silloin itsessäni. Aluksi yritin lakaista asian maton alle, mutta lopulta asia alkoi vaivata minua aina vain enemmän. En kuitenkaan osannut tehdä sille mitään, ja siksi yritin taas väkisin raottaa maton reunaa ja huitaista sen sinne.

 

Kun kohtasin sen suuren ja pelätyn kulttuurishokin vaihto-oppilasaikanani, ajauduin moneen kommunikaatio- ja mielipidekonfliktiin ja vain lähinnä ärsyynnyin kaikesta muiden ihmisten käytöksestä ja sanoista, se ei varsinaisesti auttanut asiaa. Oli kiusaus ajatella, että amerikkalaiset, ja varmasti kaikki muutkin ihmiset maailmassa — paitsi suomalaiset — eivät vain tajua.

 

 

Niin. Lapsellisia ajatuksia, joita tuli mietittyä omassa kiukussa ja turhautuneisuudessa, kun maailma ei toiminutkaan niin kuin itse halusin sen toimivan. Tai kuinka olin oppinut, että se välttämättä toimii. Oli minulle puhuttu monikulttuurisuudesta kai joskus, ja koulussa englannin kielen tunnilla oli kyllä opetettu, että enkkua äidinkielenään puhuvat ovat todella kohteliaita, mutta en ollut ymmärtänyt, miten esimerkiksi tuo kohteliaisuus voi olla todella olennaisella tavalla kommunikaatiota määrittävä piirre muutenkin kuin vain, että sanotaan ”sorry”.

 

Jotkut asiat pitää kai vain kokea, jotta ne voi ymmärtää. Niin esimerkiksi erilaisuuden kohdalla.

 

Olen miettinyt, paljonko omaan suhtautumiseeni vaikutti se, että kasvoin pellavapäisten valkoisten kanssa. Niin naurettavalta kuin se kuulostaa, opin varhain teinilehtiä lukiessani, että ameriikan mailta tulleet mieslaulajat kehuivat kuinka suomalaiset blondit ovat sitä maailman ulkonäköeliittiä, ja koin maantieharmaana jonkinlaista huonommuutta. Opin, että suomalainen on vaalea ja kaunis. Absoluuttinen kauneus tai jotain sinne päin. Ja en nähnyt Lapuan kylillä tummaihoisia. Itse asiassa, me emme tainneet arvostaa edes härmäläisiä ja kauhavalaisia (joitakin poikkeuksia lukuunottamatta), saati sitten joitakin muualta Suomesta tai muualta maailmasta tulleita. Kun venäläisiä tuli kaupunkiin, muistan vain, että siellä tapeltiin ja kovaa. En tiedä kuka aloitti tai miksi, mutta aika usein kun kyseessä oli joku muka-ylimielinen ulkopaikkakuntalainen tai ulkomaalainen, nyrkit eivät varmasti pysyneet taskuissa. (Ja vaikka tämä kuulostaa stereotyyppiseltä ja liioittelulta, lapualaisena on ehkä pakko tunnustaa, että ainakin itse kasvoin jokseenkin siihen ajatteluun, että jos huuto ei piisaa, aina voi käyttää vähän nyrkkiä – joskus myös ilman syytä.)

 

 

Olen kuullut, että jotkut vieroksuvat tai jopa pelkäävät kehitysvammaisia. Äitini pikkuveli sai vakavan aivovamman pienenä ja hän oli osa elämäämme pienestä lapsesta saakka. Vaikka hän ei voinut puhua eikä kävellä (seisoa voi), keksimme leikkejä, joita pystyimme silti leikkiä, ja opimme tunnistamaan hänen naurunsa ja itkunsa. Ja huumorintajunsa myös. Opimme myös, että vammaisuus ei tarkoita esittämistä tai ”lässyttämista”, vaan että saa olla aito oma itsensä. Näillä kokemuksilla on ollut tärkeä merkitys.

 

Pohjanmaalla opetettiin myös, että romanit ovat varkaita. En tiedä, uskoinko niitä puheita koskaan, ja nykyään tuntuu  hullulta edes puhua romaneista tuolla tavalla. Usein unohdan, että joku ajattelee heistä noin. Kun opiskelin Suomessa teologiaa Keuruulla, tutustuin joka vuosi uusiin romaneihin, jotka opiskelivat kanssani, ja erilaisesta vaatetuksesta huolimatta he olivat minulle kuitenkin aina ”meitä”, eivät ”heitä”. (Jos jotain erikoista ja mainitsemisen arvoista heistä sanoisin niin sen, että heillä on kyllä älyttömän hyvä huumorintaju, jonka vuoksi heidän kanssaan vain yksinkertaisesti viihtyy isolla veellä!)

 

Pointtini näillä kahdella esimerkillä on se, että näyttää siltä, että ainakin itselleni on ollut tärkeää olla näiden ihmisten kanssa. Erilaisuus ei ole hävinnyt, mutta rakkaus ja samankaltaisuus ovat kasvaneet.

 

 

Ja nyt kun viime sunnuntaina istuin tuolla kirkon penkissä, katsoin sitä hymyilevää kiinalaista naista silmiin, kun hän ojensi minulle leivän ja viinin, havahduin, etten enää meinaa edes huomata, että asun suurkaupungissa, joka on monikulttuurinen, koska siitä on tullut niin normaalia. Kyllä, joskus menee hermo, kun esimerkiksi kanadalaiset kysyvät ”mitä kuuluu”, eivätkä viitsi kuunnella sydämellään vastaustani ja he nauravat, vaikka heitä ei vitsini naurattaisikaan, ja on oltava aina kohtelias, vaikka rasittaa ja niin muistan jälleen, että tässä asutaan kulttuurien sekamelskassa. Mutta vaikka tiedän, että kulttuurit ovat erilaisia, en enää ajattele, etten voisi esimerkiksi luottaa. Ihmiset ovat ihmisiä minne menetkään. Niin hyvässä kuin pahassa. Ja erilaisuus on hankaluuksista ja jopa kivuliaisuudesta huolimatta rikasta, hauskaa, rentoa ja armollista.

 

Yksi syy muuttaa ulkomaille oli se, että kasvaisin ihmisenä. Suomalaistenkin kanssa oli joskus hieman vaikeaa, kun oli eri mieltä, koska pohojalaanen on aina oikias ja meirän taloos on kaikki paremmin ku teirän. Tarkoitus oli vähän avartaa maailmaa ja kasvaa pikkuisen lisää. Ja näemmä niistä Jenkki-vaihtariajoista on ehkä joku hieman muuttunut. Onneksi. Toki onhan niistä ajoista jo yli yksitoista vuotta…

 

Vieraus voi olla pelottavaa, koska se on tuntematonta, jotain sellaista, mitä ei ole vielä tavannut. Siksi tutustumisessa on voimaa. Se voi muuttaa paljon.

 

<3: Sara


No Comments

Comments are closed.